Sosiaalinen media oman elämäni taiteilijaromaanina

Tätä kirjoittaessa on menossa yksi vuoden suurimmista mediaspektaakkeleista Suomessa: linnan juhlat eli itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa. Juhlat perinteisesti suosittu tv-tapaus, mutta nykyään myös vahvasti sosiaalisen median ilmiö: #linnanjuhlat on tänään yksi maailman kolmesta käytetyimmästä aihetunnisteesta. Kaikki haluavat siitä osansa: jos oma twiitti tai kuva saa tarpeeksi suosiota, se voidaan nostaa valtakunnanmediaan, vaikka telkkariin.

Mutta mitä seuraa, jos postaukseni kerää huomiota? Seuraa arvonnousua someminälle. Sitä kerryttämällä taas voin pikkuhiljaa kivuta tasavertaiseksi tiedonvälittäjäksi ja totuudenluojaksi kuin päivittäin ilmestyvät sanomalehdet tai aikakauslehteen verrattavaksi kauneuden auktoriteetiksi. Tai näin ainakin kuului blogien ja sosiaalisen median lupaus.

Blogimaailmassa tiedonvälitys on demokraattista, sanottiin. Sosiaalisessa mediassa ei ratkaise tuottajan status vaan sisällön laatu, sanottiin. Kun perustin ensimmäisen blogini joskus vuosituhannen alkuvuosina, uskoin vilpittömästi tähän projektiin: kunhan saisin kiinnitettyä blogipiirien auktoriteettien huomion, julkisuudenmuruja putoilisi minullekin ja vähitellen nousisin samaan asemaan. Kymmenen vuotta kului, mutta vieläkään blogistani ei ole tullut Hesarin veroista auktoriteettia. On tietysti olemassa mahdollisuus, että oma päivitystahtini tai sisällön laatutaso eivät ole ihan riittäneet huipulle, mutta tästä huolimatta uskallan väittää, että mikään muukaan blogi- tai somekanava ei Suomessa ole aidosti muodostunut uhkaksi perinteisen valtamedian totuudenmuodostuskoneelle. (Eri asia on sitten mediatalojen talousongelmat, mutta nekään eivät johdu siitä että sisällöille ei olisi kuluttajia, vaan siitä että siitä ei enää haluta maksaa entiseen tapaan.)

Kuten Turun ylioppilaslehti kirjoitti äskettäin jutussaan Elämää kuplassa, myös somessa arvostusta saadaan yleensä jo saavutetun statuksen perusteella, ei niinkään omalla nokkeluudella, aktiivisuudella tai muulla toiminnalla. Tai siis, sosiaalisessa mediassa, kuten muussakin mediajulkisuudessa, ihmiset ovat kiinnostuneita valmiiksi korkeaprofiilisista asioista – toki uutuudenviehätys huomioiden. Valtamedian tekemät twiittinostot meidän somerahvaan päivityksistä ovat kaikessa harvinaisuudessaan kuin tasavallan presidentin jakamat kunniamerkit kansalaisille: Naurettavan näköistä koreilua, paitsi jos huomionosoitus sattuu osumaan omalle kohdalle. Siksi kannattaa varmuuden vuoksi vähän kosiskella vallanpitäjiä, edes käyttää ”virallista” hashtagia.

Vaikuttaa siltä, että sometariaatista ei koskaan ole tulossa tiedollista auktoriteettia. Somettamisen kuten Facebook-postaamisen, twiittaamisen tai blogikirjoittamisen merkitys ei voi siis olla tiedon välittäminen, kauneuden luominen, taiteen tekeminen tai muukaan auktoriteettien hallussa oleva toiminta. Silti kuvaamisella, kirjoittamisella, jakamisella ja linkkaamisella on merkitystä. Sillä kerrotaan tarinaa, joka vahvistuu kun arvovaltainen taho levitää sitä.

On vanha hokema, että sosiaalisessa mediassa rakennetaan kiiltokuvaversioita itsestä, ja että somettaminen on pyrkyryyttä. Näistä ensimmäinen väite pitää paikkaansa, toinen ei: sosiaalisessa mediassa tuotetaan itsen kannalta mieluisaa kuvaa itsestä, mutta ei ensisijaisesti uralla etenemistä tai muille hienostelua varten. Tärkeintä on itselle kerrottu tarina itsestä – sosiaalinen media on siis kuin moniulotteinen peili. Sosiaalinen media ei siis demokratisoinut tiedonvälitystä, mutta se demokratisoi jotakin muuta. Jotakin, joka aiemmin oli vain itsestään taiteilijatarinoita kirjoittavien romaanikirjailijoiden saavutettavissa: mahdollisuuden tuottaa median avulla itse oma käsityksensä itsestään.

Rakkaus työhön ja elämän kunnossapito

Luova luokka. Tietotyö. Downshifting. Läppärityöläinen. Lähiruoka. Mikä näitä jo osittain muodista menneitä hokemia yhdistää? Rakkaus työhön, jota tekee. Niin informaatiomuotoilua tekevä läppärityöläinen kuin downshiftaava lähikahviyrittäjäkin tekevät molemmat työtään ennen kaikkea rakkaudesta työhönsä.

Miya Tokumitsu nimesi ilmiön äskettäin Jacobin-kulttuurijulkaisussa: Do What You Love, DWYL. Tokumitsun mukaan DWYL-ajattelu kannustaa ihmisiä tavoittelemaan ammattia, jossa keskiössä on tehtävään työhön kohdistuva rakkaus, ei esimerkiksi kohtuulliset työolot tai riittävä toimeentulo. Kuulostaa avoisalta, ja päivän Hesarin mukaan suomalaisnuorille ei enää muu ”kelpaa”.

DWYL-rakkaustarinan traagisena kääntöpuolena on kuitenkin sen aiheuttama jako: ihmiset jaetaan kahteen ryhmään, joista ensimmäiset voivat tehdä sitä mitä rakastavat ja toisaalta rakastaa sitä mitä tekevät, kun taas toiset ottavat vastaan sen työn minkä saavat turvatakseen toimeentulonsa. Ensinmainitut edustavat pientä vähemmistöä työikäisistä. Myös rakastajien luokka jakautuu kahteen erikokoiseen ryhmään: siihen päästäkseen on ihmisellä oltava hyvä sosioekonominen tausta, sillä suurin osa työnsä rakastajista joutuu tulemaan toimeen rakkauden lämmöllä ja perityllä varallisuudella, sillä lähiruokabisnes ei välttämättä lyö leiville. Tämä yhdistyy keskituloisten vähenemiseen, joka tapahtuu Suomessakin kasvavalla vauhdilla.

Paitsi huonosti palkattua, kuten lähiruokamyyjällä tai apurahatutkijalla, rakkaustyöläisen työ voi myös paradoksaalisesti olla sisällöllisesti köyhää. Matthew B. Crawford nostaa semifilosofisessa self help -kirjassaan Elämän korjaajat (2012) esiin niin sanotun tietotyön lumeen: suurin osa korkeakouluopiskelijoista ja muistakin nuorista tavoittelee jonkinlaista tietotyötä. Tämä työ voi siisteistä olosuhteistaan huolimatta olla kuitenkin älyllisesti hyvin köyhää ja todella mekaanista, kuten vaikkapa tietopalvelutyö tai sisällöntuotanto. Tässä paljastuu DWYL-ajattelun todellinen mullistavuus: se on tehokkain hallinnointityökalu sitten liukuhihnan, sillä se saa ihmiset motivoitumaan pienellä palkalla kenties hyvinkin alkeellisiin töihin.

Crawford ehdottaa ratkaisukeinoksi elämänpiirin haltuunottoa kunnossapidon kautta. Hänen neljä keskeistä ajatustaan ovat:

  1. Omien asioiden hallinta: kun ihminen osaa korjata arjessaan tarvitsemiaan välineitä ja asioita, hänen tunne elämänhallinasta ylipäätään vahvistuu. Korjaaminen pätee niin repsottavaan kaapinoveen, läppäriin kuin kotivakuutukseenkin.
  2. Käytännöllisiä töitä ei voi ulkoistaa eli alistaa etäältä vaikuttaville voimille. Siksi vaikuttamisen tunnetta haluavan voi olla hyvä tehdä ainakin osittain käytännöllisiä töitä, kuten oman työtilansa huoltoa tai muuta sellaista. Tämä saa aikaan kokemuksen toimintakyvystä, kun kaikki asiat eivät ole etäältä operoivan IT-tuen tai asiakaspalvelun hoitamia.
  3. Kokemus toimintakyvystä sekä omaehtoisuudesta tuottaa ymmärrystä maailmasta. Tämä nostaa esiin sen, mikä ihmisessä on parasta, kun ihminen oivaltaa omaa asemaansa suhteessa muihin ihmisiin ja maailmaan.
  4. Ajattelu = tekeminen. Näin siksi, että ihminen käsittää asioita ensisijaisesti ottamalla ne käsiinsä, haltuunsa. Siksi tieto perustuu pohjimmiltaan konkretiaan ja siten ajattelulla on konkreettinen perusta. Esimerkiksi maailmasta saamamme tieto perustuu empiirisiin kosketuksiin ja sitä kautta tehtäviin yleistyksiin. Jopa kaikkein abstraktein tieto kuten matemaattinen ajattelu pohjautuu kokemuksiin kolmen kiven tai omenan laskemisesta yhteen kahden kiven tai omenan kanssa.

Tiivistäen siis ihmiselle on terveellistä tehdä myös konkreettisia asioita, sillä ne saavat oivaltamaan itsen, työn ja muiden ihmisten suhteita ja paikkaa maailmassa. Työstä nauttiminen on sallittua ja jopa tavoiteltavaa, mutta kun siitä on rakentunut ainoa merkityksen lähde elämälle, on lakipiste saavutettu kenties pikemminkin taylorilaisessa työvoiman automatisointiprojektissa kuin yksilön vapaudessa toteuttaa itseään.

Opiskelijayhteisöt megabileiden aikakauden jälkeen

Nykyinen työnantajani Helsingin yliopiston ylioppilaskunta (HYY) käyttää vuosittain satojatuhansia euroja opiskelijajärjestöjen toiminnan tukemiseen, kun mukaan lasketaan myös epäsuorat tuet kuten toimitilojen tarjoaminen. Miksi? Eivätkö opiskelijajärjestöt ole niitä, joiden nimissä joukko opiskelijoita käyttää alkoholia, ilmaiseksi tai lahjoituksena käyttöönsä saamissaan tiloissa, ja jotka puhuvat kaikkien opiskelijoiden äänellä oppilaitoksilla, vaikka edustavat vain pientä ekstroverttien alkoholistien eliittiporukkaa? Kyllä. Ja ei.

Monet HYYnkin piirissä toimivista järjestöistä täyttävät edellä annetun kuvauksen. Yksikään ei kuitenkaan pelkisty pelkästään siihen, ja suurin osa järjestöistä ei oikeastaan osu lainkaan tähän muottiin. Monet opiskelijajärjestöt keskittyvät yksinomaan esimerkiksi tiettyyn urheilulajiin, ja stereotyyppisimmänkin järjestöluokan, ainejärjestöjen ja kiltojen, säännöllinen toiminta vaihtelee opiskeluun liittyvästä edunvalvonnasta teeiltamiin. Järjestöt ovatkin ehkä jossain määrin heränneet siihen, että humalahakuista juomista harrastavien uusien opiskelijoiden määrä vähenee koko ajan. Tämän oivaltaminen on kenties isoin kulttuurinen haaste opiskelijajärjestöille 2010-luvulla.

Monet järjestöt tekevät hienoa työtä, ja siksi niitä halutaan myös tukea. Onko järjestöjen toiminta siis itseisarvoista, jos siihen kerran annetaan satojatuhansia euroja pelkästään HYYltä? Ei ole. Yhteisöllisyys voi olla.

Riippumatta siitä, rakentuuko järjestön toiminta juhlimisen vai muun toiminnan varaan, jokainen järjestö vastaa yhteen tarpeeseen, jonka sekä ylioppilaskunnat että käytännössä myös yliopistot ovat niille ulkoistaneet: ne muodostavat asian, jota kutsutaan opiskeluyhteisöksi – tai vielä laajemmin yliopistoyhteisöksi. Korkeakoulut rakentuvat erilaisista ryhmistä, jotka ovat perinteisesti mielletty kuuluvaksi suureen tiedeyhteisöön, mutta jotka tosiasiassa ovat hyvin erillään jo ryhmien edustamien erilaisten sosiaalisten asemien vuoksi. Opiskelija ja professori eivät yksinkertaisesti jaa samaa maailmaa. Pitäisi uskoa ylpeästi alma materiinsa – mitä hittoa se edes tarkoittaa? Akateeminen vapaus sekä suoranainen ohjauksen puute heikentävät opiskelijan identifioitumista ja integroitumista oppilaitokseensa, ja siten vaikuttavat madaltavasti opiskelutuloksiin, kuten tänään julkaistu OTUSin raportti Opiskelijabarometri 2012 kertoo. Siksi jokainen tarvitsee yhteisön, ja siksi yliopisto tarvitsee opiskelijajärjestönsä.

SYL:in Innolla opiskelukykyä -projektissa on hahmoteltu niin sanottu opiskelukykymalli. Opiskelijajärjestöt kykenevät parhaimmillaan vastaamaan mallin opiskeluympäristöä sekä yksilön omia voimavaroja kuvaaviin osiin tavalla, jolle ei ole näköpiirissä korvaajaa. Kuvan lähde: SYL 2013: Innolla opiskelukykyä – virikkeitä opiskeluyhteisöjen kehittämiseen -materiaali.

opiskelukykymalli-syl-2013

Järjestöjen toiminta ei ole itseisarvoista, sillä se on vain eräs, hyvin kankea ja muodollinen mutta paikallisesti hyväksitodettu tapa luoda yhteisöjä. Järjestötoiminta ei myöskään herkästi mahdollista matalan kynnyksen osallistumista, johon on helppo osallistua mutta johon ei ole välttämättä pakko sitoutua. Seuraavaksi kaivattaisiinkin nähdäkseni uudenlaista, spontaanimpaa ja joustavampaa yhteisöllisyyttä. Kaikki tarvitsevat viiteryhmän selviytyäkseen ja menestyäkseen opinnoissa, mutta bilettävä ainejärjestö voi tuntua aivan yhtä etäiseltä kuin abstrakti yliopistoyhteisö.

Yhteisöille on ollut tilausta historiallisesti ja on jatkossakin. Opiskelijatoiminnan uudelleenkeksijöitä tarvitaan nyt.

EDIT 3.12.2013: Helsingin Sanomat oli asiasta samaa mieltä seuraavan päivän pääkirjoituksessaan Opiskelijat saavat eniten tukea toisiltaan.

Parhaat kirjat vuonna 2012

Vuosi 2012 oli poikkeuksellinen tälle blogille. Tänne nimittäin tehtiin kaksi tietomurtoa, joiden takia blogi oli alhaalla yhteensä nelisen kuukautta, sillä päätin samalla tehdä sivuille uuden ulkoasun. Näistä ongelmista johtuen en myöskään saanut julkaistua jo perinteistä kirjoitusta parhaista lukemistani kirjoista vuoden 2012 puolella. No, ajankohtaisuus onkin tyypillistä lähinnä julkisuuden henkilöistä raportoiville medioille. Tässä siis viime vuoden parhaat lukukokemukset.

Katja Kettu - KätilöKatja Kettu – Kätilö (WSOY, 2012)

Katja Ketun romaani Kätilö oli vaikuttava kesälomakirja. Kirja kuvaa jatkosodan loppuvaiheita saksalaisten sotilaiden ja paikallisten asukkaiden näkökulmasta Suomen Lapissa. Kätilön tunnelma ja maailma vangitsevat, kieli on hyvin rikasta ja ilmaisut tarttuvia – kuin Väinö Linnaa lukisi. Kerronta pitää otteessaan ilman dekkarimaista liioittelua. Vain kustantajan takakansiteksti hämmentää: Sen mukaan teos on ”suuri romaani Lapin sodasta” – vaikka kirja ei käsittele Lapin sotaa sanallakaan.

The Kasper Stromman Illustrated Design EncyclopaediaKasper Strömman – The Kasper Stromman Illustrated Design Encyclopaedia (Huuda Huuda 2012)

Strömmanin satiirinen designsanakirja kertoo rivien välissä, mikä WDC-vuodessa ja yleisessä designhypessä ärsyttää: vanhojen setien monumentaalijakkaroiden palvonta ja unikkokuosin ymppääminen jokaiseen pintaan. Ironinen designkirja on tietysti myös aikansa kuva vailla vertaa. Kasper Strömman pitää myös suosittua designblogia.

Markus Itkonen - Typografian käsikirjaMarkus Itkonen – Typografian käsikirja (3. painos, RPS-Yhtiöt, 2007)

Etsiskelin alkuvuodesta kattavaa, selkeää ja mielenkiintoista kirjaa aikakauslehtitypografiasta. Sain paljon suosituksia, joista suurin osa oli englanninkielisiä kirjoja. Päädyin kuitenkin kotimaiseen vaihtoehtoon, Itkosen Typografian käsikirjaan. Teos räjäytti tajunnan. Siinä yhdistyi selkeys, perusteellisuus, kompakti esitystapa, kaunis taitto ja havainnolliset esimerkit. En muista että olisin törmännyt toiseen näin hyvään tietyn alan perusteokseen. Typografian käsikirja sopii aloittelijan oppaaksi ja kokeneen taittajan käsikirjaksi, inspiraatioksi ja ohjekirjaksi. Nyt kirjasta on otettu jo neljäs, uudistettu painos.

Jonathan Safran Foer - Eläinten syömisestäJonathan Safran Foer – Eläinten syömisestä (Atena, 2012)

Lihansyönnistä on kirjoitettu monta filosofista, gastronomista ja yhteiskunnalista teosta. Kasvissyönnistä on kirjoitettu vielä enemmän, ja usein paljon kiivaammin. Safran Foer yhdistelee kirjassaan Eläinten syömisestä (alkuteos Eating Animals, 2009) eri keinoja: tutkivaa journalismia, omakohtaista kerrontaa, filosofista pohdintaa ja ilmiöhistoriaa. Kirja ei ole otteeltaan syvällinen analyysi eikä pikkutarkka historiikki. Se ei myöskään ole pamfletti, vaan pikemminkin monialainen kuvaus lihansyönnin kontekstista. Safran Foer ei moralisoi vaan toteaa. Ja hänen toteamuksensa ovat hyytäviä.

Jussi Kivi - Kaunotaiteellinen eräretkeilyopasJussi Kivi – Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas (Taide, 2004)

Jussi Kiven Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas oli minulle huikea lukukokemus: se yhdistää minulle läheiset aiheet filosofian, retkeilyn ja taiteen – olematta kauhtunut kronikka tai puiseva artikkelikokoelma. Kirja käsittelee aihettaan, luontoa ja luonnonkuvaamista taiteessa, kuten otsikko lupaa, retkeilyoppaan tapaan. Kivi antaa käytännön vinkkejä luonnossa liikkumiseen ja havainnointiin, ja toisaalta kritisoi romanttis-idealisoivaa luontosuhdetta. Lukukokemus on intensiivinen, ja Kiven henkilökohtainen arkistokuvitus ruokkii lukijan tunnetta retkelläolosta. Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas on poikkeuksellinen kirja.

 

Mitä on ajatteludesign?

Julkaistu Minervan Pöllön numerossa 3/2012

Designpääkaupunkivuoden myötä designin määrä Helsingissä on räjähtänyt käsiin. Siinä missä ennen käsitteen piiri rajoittui eksklusiivisesti lähinnä suomalaisten suurmiesten suunnittelemiin koivuvanerijakkaroihin ja rei’itetystä messingistä tehtyihin lamppuihin, nyt nimityksen alle menevät niin rakennuselementit, kaupan etukortit kuin vammaispalvelutkin. Ja siellä missä sana ’design’ ei vieläkään tunnu soveliaalta, voidaan vielä pelastaa paljon ’muotoilun’ alle. Esimerkiksi Helsingin yliopisto tekee menestyksekästä yhteiskuntadesignia.

Olemme todistaneet ilmiötä, jonka skeptikot ovat väittäneet johtavan design-käsitteen inflaatioon ja merkityksen tyhjentymiseen. Ei kuitenkaan syytä huoleen, ’design’ tarvitsee vain hieman uutta täytettä ollakseen jälleen paisuteltujen kuoriensa kokoinen. On tullut aika marssittaa henkeään pidättävän WDC Helsinki 2012 –karnevaaliyleisön eteen uusi ja kaunis, kestävä ja funktionaalinen käsitemuotoiluinnovaatio: ajatteludesign!

Mitä sitten on aito ajatteludesign? Jotakin, joka on vanhoja, huonolaatuisia ja rumia ajatuksia kestävämpää, parempaa ja funktionaalisempaa. Sen tunnusmerkki on laatu, jonka ansiosta se kestää ajan hammasta ja muotivirtauksia huomattavasti paremmin kuin bulkki-ajattelu. Laatunsa takia ajatteludesignia onkin usein pidetty vain hyvätuloisten etuoikeutena, mutta todellisuudessa sen kestävyyden ansiosta jokaisella on varaa aitoon ajattelumuotoiluun. Sitä voi käyttää vuosikymmeniä, ja usein se kestää jopa sukupolvelta toiselle.

Kestävyyden ohella toinen ajatteludesignin kantavista periaatteista on sen funktionaalinen kauneus. Muoto seuraa siinä tarkoitusta: jos ajattelu-partikkelin on esimerkiksi tarkoitus toimia giljotiinina moraalilakien ja luonnollisten tosiseikkojen välillä, sen on oltava muodoltaan erityisen terävää. Monissa tapauksissa taas voidaan käyttää pyöreälinjaista aforistiikkaa tekemään maailmankuvan jalustaksi tarkoitetusta ajatteludesigntuotteesta erityisen ergonominen.

Funktionaalisuus ei kuitenkaan ole pelkkää mukavuutta. Se on myös esimerkiksi taloudellisuutta: hyvä ajatteludesign-esine on taloudellinen – siinä ei kerta kaikkiaan ole mitään ylimääräistä. Perinteisenä hyvän muotoilun merkkinä on myös pidetty pinottavuutta: Jos uutta ajattelua ei saa tukevasti kasattua aiempien päälle, ei kokonaisuus ole harmoninen eikä pitkän päälle kestä.

Aina ei kuitenkaan ole helppoa erottaa aitoa ajatteludesignia halvasta kopioista. Kukapa ei haluaisi jäljitellä ajattomia klassikoita ja menestyä menneiden mestareiden kustannuksella? Varman tunnistuksen voi tehdä vain ammattilainen, mutta toimiva nyrkkisääntö on, että aitoon ajatteludesigniin on pohjaan lyöty tiukkaan istuva leima: joko ”analyyttinen filosofia” tai ”mannermainen”. Tämä leima on varma indikaattori, sillä se ei irtoa kulumallakaan.

Näin designpääkaupunkivuonna on tullut tavaksi pystyttää pitkin kaupunkia erilaisia näyttelyitä, joihin on kerätty monenlaisia vanhoja tuoleja, ja koristella kokonaisuus pyöreällä, kirkkaansinisellä tarralla. Ajatteludesignia näyteikkunoissa ei ole kuitenkaan näkynyt juuri lainkaan, eikä sille ole ollut omaa logoakaan. Niinpä kannustankin lukijoitani perustamaan omia pop-up –ajatteludesignnäyttelyitä. Ajattelumuotoilutuote kainaloon, oheinen teemavuoden älyllistä aspektia symboloiva tunnus esille ja kiinnostuneiden ihmismassojen vyöryä ei pidättele mikään!

COMIC SANS CAPITAL

Älykkyys ei ole cool

Asiantuntijuus ja älykkyys eivät ole muotia. Niistä on hyvin vaikea tehdä mitään, minkä voisi tulkita tyylikkääksi: rationaalisuus kuulostaa jähmeältä sääntelyltä, asiantuntijuus politiikalta ja älykkyys omanarvontuntoiselta hienostelulta.

Politiikka on muuttunut pitkälti asiantuntijoiden tekemäksi hallinnoinniksi, ”vähiten huonojen” ratkaisujen tekemiseksi. Juuri tämä asiantuntijakeskeinen imago on tehnyt siitä myös epäsuosittua. Kukapa haluaisi leimautua asiantuntijuuden suosijaksi? Sehän rajoittaa jo määritelmällisesti luovuutta ja dynaamisuutta. Teknotalouden parin vuoden takaisen lempilapsen, sosiaalisen median osaajatkaan eivät ole asiantuntijoita vaan ”guruja” – kysehän ei ole mistään tylsästä.

Älykkyys taas liittyy ikävästi intellektualismiin, jossa itseään muita parempina pitävät parrakkaat kommunistit juovat viiniä ja päivittelevät maailman menoa. Älykkyyden korostaminen ihmisten suhteen on epäilyttävää, mutta kännyköiden kohdalla ”älyä” ihannoitiin vielä ihan hiljattain. Eihän nimittäin ollut pelkoa, että älykäs puhelin alkaisi pitämään moraalisaarnoja.

Järki taas on tietysti tunteiden vastakohta. Joka järkeilee, ei voi elää täysillä ja saada uusia kokemuksia, sillä hän on tunteeton. Elämä menee hukkaan jos ei voi tuntea nautintoa, kuten järjenkäyttäjät. Pienikin kokeilu järkiperusteiden tai asiantuntijalta hankitun tiedon kanssa voi johtaa elämänmittaiseen järkitrippiin, jossa tunteet ovat kuolleet pois.

Hesarin Nyt-liitteen kolumnisti Laura Lennes kehotti reilu viikko sitten ”hyllyttämään asiantuntijat”. Olen täysin samaa mieltä siitä, että Lenneksen sättimä epämääräinen joukko parisuhdevinkkien jakelijoita tulisi elämänohje-auktoriteettina hylätä. Sen sijaan näiden ihmisten kutsumisesta asiantuntijoiksi olen vahvasti eri mieltä. Lennes näyttäisi langenneen lööppijournalismin ”tutkimus”-ansaan: on helppo houkutella lukijoita halvalla ”katso, miten tyhmä tutkimus” -ansalla. Tässä metodissa otetaan jokin markkinatutkimusyhtiön tai kansainvälisen virvoitusjuomayhtiön tekemä tutkimus jossa on hassut tulokset, tuomitaan se, ja sanotaan samalla vähintään implisiittisesti että tutkimukset, asiantuntijat ja muut sellaiset akateemiset pelleilyt ovat roskaa.

Miksi? Koska älykkyys, asiantuntemus tai tieteellinen tieto ei ole cool. Sen takia sen vastustamista on helppo myydä yleisölle populistisilla lööpeillä ja kolumneilla. Koska yleisö jo valmiiksi vihaa tyhmiä ”ruotsalaistutkijoita”, jotka toteavat milloin minkäkin asian ”aiheuttavan” syöpää (kysehän on yleensä altistavista tekijöistä), se on helppo saada taas ilkkumaan uusille ”nollatutkimuksille” (Joka on sanana sikäli kiinnostava, että se viittaa tutkimukseen, jossa hypoteesi ei pätenytkään. Monen tieteenfilosofisen kannan mukaan tällaiset tulokset ovat tieteen ainoa tapa edistyä, siis sulkemalla pois vääriä oletuksia.) Kyse ei ole vain anti-intellektualismista, eli niin sanotun älymystön (l. kommunistien) vastustamisesta, vaan ylipäätään kaiken tieteellis-akatemiseen ajatteluun vivahtavan kaihtamisesta.

Asiantuntemuksen tai järkiperäisen ajattelun väheksyminen ei kuitenkaan ole aivan riskitöntä. Järkiperäinen, tieteelliseen induktioon perustuva ajattelu on sattumlta ihmiselle ainoa tapa hankkia uutta tietoa. On tosin olemassa tahoja, jotka olisivat valmiita luopumaan tiedon käsitteestä ja totuudestakin, kunhan vain kamppis menee hyvin.

Järkiperäinen ajattelu tai älykkyys eivät ole cool. Mutta ei niiden pidäkään olla. Jos olemme järkeviä vain siksi, että se on brändätty hyvin, emme ole oikeasti järkeviä. Järkiperäisen suhtautumistavan omaksuminen on valittava järkiperustein – muuten siinä ei ole järkeä.

Selviytymisopas yliopiston tietojärjestelmiin

Helsingin yliopiston tietoverkot muistuttavat opiskelijalle tuttuja pikanuudeleita. Niitä menee ristiin rastiin, ja kun tarttuu yhdestä päästä kiinni, ei tiedä mihin se on kytköksissä. Ennen kaikkea yhtäläisyys ilmenee kuitenkin yhdessä seikassa: kumpaakin tekee mieli vältellä, mutta ilman voi olla vaikea elää.

Hahmottelin tietojärjestelmävyyhden opiskelijan näkökulmasta Prezi-esitykseen.

 

Vaikka järjestelmäkokonaisuus onkin mielestäni sotkuinen, en toki tarkoita, että sen selvittäminen olisi helppoa. Kuitenkin isojakin parannuksia voisi tehdä suhteellisen pienellä vaivalla. Esimerkiksi ottamalla käyttöön vain yhden kurssimateriaalipalvelun lukuisien nykyalustojen sijaan, tekemällä kertakirjautumisen mahdolliseksi, selkeyttämällä intranetin ja julkisten sivujen tehtävänjakoa, kokoamalla opinto-oppaat, suoritusohjeet ja ilmoittautumislinkit kaikki oikeasti yhteen paikkaan ja niin edelleen.

Onnistuneita esimerkkejä on maailmalla ja kotimaassakin. Yliopiston koko ei välttämättä johda nuudeloituneeseen tietojärjestelmä-arkkitehtuuriin, mutta eri tahojen sooloilu taatusti johtaa.

Luettavuutta, olkaa hyvät!

Eräänä kuulaana päivänä syyskuussa 2012 halusin tarkistaa, kuinka eräs HTML-elementti oli asemoitu blogissani. Yllätyksekseni elementtiä tai mitään muutakaan osaa blogistani ei tässä osoitteessa näkynyt. Sen sijaan tarjolla oli video, jossa kaapumiehet ratsastivat aavikolla.

Sivuilla oli tapahtunut tietomurto, joka ei onneksi aiheuttanut juurikaan varsinaista vahinkoa. Sen sijaan se toimi kimmokeena pitkään pohtimalleni ulkoasupäivitykselle. Blogi toimi aiemmin valmiilla WordPress-pohjalla, mutta halusin tehdä ulkoasun itse, sisällön ehdoilla.

Mietin projektin lähtökohtia, ja päädyin seuraaviin ydinajatuksiin:

  • Blogi on olemassa tekstieni julkaisemista varten.

→ Leipätekstin lukemisen pitää siis olla mahdollisimman helppoa.

  • Kyseessä on henkilökohtainen blogi, ei mikään monimediainen verkkojulkaisu.

→ Sivuilla ei siis tarvitse olla näyttäviä valikkorakenteita tai sosiaalisen median härveleitä sivupalkissa.

  • Pidän klassisesta sanomalehtitaitosta ja kirjoista.

→ Tyylikeinoja voi lainata kirjatypografiasta ja lehtiotsakkeista.

Näistä lähtökohdista ponnistaen kiinnitin huomiota erityisesti seuraaviin seikkoihin uutta ulkoasua laatiessa:

  • Leipäteksti on nyt blogissa verrattain isoa (16px) ja täysin skaalattavissa suhteellisten mittayksiköiden (em) ansiosta.
  • Palstan leveys on sopiva suhteessa tekstin pistekokoon, noin kolmen suhde yhteen.
  • Otsikoiden koko on sopiva suhteessa leipätekstiin. Tämä menee jo hinkkaukseksi, mutta ero perustuu Fibonaccin sarjaan: kun leipäteksti on 16px, ovat otsikot 24px.
  • Fonttivalikoima on tarkoituksenmukainen ja hyödyntää webfontteja.
  • Sivupalkkeja, huomiotaherättäviä valikoita tai muuta lukemista häiritsevää ei ole. Ainoa lukijaa häiritsevä seikka ovat itse tekstit.

Pidän itse lopputulosta varsin onnistuneena yllämainittuja tavoitteita silmälläpitäen. Pidän myös luettavuustavoitetta hyvin keskeisenä osana verkkosivujen ulkoasua. Olisikin kiinnostavaa kuulla muiden mielipiteitä asiasta. Jos sivuilla on bugeja, joita en testaamisesta huolimatta ole huomannut, olisi niistä myös kiva kuulla.

Jos luettavuus ei vieläkään tunnu riittävältä, suosittelen Readability-selainlaajennusta. Sen avulla nettiartikkelien lukeminen tuntuu ainakin itselleni helpommalta.

Tervetuloa siis jälleen lukemaan, nyt kaksi pikseliä suuremmalla fonttikoolla!

Avoin data ja sen viholliset

Kirjassaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945, suom. 1974) filosofi Karl Popper hahmotteli avoimen yhteiskunnan perusehdoiksi altruistisen individualismin, tasa-arvon ja läpinäkyvän demokratian. Popper puolusti myös klassista liberalismia, jonka mukaan valtion roolin on oltava minimaalinen, jotta yksilöiden täydet vapaudet voidaan taata.

Keskeistä Popperin ajattelussa on yksityinen omistusoikeus. Jotta yksilö voi olla varma turvallisuudestaan ja toteuttaa itseään, on hänellä oltava varmuus ”työnsä hedelmien” pysymisestä hänen hallussaan. Tämä koskee myös aineetonta omaisuutta, kuten tekijänoikeuksia ja dataa. Popperin ajatuksia noudatetaan vahvasti myös suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa.

Yksityisomaisuutta ja läpinäkyvää valtiovaltaa puolustettaessa on ongelmallista, onko valtion eri viranomaisten aineeton omaisuus puolustettavaa yksityisomaisuutta vai julkisena pidettävää vallankäytön mekaniikkaa. Suomessa virkamiesten lähtökohtana tuntuu olevan ensimmäinen. Ajatellaan, että viranomaisen keräämän tiedon luovuttaminen johtaisi kilpailuedun menettämiseen, ja tekisi virastosta turhan. Tai ainakin siinä on jotain lähtökohtaisesti epäilyttävää.

Julkisuuslaki ja valtion data

Julkisuuslaki tuli Suomessa voimaan vuonna 1999. Sen mukaan valtionhallinnon asiakirja on lähtökohtaisesti julkinen, ellei sen salaamiseen ole erityistä syytä. Useimmiten ei ole. Lisäksi, jos esillepanosta eli kansalaiselle toimittamisesta tulee merkittäviä kuluja, kansalainen joutuu maksamaan ne. Periaatteessa siis kaikki ilmaiseksi tai halvalla esilletuotava valtion eri organisaatioiden data pitäisi olla jatkuvasti saatavissa.

Noin vuosi sitten Maanmittauslaitos päätti Julkisuuslain ja hallituksen periaatepäätöksen hengessä julkistaa lähes kaikki maastotietonsa, siis mm. rasterikartta-aineistot joiden perusteella maastokartat laaditaan, ilman erillisiä lisäkuluja valtion budjettiin. Ministeriöiden lausunnot olivat kannustavia. Sitten asia meni valtionvarainministeriön budjettiosastolle, jonka lausunto käytännössä ratkaisee, eteneekö päätös hallituksen käsittelyyn. Lausunto oli kielteinen.

Tilanne on käsittämätön: ilman lisäkuluja saataisiin verovaroin kerättyjä, kaikille hyödyllisiä kartta-aineistoja julkaistua mm. kuntien käyttöön, mutta tämä torjuttiin. Asiaa puitiin mm. Paikkatieto-blogissa. Sittemin asia on kuitenkin edennyt, ja nyt vappuna 2012 tiedot tulivat ilmaiseksi saataville.

Netin sovelluspohjaistuminen

Toinen esimerkki datan avoimuutta rajoittamaan pyrkivistä kehityskuluista on netin sovelluspohjaistuminen. Esimerkiksi uutisia, viestimispalveluita ja blogeja luetaan yhä enemmän yhden tahon kontrolloimien sovellusten kautta, ei www-selaimien avulla. Uutisia luetaan Facebook-applikaatiolla, blogeja selataan puhelinvalmistajien ehdoilla ja henkilökohtainen viestintä on jo lähes siirtynyt yksittäisen palveluntarjoajan ylläpitämiin palveluihin (Facebook, What’sApp, Googlen tuotteet jne.). Nämä palveluntarjoajat eroavat perinteisistä viestintämuodoista siinä, että ne ovat yksityisiä yrityksiä maailman toisella puolella.

Käytämme tietoverkkoa siis välikäsien kautta, ja nämä välikädet keräävät käytöstä yhä enemmän tietoja. Niiden keräämät tiedot käyttäjistä eivät ole avoimesti saatavilla edes käyttäjälle itselleen, mutta sen sijaan välikäsi käyttää tietoja muuttaessaan palvelua ”personoiduksi”. Esimerkiksi Kiinan valtio on personoinut koko demokratian käsitteen pois kiinalaisilta käyttäjiltä. Vaikka esimerkiksi sovelluskehittäjiä on lukuisia, mm. Apple kontrolloi tarkkaan, millä ehdoin sovelluksen voi saada AppStoreen ja siten edes jonkinlaiseen levitykseen.

Tämä kehityskulku on täysin Popperilaisen avoimen yhteiskunnan mallin mukainen. Yksityiset toimijat tekevät mitä haluavat, eikä valtio puutu siihen. Lopputulos vain ei näytä kovin avoimelta.

Avoimen datan puolesta

Viime aikoina avoimen datan kysymykset ovat nousseet jonkin verran esiin. Kyse ei ole vain ”ensimmäisen maailman ongelmista” vaan datan julkisuudella voitaisiin vaikuttaa sellaisiin globaaleihin kehityskulkuihin kuin ilmastonmuutos ja maailmankaupan vaikutukset.

Keskeistä datan avoimuudessa on tietysti negatiivinen vapaus eli se, että saatavuutta ei tietoisesti rajata. Mutta olennaista kansalaistoiminnan kannalta olisi myös datan tuominen sellaiseen muotoon, että siihen perehtyminen olisi mahdollista ilman tilastotieteen perusopintoja. Puhutaan siis ”käyttäjälähtöisestä käyttöliittymästä” ja datan visualisoinnista. Suositun hokeman mukaan mikään ei valehtele niin paljon kuin tilasto, mutta kuten esimerkiksi Tommi Uschanov kirjassaan Suuri Kaalihuijaus toteaa, maailmasta jossa elämme voi oikeastaan ylipäätään saada vain tilastollista tietoa.

Hyvää avointa dataa visualisoituna edustavat vaikkapa WDC Helsinki -projektiin liittyvät Ta-daa, dataa! -visualisoinnit ja katujulisteet. Myös yhdysvaltalainen kansalaisjärjestö STATS tuottaa ja asettaa esille valtavan määrän dataa, mutta visualisointeja kaipaisi lisää.

Tietoa käytetään aina eri tarkoitusperiin eikä esitystapa ole koskaan objektiivinen. Avointa tietoa kaikki voivat käyttää omiin tarkoituksiinsa ja silloin esityksien moneudesta kenties kumpuaa jotain, joka lähestyy totuutta. Popperin ajatuksia pitäisi siis paitsi laajentaa, myös täsmentää intellektuaalisen omaisuuden osalta.

Ilmastokyllästyminen ja ekopsykologia

Ilmastonmuutos, ihmisen myötävaikutuksesta aiheutuva dramaattinen ympäristönmuutos, on tieteen näkökulmasta tosiasiallinen fakta. Suurin osa suomalaisista hyväksyy tämän seikan. Monet myös tietävät, että esimerkiksi kasvihuonekaasujen pitoisuudet ilmakehässä ovat lisääntyneet ennusteiden mukaisesti – itse asiassa jopa enemmän – ja lämpeneminen sekä jäätiköiden sulaminen toteutuneet. Nämä muutokset ovat tapahtuneet viime vuosina silmiemme edessä.

Samaan aikaan ilmastouutisointi ja -keskustelu ovat kadonneet mediasta. Muutokset ovat ilmaston ja maapallon kannalta dramaattisen nopeita, mutta median kannalta kyllästyttävän hitaita – ja mikä pahinta, ennustettuja. Tieteen tulokset kiinnostavat yleisesti ottaen vain, jos ne sopivat 4D-dokumentteihin tai Hesarin Maailman ihmisiä -palstalle.

Syynä näkymättömyydelle ei tietenkään ole journalistien salaliitto, vaan yleisön kyllästyminen. Liian hitaasti etenevä juonirakenne, ennalta-arvattavuus ja etäisyys omasta elinpiiristä ovat tämän kertomuksen ongelmia. Kuitenkin esimerkiksi vesistön rehevöityminen, merien suolapitoisuuden muutokset ja kasvava hiihtoputkien tarve Etelä-Suomessa ovat arjessa näkyviä, selkeitä ilmastonmuutoksen vaikutuksia joista mediassa on puhuttu hyvin vähän.

Vai onko ongelma sittenkin aiheessa itsessään, ei niinkään sen kerronnallisessa rakenteessa? Eivätkö ympäristöasiat kiinnosta suomalaisia? Kyllä kiinnostavat, ja monialaisesti. Ympäristöalojen koulutusohjelmat vetävät hakijoita puoleensa, Tekesin tuotekehitysrahoista 40% menee ns. cleantech -hankkeille ja nämä hankkeet vetävät myös sijoittajia. Yksilötasolla ilmastoasiat ja niihin läheisesti liittyvät energiakysymykset kuitenkin jäävät muun ympäristönsuojelun jalkoihin. Itämeri ja metsiensuojelukiinnostavat, ilmakehä ei. Ihmisiä vaivaa ilmastokyllästyminen.

Yksi syy lienee se, että ilmakehää on hankalampi halata kuin puuta tai merivettä. Ns. ekopsykologia, eli karkeasti kuvaten pyrkimys kasvattaa lapset ympäristöä kunnioittaviksi viemällä heidät metsään kyllä saa espoolaisenkin puolustamaan Nuuksiota, mutta ilmakehään on hankalampi muodostaa vastaavaa tunnesidettä.

Ilmastonmuutoskeskustelu on typistynyt muovikassitutkimuksiin, joissa kerrotaan ettei muovikassin korvaaminen puuvillakassilla olekaan niin olennaista. Samalla keskeisimmät tekijät kuten energiatehokkuus, uudet energiamuodot ja näihin vaikuttaminen kulutusvalinnoilla ovat pudonneet otsikoista.

Kysymys sinänsä ilmastoystävällisen mutta muuten vastustetun ydinvoiman kohtalosta on myös ratkaisematta, ja siitä puhutaan lähinnä mielenosoitusuutisointien yhteydessä.

Alla kolme keinoa yksilön ilmastopolitiikkaan:

  1. Energiatehokkuus omassa elämässä: Onko irrottautuminen arjesta pakko tehdä Kaakkois-Aasiassa? Voisiko vastaavaa eksotiikkaa saada junamatkasta Pohjois-Pohjanmaalle tai metromatkasta Kontulaan? Myös irroittamalla johdon pistorasiasta iltaisin voi tiputtaa omaa energialaskuaan ja samalla saa ne ärsyttävät punaiset ledit sammumaan.
  2. Ilmastoystävällisten energiamuotojen valinta sähkösopimusta tehdessä: Tuulivoimaa ja vanhaa vesivoimaa saa Kraft & Kulturilta lähes Helsingin Energian perushintaan. Pelkillä ydinvoimaloilla tuotettua sähköä ei Suomessa toistaiseksi voi ostaa.
  3. Pyöräily ja kävely liikennemuotoina: pyöräily on paitsi trendikästä, myös avartavaa. Autoa tai raideliikennettä hitaammin liikkuessa näkee kliseen mukaan paikat uudesta näkökulmasta – ja tämä on ihan totta. Joku voi myös ajatella kuntourheilun näkökulmaa.