Parhaat kirjat vuonna 2011

Luin jokusen kirjan vuonna 2011. Monet niistä olivat tuoreita, muutamat pari tuhatta vuotta vanhoja, ja useimmat siltä väliltä. Parhaat lukukokemukset tarjosivat kuitenkin kolme varsin tuoretta kirjaa, joita olen hehkutellutkin erinäisissä yhteyksissä, sekä yksi vanhempi romaani. Alla on lyhyet kuvaukset ja perustelut, miksi juuri nämä olivat kiinnostavimmat. Kirjat eivät ole järjestyksessä.

Petri Keto-Tokoi & Timo Kuuluvainen: Suomalainen aarniometsä (Maahenki 2010)

Suomalainen aarniometsä on valtava teos. Sillä on mittaa 270 x 240 mm ja 302 sivua. Teos on yhdistelmä taidokkaita metsäkuvia Suomesta sekä laajasti aihetta käsitteleviä artikkeleita. Kirjan toimittajat Keto-Tokoi ja Kuuluvainen ovat itse kirjoittaneet kaikki artikkelit, ja siksi kirja on eheä kokonaisuus. Kattavuus on hyvä: kirjassa kerrotaan mm. suomalaisten metsien biologisesta historiasta, ympäristönmuutoksesta, metsien sosio-kulttuurisesta merkityksestä, metsän psykologiasta ja myyteistä sekä metsien suojelusta. Kirjoittajakaksikko osoittaa teksteissä tyylitajua, asiantuntemusta ja erähenkeä.

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet (WSOY 2011)

Sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen on tullut tunnetuksi yhtenä harvoista suomalaisista yhteiskunnallisen sarjakuvan tekijöistä. Tietäväinen kuvaa vähäosaisten elämää eri puolilla maailmaa harmaanruskein, synkin sävyin. Näkymättömät kädet kertoo marokkolaisista siirtotyöläisistä Espanjan Almerian muovimeressä, neljännessä maailmassa, jossa syömämme tomaatit, salaatit ja mansikat viljellään. Teos on monen vuoden kenttätyön ja sarjakuvanteon tulos, ja Tietäväisen perehtyminen aiheeseen näkyy vakuuttavuutena ja raadollisuutena. Tietäväinen on tammikuussa 2012 kuvittanut myös Hesarin presidenttiehdokashaastattelut, ja niissäkin hänen kantaaottava kynänjälkensä on terävästi näkyvissä.

Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus – Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (Teos 2010)

Aihe, joka on viime aikoina nuossut yhä tärkeämmäksi itselleni on yhteiskunnallinen tietämättömyys, ja siitä myös Tommi Uschanov kirjoittaa jo aiemmin mainostamassani kirjassaan Suuri kaalihuijaus. Tässä tietokirjassa Uschanov esittelee huiman määrän yhteiskunnallisia harhaluuloja, julkista keskustelua haittaavia asenneongelmia sekä näiden vaikutuksia poliittiseen päätöksentekoon. Uschanovin perehtyneisyys aiheeseensa on laajaa, esimerkit erittäin mehukkaita ja kieli lennokasta, ja siksi Suuri kaalihuijaus on tietokirja parhaasta päästä. Lisäksi se sisältä mainion kaalihuijaus-anekdootin käytettäväksi baarikeskusteluiden valttikorttina.

Henry David Thoreau: Walden – Elämää metsässä (Kirjapaja 2010, alkup. 1852)

Thoreaun klassikko oli vaikuttavimpia kaunokirjoja vuonna 2011. Waldenissa kirjoittaja kertoo kokemuksistaan asumisesta metsässä vailla markkinatalouden herkkuja. Kirjailija rakensi itselleen hylkytavarasta mökin lammen rannalle, aloitti pienviljelyn, kalastuksen ja ajoittaisen ansapyynnin ja piti aiheesta päiväkirjaa. Tyyli on paikoin toisteista ja paasaavaa, paikoin innostavaa ja oivaltavaa. Thoreau luopui vuoden mittaan kahvista, teestä, lihasta ja monesta muusta, ja laski voivansa tuottaa helposti enemmän kuin itse tarvitsi. Hän kuitenkin tyytyi yksinkertaisuuteen ja suosittaa sitä kokeilunsa perusteella muillekin. Pitkähköstä mutta vangitsevasta klassikosta on hiljattain tullut uusi suomennos.

Nettisovellukset yhteiskunnallista tietämättömyyttä vastaan

Viime aikoina minua on alkanut kiinnostaa yhteiskunnallinen tietämättömyys. Ilmiö on tietysti yhtä vanha kuin yhteiskunnatkin, mutta sitä ei ole tutkittu kovinkaan paljoa. Asiaa käsittelee Tommi Uschanovin kirja Suuri Kaalihuijaus – kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010). Lukeminen on kesken.

Uschanov toteaa tietämättömyyden olevan Suomessakin todella laajaa. Ihmiset eivät yleisesti ottaen tiedä edes asioista, joita pitävät erityisen tärkeinä. Asianlaitaa voisi kenties parantaa keskittymällä valtiollisten organisaatioiden viestintään. Jos instituutiosta tuottettaisiin helposti lähestyttävää dataa, visualisointeja ja seurantapalveluita, voisi maailma olla melko erilainen.

Hieno esimerkki helposti lähestyttävästä palvelusta, joka tekee yhteiskunnallisen tiedonhankinnan mahdolliseksi on Kansan muisti. Verkkopalvelussa voi tarkastella kansanedustajien ja puolueiden äänestyskäyttäytymistä ja pidettyjä puheenvuoroja. Sinne on myös tallennettu lukuisia vaalikonevastauksia, läsnäoloprosentteja ja vaalibudjetteja. Kansan muisti avattiin vuonna 2010.

Viime aikoina myös Suomessa on julkaistu muutamia kiinnostavia visualisointeja yhteiskunnallisesta datasta. Esimerkiksi Juuso Pääkkösen omilla nettisivuillaan julkaisema visualisointi valtion talousarviosta 2012 on ansiokas. Budjetti kun ei perinteisesti ole ollut helpoimmin lähestyttäviä poliittisen väännön aiheita, ja kuitenkin tärkeimpiä. Tasokas on myös freelancetoimittaja Jens Finnäsin visualisointi Suomen sadasta rikkaimmasta henkilöstä.

Kuvaavaa on, että yksikään mainituista ei ole valtionhallinnon tuottama. Vaikka erilaisia asioita selvitetään, tutkitaan ja kartoitetaan, ja julkisuuslaki määrää kaikki dokumentit julkisiksi ellei niiden salaamiselle ole erityisiä perusteita, ei järjestelmän tuottamasta datasta saa juuri otetta. Kiinnostavat tilastot ja raportit saavat vain harvoin asiallista käsittelyä mediassa. Valtiontalouden tarkastusviraston raporteissa olisi esimerkiksi lööppimateriaalia kuukausiksi, mutta edes toimittajat eivät jaksa perehtyä elämää pidempiin raportteihin.

Kaikki on lähtökohtaisesti julkista, mutta kuka saisi valtion tuottamaan dataa ymmärrettävässä muodossa?

Ansiokas nettisovellus on myös Two Youtube Videos and a Motherfucking Crossfader Dot Com.

Paluu metafilosofiaan

Ensimmäinen varsinainen kirjoitus tässä blogissa käsitteli J.F. Rosenbergin kirjaa The Practice of Philosophy. Tuolloin totesin kirjan olevan filosofian opintovaatimuksien joukossa poikkeuksellisen selkeä ja käytännönläheinen. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin on jälleen luettavana filosofia-kirjoja, jotka ovat lähestymistavaltaa praktisia.

Kyseessä on teokset Julian Baggin & Peter S. Fosl: The Philosopher’s Toolkit (2. painos, 2010) sekä Nicholas Rescher: Philosophical Reasoning (2001). Ensinmainittu on eräänlainen hakuteos filosofoinnin “työkaluista”: sisältö koostuu varsin kattavasta listauksesta argumentaatiokeinoja, virhepäätelmiä, päättelyn pätevyyden arviointikeinoja sekä kritiikin muotoja. Toinen, Rescherin teos, taas pyrkii kuvailemaan filosofian keinoja ja luonnetta mahdollisimman kattavasti, ja siis rakentamaan kokonaiskuvaa filosofoinnista.

Näistä Bagginin ja Foslin Toolkit vaikuttaa kirjalta, johon voi olla palaamista myöhemminkin. Itse asiassa kirja kannattanee jopa ostaa, jos filosofiaa harjoittaa pääainetasolla, sillä se on helppolukuinen ja ymmärrettävä listaus keinoista ja käsitteistä liittyen filosofiseen argumentaatioon. Rescherin teos taas herätti minussa hetkeksi hiipuneen kiinnostuksen metafilosofiaan, siis kysymykseen “mitä on filosofia”.

Rescher kuvailee filosofian

Rescher toteaa Philosophical Reasoningin alkupuolella, että jokainen filosofi joutuu omalta osaltaan vastaamaan kysymykseen filosofian luonteesta. Hän itse pyrkii kuvailemaan filosofian sen keinojen avulla, onhan kirjan alaotsikko “A Study in the Methodology of Philosophizing”. Kuvaus pyrkii olemaan mahdollisimman kattava, päästäen sisään kaikki filosofian osa-alueet, koulukunnat ja haarat. Tämä ei tietenkään ole mahdollista, sillä kuten Rescher itse sanoo, filosofiaa on harjoitettu ainakin 2500 vuotta ja nykyisin pelkästään Pohjois-Amerikassa on yli kymmenentuhatta ammatikseen filosofoivaa henkilöä, joten kenttä on käsittämättömän laaja.

Vaikka siis jotkin filosofian alueet jäävät rajauksesta ulos, onnistuu Rescher kuitenkin kuvailemaan filosofian kohtuullisesti. Hän toteaa alan juurien olevan ihmisen kysyvässä luonteessa. Filosofia onkin luonteeltaan kysyvää, ja vastauksesta kumpuaa aina uusia kysymyksiä. Rescherin mukaan filosofia lähtee epäjohdonmukaisuuden tunteesta, aporiasta, joka voidaan ratkaista erotteluilla tai uusilla käsitteillä “aporeettisen klusterin” eri osa-argumenteissa. Ratkaisu tuottaa kuitenkin aina uuden aporian. Filosofia pyrkii luomaan kertomusta, vaikka se onkin tuomittu päättymättömäksi.

Rescher kuvailee filosofian “datan” olevan kaikkea ihmiskokemukseen kuuluvaa: arkijärkiset uskomukset, tieteen nykytulokset, traditio, historian opetukset ja nykyinen maailmankatsomus, näin muutamia mainiten. Filosofi voi siis päättelyissään nojata lähes mihin vain. Sen on kuitenkin varauduttava perustelemaan premissinsä, ja silloin voidaan ajautua vähitellen kohti “ensimmäisiä periaatteita”, perustelemattomia perusteluita. Välttääkseen ikuisen regression perimmäisten premissien kohdalla, Rescher turvautuu verkostoteoriaan tai koherenssiteoriaan. Kaikkea filosofista tietoa on arvioitava kontekstissaan, siis sen mukaan, sopiiko se systeemiin vai ei. Toisaalta ensimmäiset premissit voidaan perustella niiden seurauksilla, ei niitä edeltävillä premisseillä: jos hylkäämme tämän aksiomaattisen premissin X, mistä kaikesta joudumme luopumaan sen mukana?

Rescherin kanta onkin systeeminen. Sen mukaan filosofian tehtävä on systematisoida maailmasta saatua dataa, oli maailma systeeminen tai ei. Systematisointi tarkoittaa Rescherillä selvennyksiä, päättelyitä, vertailua ja yhteyksien selvittämistä. Hänelle filosofia on siis edistyvää, vaikka kysymykset ja jossain määrin myös vastauksetkin ovatkin ikuisia. Rescher onnistuu kohtuullisen hyvin pysyttelemään deskriptiivisellä, kuvailevalla tasolla, mutta päättyy kuitenkin vahvasti tyrkyttämään kahta kantaa: totuuden koherenssiteoriaa ja filosofian systeemiteoriaa. Kirja on kuitenkin opettavainen, kattava ja kiinnostava esitys nykyfilosofin käytössä olevista keinoista.

Baggini ja Fosl kokoavat työkaluja

Bagginin ja Foslin lähtökohta on hieman erilainen. He eivät väitä esittävänsä koko filosofian keinovalikoimaa tai määrittelevänsä alaa tyhjiin, vaan esittelevät noin sadassa lyhyessä artikkelissa joukon yleisiä tai tunnettuja keinoja ja käsitteitä.

Kirjan sisältö on jaoteltu karkeasti seitsemään alueeseen: argumentoinnin perustyökaluihin, kehittyneempiin työkaluihin, argumentin arviointiin, käsitteellisten erotteluiden välineisiin, historiallisten filosofien keinoihin, radikaalin kritiikin muotoihin sekä argumentatiivisten välineiden rajoja käsittelevään lukuun. Kirjassa onkin artikkelit niin aksioomista, ajatuskokeista, feministisestä kritiikistä kuin tautologioistakin. Pääsanoma tuntuu olevan: ollakseen pätevä filosofian harjoittaja, on hallittava nämä välineet, mutta lisäksi keksittävä oma tapa käyttää niitä. Monen keinon perään on lisätty varoittava esimerkki niiden väärinkäytöstä.

On kiinnostavaa, kuinka usein filosofia-skenessä varoitellaan virhepäätelmistä, ja kuinka harvoin niitä oikeasti esiintyy. Toki käsittelyissä saatetaan puuttua epäolennaisuuksiin, käyttää naurettavia premissejä tai tyytyä vain kuvailuun, mutta varsinaisia päättelyn, siis loogisen muodon, virheitä näkee äärimmäisen harvoin. Baggini ja Fosl huomauttavatkin, että argumentaatiovirheissä on kyse usein muusta kuin virhepäätelmästä.

Tällaiselle kokoavalle käsikirjalle on varmasti käyttöä monella, joka puurtaa filosofian parissa. Rescherin teokseen tutustuminenkin kannattaa. Mies on ehkä parhaimmillaan metafilosofiassa, ja esimerkiksi hänen teos Aporetics: Rational Deliberation in the Face of Inconsistency (2009) tarjoaa kiinnostavan näkökulman filosofiseen ongelmanratkaisuun – sillä Rescher on todellakin ratkaisukeskeinen filosofi.

Kansankodin hylätyt paikat

Ruotsalainen taloushistorioitsija Jan Jörnmark kyllästyi omien sanojensa mukaan kirjoittamaan kirjoja, joita kukaan ei lue. Hänellä on taloushistorian dosentuuri ja hän luennoi kahdessa Göteborgilaisessa korkeakoulussa, mutta työ ei tuntunut motivoivalta. Jörnmark oli kiinnostunut työnsä puolesta talousperustaisesta muuttoliikkeestä, ja alkoi valokuvaamaan hylättyjä teollisuus- ja asuinpaikkoja.

Marieholm. Kuva: Jan Jörnmark

Vuonna 2007 ilmeistyi ensimmäinen kirja Jörnmarkin retkistä tyhjiin tiloihin. Övergivna Platser kuvaa muuttuvan talouden ja siirtyvän teollisuuden paineissa hylättyjä alueita. Sittemin Jörnmark on kuvannut hylättyjä paikkoja ympäri Eurooppaa, Amerikkaa ja Venäjää. Kaikkialla syy hylkäämiseen on sama: taloudellisten olosuhteiden vaihtuminen, työpaikkojen katoaminen.Teollisuus ei ole ainoa, joka on siirtynyt. Ihmiset ovat seuranneet perässä. Hylätyksi ovat tulleet niin 60-70-lukujen kerrostaloalueet, kansanpuistot ja kirkot kuin 1980-luvun tukholmalaistoimistot ja 2000-luvun kauppakeskukset.

Jörnmarkista esitettiin hiljattain YLE:llä dokumentti Tyhjät pihat, autiot tehtaat. Dokkari on ruotsalaisen SVT:n tuotantoa ja katsottavissa netissä nimellä Glömda platser (2010). Dokumentissa nostetaan teollisuuden rakennemuutoksen symboliksi digitalisoitumisen aloittanut pikku nokare, transistori. Jörnmark kuitenkin korostaa, että syitä on aina monia, ja kun muutokset osuvat osapuilleen samaan hetkeen, ovat seuraukset yllättäviä.

Jan Jörnmarkin sivuilla on laaja valikoima hänen ottamiaan kuvia.

Valokuvataide tulvamedian aikakaudella

Valokuvataide on ollut minulle pitkään tärkeä taidemuoto. Olen myös itse intoillut valokuvaamisesta ja elokuvaamisesta. Googlen Street View -palvelu herätti minussa taannoin ajatuksia valokuvaamisen asemasta nykymaailmassa.

Tuolloin katsoin, että valokuvaaminen muistojen tallentamisena on vähitellen tullut tiensä päähän, sillä kaikki kiinnostava on itse asiassa jo tallennettu. Ainoa kiinnostava seikka kuvaamisessa olisi taito kuvata omasta näkökulmastaan.

Ajatus on kuitenkin kypsynyt kuvaamisen, pohdinnan ja valokuvataiteeseen tutustumisen myötä puolessatoista vuodessa. Toki ilmiö, jota kutsutaan sosiaaliseksi mediaksi -  mutta joka ei ole sen sosiaalisempi kuin aiempikaan media ja joka pikemminkin valtavan volyyminsä ansiosta ansaitsisi nimen tulvamedia – on pienentänyt yksittäisen valokuvan kiinnostavuutta sellaisenaan. Silti valokuvalla on edelleen arvoa.

Kuvaaminen omasta näkökulmastaan on oikeastaan vain laadukkaamman sisällön tuottamista sosiaaliseen tulvamediaan, jossa kuvia nykyisin pääasiassa jaetaan. Sen sijaan oman näkökulman kuvaaminen on itseisarvoista taidetta. Miksi? Koska se on ainutkertaista (toisin kuin vaikkapa miljoonat Facebook-kuvat Berliinin holokaustimuistomerkiltä), ja koska se vaatii niin osaamista kuin näkemystäkin, kuten taide yleensä.

Mitä oman näkökulman kuvaaminen sitten tarkoittaisi? Jotakin samaa, kuin valokuvaaja Antero Takala tarkoittaa käsitteellään mindscape. Mindscape, erotuksena landscapesta eli maisemakuvasta, on oman mielenmaiseman tallentamista valokuvaan, joka esittää ympäröivää maailmaa. Takala kutsuukin itseään kuvantekijäksi, ei valokuvaajaksi: hän ei tallenna eteentulevia kauniita tai kiinnostavia maisemia, vaan odottaa ja odottaa, kunnes asetelma muodostuu juuri sellaiseksi kuin hän itse haluaa. Kuvantekemiseen voi ajatella liittyvän myös kuvan vedostaminen ynnä muu kuvaushetken jälkeinen, jolloin kuvaan on laitettu myös paljon fyysistä vaivannäköä.

Juuri maisemakuvauksen vesittyminen alati läsnäolevien kameroiden aikakaudella ahdisti minua. Antero Takala ja Jussi Kivi osoittivat minulle, että maisemakuvaa on tehtävä omasta mielenmaisemastaan. Sitä on tehtävä paikoissa, joissa mielenmaisema pääsee esiin, ei klassisissa kauniissa erämaakohteissa, vaan karuuden kokemuksen tarjoavissa loukoissa: joutomailla, räntäsateessa Lapin kiveliössä tai missä vain, jossa oma kokemus on voimakkaampi kuin aiheen herättämät kulttuuriset konnotaatiot. Pentti Sammallahden kuvat osoittavat oivasti, että kohteen ei tarvitse olla kaunis tai kovin kiinnostavakaan, jotta kuvasta voi tulla vaikuttava.

En ole itse teknisesti taitava kuvaaja, eikä minulla ole huippulaatuisia välineitä, mutta sen sijaan minulla on jälleen uskoa valokuvataiteen potentiaaliin.

Merkityksettömän merkityksellisyydestä

Elämä tuntuu kaoottiselta, kun siinä on liikaa asioita, joita ei voi kontrolloida. Asiaan auttaa kuitenkin suunnittelu ja aikatauluttaminen, to do -listat, kalenterit ja henkilökohtaiset opintosuunnitelmat.

Kun elämä etenee kalenterin nuottiviivastoa pitkin, on ahdistus ja stressi huomattavasti lievempää. Tuntuu, että saa aikaan asioita, tekee, elää. Jos kuitenkin kurkistaa puuhastelun verhon taakse, saattaa huomata, että aikataulutettu tekeminen sulkee pois kokemuksen vapaudesta, hetkien merkityksellisyydestä – kenties jopa onnellisuudesta.

Omasta näkökulmastani tarkasteltuna näyttää siltä, että itse asiassa juuri pyrkimisen ja saavuttamisen kannalta merkityksetön on elämän kannalta merkityksellistä. Kököttäminen uusimaalaisessa talousmetsässä tihkusateessa. Opiskelijaruokalalounaan syöminen tietyn ihmisen kanssa. Bulkkidekkarin lukeminen arki-iltana. Siis asiat, jotka eivät vie tavoitteellisessa elämässä eteen- eivätkä taaksepäin.

Arvostamme saavutuksia siksi, että ne kohottavat itsetuntoa ja statusta. Paremmasta statuksesta on hyötyä seuraavan tavoitteen saavuttamisessa. Jos lineaarinen ajattelu kuitenkin viedään lopulliseen johtopäätökseensä, on havainto karu: keskimääräinen ihmiselämä on vain loppua kohden laskeva saavutuskäyrä – merkityksellisyys ei tule kuvioon missään kohtaa. Onnistumisen kokemusten määrä ei täytä merkityksellisyyden säkkiä kovinkaan paljon.

Onnistumisen kokemukset auttavat yksilöä tuntemaan itsensä valitsevaksi ja merkitseväksi. Ne siis osoittavat yksilön paikan maailmassa, toisin sanoen sijainnin uratiellä. Nämä asiat ovat oleellisia vapauskokemuksen ja siten onnellisuuden kannalta. Onnistumisen kokemukset tuntuvat kuitenkin kasvattavan nälkää onnistumiselle, ja siksi lopulta rajoittavan vapautta.

Siksi elämässä pitäisi olla tilaa tekemiselle, kokemiselle ja olemiselle, joka on kaiken kaikkiaan turhaa. Siis epäkehittävälle, mitättömälle ja riippumattomalle. Kun onnistumisen vaaraa ei ole, saattaa onnellinen tunne hiipiä kokemuskenttään.

Pyrkimisestä pidemmälle

Viime viikko oli vaikuttava. Olin ehdolla ylioppilaskuntani edustajistovaaleissa ja hain erästä toista luottamustoimea ylioppilaskunnassa. Näistä ensin mainittu johti tulokseen: pääsin varasijalle edustajistoon, mikä vaati kymmeniä ääniä ja tuloksen, joka oli parempi kuin sadoilla muilla. Seuraus: kova piikki itsetunnossa, haku seuraavaan pestiin, pettymys ja tyhjä olo, kun kiivastahtinen viikko on ohi.

Olen pohtinut pyrkimistä ja urasuuntautumista monesti aiemminkin. Nyt tein itselleni uuden havainnon: rohkea pyrkyryys eri tavoitteisiin on ainoa keino saavuttaa ne, mutta saavuttaminen joko tuottaa vain tyhjän olon, tai tunteen, että “minustahan voisi olla tuohonkin”. Siis pakonomaisen tarpeen pyrkiä vielä hieman korkeammalle.

Startup-yrittäjyysprofeetat muotoilevat mottonsa melko samaan tapaan: “Aim for the stars, land to the moon.” Kun tähtää reilusti yli omien kykyjensä, saattaa kolahtaa siihen juuri itselle sopivaan paikkaan, vai pitäisikö sanoa uraan. Matka ei kuitenkaan pääty “kuuhun”, vaan sieltä käsin voi havaita, että maailmassahan on vielä paljon enemmän tavoittelemisen arvoista. Niinpä joikainen saavutus on vain askelma portailla, jotka vievät kohti askelmien loppua.

Tämä ajatus tuntuu minusta ahdistavalta. Tuntuu, että teen asioita vain, koska uskon, että seuraavalla askelmalla ruoho on vihreämpää. Voi olla, mutta mitä sillä on väliä? Haluaisin nauttia tekemistäni ja kokemistani asioista sellaisinaan, ilman, että ne tuntuvat osalta jatkumoa, jossa minusta tulee sellainen kuin minusta tulee. Valitettavasti olen kuitenkin lukkiutunut ajattelemaan elämääni lineaarisena jatkumona, jonka kehityskäyrä saavuttaa jossain kohtaa huippunsa, ennen kuin alkaa vajoamaan jälleen kohti mitättömyyttä. En tietysti vielä tiedä mikä huippuni tulee olemaan, vai olenko kenties jo ohittanut sen. Pyrin kuitenkin jatkuvasti eri asioita tekemällä nostamaan aktiviteettikäyrääni, jotta pysyisin dynaamisena.

Harvoja, mutta hienoja ovat ne elämän hetket, kun ihmiselle lasketaan todistus kämmenelle, seppele päähän ja taputtava käsi olalle. Näissä hetkissä yksilöä juhlitaan siitä, että hän on saavuttanut jotain yhteisön arvostamaa: konfirmaation, ylioppilastutkinnon, suoritetun asevelvollisuuden. Kuitenkin yksilön ja yhteisön kannalta lienee nykyisin merkittävämpää, kun saavuttaa jotain urallaan: opiskelupaikan, työpaikan tai artikkelijulkaisun arvostetussa aikakausjulkaisussa. Yhteisö on vain niin kankea, että palkitsemisrituaalit kohdistuvat reliikeiksi muodostuneisiin menneen ajan virstanpylväisiin.

Koska laitamme psykologisesti niin paljon peliin uralla (oli se sitten ikuista opiskelua, fyysistä työtä tai luovaa taiteentekoa), eikä yhteisö silti juhli meitä saavuttaessamme sillä jotain, olisi syytä muistaa taputtaa itseään olalle. Arvostamme itseämme kuitenkin suhteessa tekoihin ja valintoihimme, joten miksi emme kiittäisi itseämme, kun olemme onnistuneet niissä? Onnistuminen on tietysti suhteellista, mutta hyvä mittari on oma psykologinen panos: kuinka tärkeän tuntuinen tämä tavoite oli ennen kuin sen saavutin?

Ehdolla edustajistoon – mutta miksi?

Asetuin ehdolle ylioppilaskuntani HYYn edustajistovaaleissa. Edustajisto on 60-jäseninen HYYn ylintä päätäntävaltaa käyttävä toimielin. Koska hallinto, koulutuspolitiikka ja yhteisöviestintä kiinnostavat kasvavassa määrin ja kaljankanto vähenevässä määrin, ajattelin, että voisi olla aika siirtyä järjestöhallituksista kohti ylioppilaskuntaa.

Edustajiston käsittelemät asiat ovat periaatteessa suunnilleen samoja, kuin tiedekuntajärjestön hallituksessa: kuinka rahoittaa jäsenille mielekästä toimintaa, kuinka tavoittaa jäsenistö ja kuinka valvoa jäsenistön etua yliopistolla ja yhteiskunnassa? Ainoastaan kokoluokka ja taustatiedon määrä ovat aivan eri tasolla, ja lisäksi puuttuu toimeenpanevan elimen tehtävät: edustajisto ei kanna kaljaa.

HYY toimii parlamentaarisen mallin mukaan, ja niinpä edustajiston tärkeimpiä tehtäviä talousarvion hyväksymisen ohella on hallituksen valinta. Karkeasti ottaen edustajiston linjatessa periaatteet ja isot linjat, hallitus päättää niiden käytännön toteutuksesta valiokuntien ja erilaisten taloudellisten päätöselinten kanssa. Hallitus muodostetaan HYYssä perinteisesti edustajiston voimasuhteiden mukaan, ja niinpä edustajistoon jää aina oppositio, joka ei istu hallituksessa. Edustan itse Helsingin yliopiston ainejärjestöläiset HYAL ry:tä, koska uskon järjestötoiminnan vaikuttavuuteen, asiakeskeisyyteen edustajistotyössä ja HYYn rooliin yhteiskunnallisena toimijana. HYAL on käytännössä ainoita ryhmiä, jolla on edustajistovaaleissa kunnollinen vaaliohjelma, joka ottaa kantaa tärkeisiin talous- ja edunvalvontakysymyksiin.

Ehdokasnumeroni on 473.

Vaalisivu Facebookissa

Edustajistovaalikoneen vastaukset

Omat vaaliteemani ovat seuraavat:

1. OPETUKSEN LAATU ON TÄRKEINTÄ
Koulutuspolitiikassa niin opiskelijoiden kuin yliopistonkin etu on, että koulutuksen laatuun panostetaan. Tämä tapahtuu ohjauksen, opettajatutoroinnin ja opettaja-opiskelija -suhteen kehittämisellä, ja saadaan aikaan tukemalla hallinnon opiskelijaedustajien tekemää hyvää työtä.

2. HYY NÄKYVÄKSI JÄSENISTÖLLE
HYY tuntuu monesta etäiseltä. Hallituksen olisikin oltava entistä enemmän liikkeellä jäsenistön parissa. Toisaalta tiedotus HYYn päätöksenteosta lisäisi avoimuutta. Esimerkiksi toiminta-avustusten jakoperusteet kaipaavat selvennystä järjestöille.

3. HYYN TALOUS TASAPAINOON HYY-YHTYMÄÄN KESKITTYMÄLLÄ
Suurin osa HYYn toimintatalouden tuloista tulee yhtymän voitonjaoista. HYY kuitenkin käyttää enemmän rahaa kuin yhtymä ja jäsenmaksut tuovat, ja tähän mennessä erotus on katettu hupenevasta käyttörahastosta. Tehokkain tasapainotuskeino on yhtymän toiminnan tehostaminen. Leikkaukset järjestöiltä, henkilöstöstä tai lapsiparkista ovat paitsi toiminnan kannalta typeriä, myös taloudellisesti tehottomia. Yhtymän toimintaa voidaan tehostaa esimerkiksi Kaivopihan vuokrantarkistuksilla ja ulosvuokraamalla Unicafen juhlaravintoloita.

4. PERHEELLISET OPISKELIJAT ULOS AHDINGOSTA
Opiskelija, jolla on lapsi, on toimeentulon suhteen äärimmäisen hankalassa ja epäoikeudenmukaisessa tilanteessa. Opintotukeen tarvitaan huoltajuuslisä, ja tulorajoihin lapsikorotus. Tässä, kuten muissakin asioissa HYYn on otettava rohkeasti kantaa valtakunnanpolitiikkaan.

5. JÄRJESTÖT VOIVAT OPPIA TOISILTAAN
HYYn piirissä toimii noin 250 upeaa järjestöä, joissa tehdään hyvää työtä eri alueilla. Järjestöt voivatkin oppia ennen kaikkea toisiltaan, ja HYYn tehtävä on saattaa ne yhteen eri foorumeilla.

Helsingin elokuva-akatemia vastustaa yliopistolakia

Inspiroiva projekti tuli vastaan – missä muualla kuin Facebookissa: Helsingin elokuva-akatemia on elokuvataiteeseen keskittyvä yliopisto, jonka on tarkoitus aloittaa opetus vuoden 2012 aikana.

Nyt, kun hallitusohjelma näyttää punaista valoa taideyliopistokaavailuille ja elokuvaväki Aalto-yliopiston huomassa on todella tyytymätön tilanteeseensa, on tällaiselle projektille varmasti sosiaalinen tilaus. Perustaja Hannaleena Hauru haluaa Helsingin elokuva-akatemian olevan nimenomaan yliopistolain ulkopuolinen, sillä hän katsoo lain edellyttämän liiallisen tuloshakuisuuden pilaavan opetuksen tason nykyisissä korkeakouluissa. Haurun mielestä Taikin elokuvaopetus onkin hyvää ammattikorkeakoulutasoa, mutta teoreettinen tuntemus opiskelijoiden parissa on heikkoa yliopistoksi. Aiheesta kirjoittaa HBL.

On hyvin mahdollista, että Helsingin elokuva-akatemia ei koskaan synny todellisena oppilaitoksena. Projekti on kuitenkin ainutlaatuinen Suomessa, jossa on aina luotettu vahvasti valtio-ohjattuun humboldtilaiseen virkamiesyliopistoon. Nyt, kun valtionyliopistot enemmän tai vähemmän kurkottavat kohti yritysmaailmaa, on kiinnostavaa tarkkailla yliopistoväen itseorganisoitumista. Esimerkiksi sosiaalitieteiden tutkijat valtasivat hiljattain mielenosoituksellisesti tyhjillään seisovan yliopistokiinteistö Franzenian Helsingin Kalliossa. Tempauksen tarkoituksena oli osoittaa yliopiston henkilöstöpolitiikan epäkohtia.

Vastaavaa kriittistä liikehdintää on yliopistomaailmassa toki ollut aiemminkin. 1960-luvulla, opiskelijapolitiikan kuumana kautena, perustettiin Kriittinen korkeakoulu. Tämä edelleen toiminnassa oleva, valtion rahoitusta saava itsenäinen oppimis- ja kulttuurikeskus ei kuitenkaan ole varsinainen oppilaitos. Se tarjoaa maksullisia kursseja filosofiaan ynnä muuhun liittyen, mutta ei varsinaisia opintokokonaisuuksia tai pätevöitymistä. 1980-luvulla perustettiin Snellman-korkeakoulu, joka sekään ei ole virallinen korkeakoulu, mutta antaa pätevyyden steinerkoulun luokanopettajaksi ja on opetushallinnon arvioima, valtion tukea nauttiva oppilaitos. Myös Snellman-korkeakoulun näkökulma on kriittis-filosofinen ja hallinto organisoitu yliopistolain ulkopuolella.

Vasemmistolaisen kulttuuriministerin ja demariopetusministerin aikana voisi kuvitella tällaisen vapaan liikehdinnän saavan lisää tukea, mutta toisaalta kyse on ennen kaikkea vastaliikehdinnästä, jonka motivaationa on tuloshakuinen korkeakoulupolitiikka. Yliopistolaki tuskin tulee muuttumaan pitkään aikaan, mutta sen syntipukit eivät enää istu hallituksessa, ja niinpä vastarinnan ääni voi heikentyä.

Kiintoisaa korkeakoulupoliittista kesälukemista on esimerkiksi Ilkka Niiniluodon uunituore teos Dynaaminen sivistysyliopisto.

Vaihtoehtonuoret yhteisehdokkaina

Eduskuntavaalit 2011 ovat pian käsillä, ja antaakseni kattavasti mahdollisuuden pääosalle ehdokkaista, kokeilin muutamaa vaalikonetta. Eräs kattavimmista oli HS.fi -vaalikone, johon oli tuolloin vastannut yli 85 % vaalipiirini ehdokkaista. 31 klikkausta, ja näytöllä loisti lista samanmielisimmistä ehdokkaista. Kärkikymmenikköön sijoittui vihervasemmistolaista porukkaa, sekä kaksi RKP:n ja yksi keskustan ehdokas. Mutta mitä ihmettä, ykkössijalla komeili sitoutumaton Juho Korhonen.

Ehdokkaan esittelytekstistä selvisi, että Juho Korhonen edustaa Osa-aikaehdokkaat -ryhmää, joka koostuu viidestä nuoresta, etelä-suomalaisesta ehdokkaasta. Juoh Korhonen on nimenä ehdolla “vaaliteknisistä syistä”, mutta päätösvallan ja mahdollisen kansanedustajan palkan ryhmä vakuuttaa jakavansa tasan jäsenten kesken. Ryhmän blogissa selvennetään asetettuja teemoja, esitellään ryhmäläiset ja kerrotaan lisää “demokratiainnovaatiosta.

Osa-aikaehdokkaat siis päättävät keskenään argumentoimalla ja äänestämällä kantansa kuhunkin poliittiseen kysymykseen. Eniten ääniä saanut kanta voittaa, ja eduskunnassa potentiaalisesti istuva Juho Korhonen sitoutuu noudattamaan ryhmän päätöksiä. Ryhmää esitellään myös Poleemi-lehden numerossa 1/2011.

Osa-aikaehdokkaat kohosivat siis kärkeen yhdessä vaalikoneessa, ja osa ryhmäläisistä opiskelee tiedekunnassani. On siis selvää, että sympatiani ovat todella tämän ennakkoluulottoman ryhmän puolella. Sen sijaan ryhmän poliittinen uskottavuus ja vaikutusmahdollisuudet vaikuttavat mielestäni olevan kohtuullisen pienet. Kyynisenä strategisena äänestäjänä valinnen turvallisemman vaihtoehdon. Tervehdin innostuneena kuitenkin tällaista idearikasta rohkeutta!

P.S. Miksi kaikissa vaalikoneissa on tänä vuonna oltava joku “leikkimielisen osallistava” Facebook-aiheinen kysymys? Tällainen skeida ei lisää vaalikoneiden kiinnostavuutta, eikä varsinkaan tietoutta ehdokkaiden poliittisista kannoista. Hesarin panos: Jos Suomi olisi Facebookissa, mitkä kolme tässä listatuista maista sen pitäisi ensimmäisenä pyytää ystävikseen?