Katsaus koulutuksen ja oppimisen tulevaisuuteen

Tulevaisuuden koulu menneisyydestä

Olen viime aikoina päässyt tapaamaan monia itseäni viisaampia ihmisiä, jotka ymmärtävät koulutuksesta ja oppimisesta. Luin sitten vielä Markku Wileniuksen Tulevaisuuskirjan (2015) ja tuli vastustamaton tarve spekuloida vastuuttomasti oppimisen ja koulutuksen tulevaisuutta. Tulevaisuus tuntuu myös olevan muotia, siitä kirjoitetaan nyt kaikenlaista. Wileniuksen mukaan tulevaisuudesta puhutaankin paljon, kun ajat ovat epävarmat. Tämän kirjoituksen tarkoitus on luoda yksi kuva tulevaisuudesta, jota voin sitten korjata näkemyksen syventyessä. Siksi kannustan kommentoimaan jos tuet havaintoja, tai varsinkin jos olet eri mieltä.

Kuinka tulevaisuutta tutkitaan

Tulevaisuudentutkimuksen professorina työskentelevän Markku Wileniuksen menetelmä tulevaisuuden tarkasteluun on eräänlainen variantti historiantutkimuksesta. Hän tarkastelee teollisen vallankumouksen jälkeistä historiaa talouden, kulttuurin, sosiaalisten tekijöiden ja ympäristön kannalta, ja nojaa ns. Kondratjevin sykliajatteluun. Kondratjevin sykleissä on kyse teollisen vallankumouksen jälkeen tapahtuneista noin 40 vuoden mittaisista kehitysaalloista, joiden veturina ovat teknologiset murrokset ja niiden aiheuttamat kulttuuriset käänteet. Teorian mukaan olemme nyt kuudennen syklin (n. 2010-2050) alkuvaiheessa.

Pyrin itse soveltamaan samaa ajatusta, sillä se huomioi hyvin rakenteellisten seikkojen vaikutuksen kokonaisuuteen, ja vaikuttaa siten toimivalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että voisimme tarkkaan tietää, mitä tulee tapahtumaan edes lähitulevaisuudessa. Wileniuksen sanoin sykliajattelun kautta voimme nähdä tulevaisuuden muodon, mutta emme sen sisältöä. Wilenius nostaa esiin myös yleisiä virheitä tulevaisuuden arvioinnissa: yliarvioimme muutoksen lyhyellä ja aliarvioimme pitkällä aikavälillä, uskomme lineaariseen helpommin kuin eksponentiaaliseen kasvuun tai romahdukseen ja olemme sokeita kulttuurisille syvävirtauksille. Tälläkin uhalla aion nyt hieman profetoida, joskin vain suhteellisen lyhyellä kymmenen vuoden jänteellä.

Koulutuksesta oppimiseen

Yksi koulutusta koskeva merkittävä murros, joka on jo käynnistynyt, on käsitteellinen. Kuten mm. oppimistutkija Sugata Mitra on kuvannut, nykyisenkaltainen laajamittainen koulutus on syntynyt palvelemaan ensisijaisesti armeijaa ja teollisuutta, jotka tarvitsevat samalla tavoin toimivia, tottelevaisia ihmisiä. Koska sekä sodankäynti että teollisuus ovat muuttuneet vähemmän ihmisintensiivisiksi, ei tälle ole enää tarvetta – ja muita tarkoituksia tämä systeemi palvelee huonosti.

Mitä sitten tarvitaan? Yhteiskunnat, yhteisöt ja organisaatiot tarvitsevat ennen muuta muutoskykyisiä, oppivia ihmisiä, jotka kykenevät yhteistyöhön ja arvostavat erilaisuutta. Tämä johtuu siitä, että läpi yhteiskunnan ja biosfäärin kiihtyvä muutos on leimallinen piirre. Koska osaamisen on päivityttävä jatkuvasti, oppiminen ei voi rajoittua enää lapsuuteen ja nuoruuteen, vaan sitä olisi suotavaa tapahtua joka päivä, jopa joka tunti. Siksi koulutus (jonka etymologia liittyy tietysti ’kouluun’) vaihtuu käsitteenä oppimiseen (joka kuvaa laajemmin haluttuun suuntaan tapahtuvaa, tietoista sosialisaatiota). Samalla termit ’opetus’ ja ’kasvatus’ menettänevät suosiotaan ’oppimiselle’.

Tämä käsitteellinen muutos suuntaa huomiota järjestelmistä kohti yksilöiden oppimista ja sen kehittymistä. Huomion kiinnittyminen oppimiseen myös nostaa keskustelun fokukseen kysymyksen, miten oppimista parhaiten edistetään. Sisäisen motivaation herättäminen suhteessa oppimiseen nousee keskiöön.

Sisällöistä osaamiseen

Moni koulutusajattelija on nostanut esiin yllä kuvatun, perinteisen koulutuksen vanhenemisen. Ratkaisuksi tarjotaan usein taitojen oppimista tietojen sijaan. Useimmat lisäksi menevät vielä askeleen pidemmälle ja painottavat lisäksi, että olennaisinta ei ole oppia taitoja, vaan metataitoja. Metataidoilla tarkoitetaan esimerkiksi oman oppimisen arvioinnin eli reflektion taitoja, niin sanottua oppimaan oppimista sekä muita alttiuksia tarkastella omaa toimintaansa kehittävästi.

Wilenius nostaa kirjassaan esiin viisi osaamista, jotka hänen mielestään ovat tulevaisuuden koulutuksen kulmakiviä: 1) Tiedonhankintataidot, 2) oppimaan oppiminen, 3) ratkaisukeskeisyyden oppiminen, 4) luovuus ja 5) kulttuuriosaaminen. Wileniuksen listauksessa tulevat ilmi juuri muutoksessa ja monimutkaisuudessa onnistumisen kannalta keskeiset kompetenssit. Saman suuntaisia tavoitteita oppimiselle on asetettu myös Suomen uusissa, syksyllä 2016 voimaan astuneissa opetussuunnitelmissa.

Kiinnostavaa on, että nämä osaamiset ovat luonteeltaan sellaisia, joita perinteisesti humanististen aineiden ja taiteiden on esim. opetussuunnitelmissa katsottu opettavan. Monet isot valtiot, esimerkiksi Yhdysvallat ja Intia ovat viime vuosina vieneet koulutusjärjestelmäänsä päinvastaiseen, mitattavia standardikompetensseja ja luonnontieteitä (STEM-aloja) korostavaan suuntaan, kuten esimerkiksi yhdysvaltalaisfilosofi Martha Nussbaum toteaa kirjassaan Talouskasvua tärkeämpää (2011). Mikäli Nussbaumin, Wileniuksen, Sugata Mitran ja monen muun tutkijan käsitys osoittautuu oikeaksi ja juuri metataidot vastaavatkin tulevaisuuden tarpeisiin parhaiten, nähdään näissä maissa joko koulutuksen relevanssin täydellinen romahdus tai jälleen uusi suunnanmuutos, mahdollisesti molemmat. Pidän tätä todennäköisenä.

Mitä tapahtuu koulutusjärjestelmille?

Koska koulutuksen käsite on vanhentunut, myös siitä johdettu koulutusjärjestelmän käsite on kriisissä. Haaste ei ensisijaisesti ole kuitenkaan käsitteellinen: koska oppimisen on tapahduttava kaikkialla, ja mobiliiteknologia antaa tähän ennen kokemattoman hyvät välineet, siirtyy oppiminen väistämättä kohti yksilöiden nonformaalia oppimista, pois koulutusinstituutioista. Mobiili-internet tavoittaa pian puolet maailman väestöstä, ja kattavuus paranee koko ajan, joten informaatiosta oppimisesta tulee entistä saavutettavampaa kaikille. Informaatiosisältö on jatkuvasti saatavilla, ja toisaalta mobiililaite tukee oppimista esimerkiksi sitä varten suunniteltujen sovellusten ja pelien avulla. Digitaalisten oppimissisältöjen ja niiden jakelualustojen markkinoista on käynnissä muihin alustatalouden aloihin verrattavissa oleva taloudellinen kilpajuoksu, josta kirjoitin hiljattain. Tämä takaa sen, että pedagogisesti laadukasta sisältöä on koko ajan enemmän saatavilla.

Purkavatko yhteiskunnat siis kalliit, julkisesti rahoitetut koulutusjärjestelmänsä? Tuskinpa, ainakaan ne yhteiskunnat jotka huolehtivat taloudellisesta kilpailukyvystään. Koska oppimisen merkitys korostuu jatkuvasti enemmän, sitä kannattaa edistää kaikin keinoin. Oppimistutkimus tukee yhteisön, vuorovaikutuksen ja kehollisen läsnäolon merkitystä oppimisessa, joten pelkkä tietoverkon ja yksilön vuorovaikutus ei riitä. Myös motivaatiotutkimus, kuten Deci ja Ryan, nostaa yhteisöllisyyden kolmen tärkeimmän motivaattorin joukkoon.

Oppimista edistäviä tekijöitä massiivisessa meta-analyysien arviossaan tutkinut uusi-seelantilainen John Hattie on todennut palautteen ja mestari-kisälli -mallin olevan tehokkaimpia oppimisen edistäjiä. Hattien kymmenien tuhansien empiiristen tutkimusten tuloksia yhteen vetävä tutkimus näyttäisi vahvasti tukevan opettajan merkitystä myös digitaalisen oppimisen aikakaudella. Sosiaaliseen vuorovaikutukseen perustuvat koulutusjärjestelmät ovat siis jatkossakin tehokkaimpia oppimisen edistäjiä.

Toisaalta, kun tarkastellaan mihin tarpeeseen koulutusjärjestelmät ovat syntyneet, huomataan että niiden tarkoitus ei alun perinkään ollut edistää yksilön oppimista mihin tahansa suuntaan. Koulutusjärjestelmät syntyivät, koska valtiot halusivat nimen omaan kontrolloida, mitä lapset oppivat ja millaisiksi he kasvoivat. Itseohjautuvan oppimisen tutkija Sugata Mitra on monessa yhteydessä korostanut, että tilanteessa, jossa internet on läsnä ja opettaja poissa, lapset voivat oppia mitä tahansa. Juuri tämä on valtioille ongelma. Valtion intresseissä on saada nuoret sisäistämään joukko peruskäsityksiä ihmisyydestä, moraalista ja yhteiskunnasta. Tämän normatiivisen koodiston sisältö vaihtelee maittain ja ajallisesti, mutta sama pyrkimys on aina läsnä julkisissa koulutusjärjestelmissä. Se on myös syy, miksi järjestelmistä halutaan pitää kiinni, joten koulutusjärjestelmät tuskin purkautuvat kymmenessä vuodessa. Valtiot, joissa nyt ei ole toimivaa koulutusjärjestelmää, saattavat kustannussyistä lykätä sellaisen rakentamista, koska osaamista voidaan saavuttaa myös mobiilioppimisen avulla. Kestävän yhteiskunnan kannalta koulutusjärjestelmä on kuitenkin edelleen avaintekijä kasvattaessaan yhteisön moraaliin.

Koulutusjärjestelmä kuitenkin uudistuu, sillä vaikka valtiot tarvitsevat sitä edelleen, ne tarvitsevat sitä muuhun kuin kuuliaisten tehdastyöläisten tuottamiseen, vastaten kulloisiinkin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin tarpeisiin. Lisäksi paine järjestelmän muuttamiseksi varsinkin maissa, joissa koulutus on hyvin hierarkkista, nousee. Tästä on esimerkkinä nuorista, usein opiskelijoista, lähteneet kansanliikkeet kuten Arabikevät. Jos vaihtoehtoina on vallasta luopuminen tai koulutusjärjestelmän kehittäminen, poliittinen eliitti valinnee mielummin jälkimmäisen. Tämän ajatuksen Wilenius nostaa kirjassaan monesti esiin.

Oppilaitosten ja opettajien tulevaisuus

Koulutusjärjestelmän ytimessä ovat oppilaitokset ja opettajat. Paremmin jälkiteollista yhteiskuntaa palvelevan koulutusjärjestelmän rakentamisessa ytimessä on jakaminen ja yhteistyö. Tutkinnoilla ei enää ole aiemman kaltaista arvoa työmarkkinoilla, vaan hakijan osaaminen ja siitä todistavat näytöt korostuvat. Oppilaitokset avautuvat kohti muuta yhteiskuntaa, sillä muuten niiden opettamat asiat vanhenevat auttamatta ja niistä valmistuvat ovat muun yhteiskunnan verkostojen ulkopuolella eivätkä pysty todentamaan osaamistaan konkreettisesti. Tästä on jo nyt lukuisia esimerkkejä, kun oppilaitokset ottavat kursseilleen esimerkkitapauksia yrityksiltä, toteuttavat yhteisiä hankkeita järjestöjen kanssa tai vaikkapa rakentavat kampuksensa lähtökohtaisesti avoimiksi, kuten Metropolian tuleva Myllypuron kampus. Oppilaitosten on siis tarkasteltava asemaansa entistä enemmän ns. ekosysteemiajattelun kautta, osana erityyppisten toimijoiden yhteistyöhön perustuvaa verkostoa.

Jotkin, kapea-alaista ammatillista koulutusta antavat oppilaitokset voivat kadota, jos niiden merkitys ekosysteemin osana ei ole riittävän suuri muiden toimijoiden kannalta, ja niiden antaman osaamisen voi helposti ottaa haltuun esimerkiksi verkkokurssin kautta. Puhdasta substanssiopetusta ei enää tarvita, sillä se on saatavilla digitaalisesti.

Varsinkin tutkimusperustaista opetusta antavilla korkeakouluilla on myös paine avautumiseen, koska tieteellinen tieto on menettänyt auktoriteettiasemansa. Poliitikot eivät enää kuuntele henkilöä siksi, että tämä on tieteellisesti ansioitunut, mutta laajasti verkostoitunutta tutkimusryhmää saatetaan kuunnella sen yhteiskunnallisten kytkösten takia. Opiskelijat eivät enää valitse oppilaitostaan instituution maineen perusteella, vaan kiinnostavien (oletettujen) vertaisryhmien pohjalta. Tämän seurauksena oppilaitoksen tunnelma ja sisäinen kulttuuri korostuvat tekijöinä, joihin niiden on panostettava. Oppilaitoksien avautuminen ja kytkeytyminen ekosysteemiin ovat esimerkki laajemmasta muutoksesta, jossa koulutusjärjestelmän lisäksi kaikki muutkin yhteiskunnan sektorit kytkeytyvät toisiinsa nykyisin ”epätyypillisiksi” kutsuttujen kumppanuuksien kautta. Tähän Wileniuksen mukaan ajaa esimerkiksi julkishallinnon resurssien niukkeneminen, yritysten toimintakulttuurin muutos, kansalaisjärjestöjen roolin kasvu sekä kansalaisyhteiskunnan paineet avoimuuteen. Tästä yhteistyöstä kertoo myös tanskalaisen filosofianopiskelijan tekemä dokumentti Collaboration, joka tietenkin on ilmaiseksi jaossa.

Oppimisympäristöjen rooli on aiempaa enemmän vuorovaikutuksen synnyttäminen. Koska sisältöjä ja pedagogista tukeakin varsin kattavasti saatavilla verkosta, fyysisen oppimisympäristön merkitys on ennen muuta ihmisten kohtaamisessa. Tilat, joissa opiskelu, työ, aktivismi ja yrittäjyys lomittuvat lisääntyvät.

Opettajien rooli korostuu, kun yhteiskunnat arvostavat yhä enemmän ketteryyttä. Yrityksiltä, julkishallinnolta ja myös oppilaitoksilta vaaditaan yhä enemmän kykyä reagoida nopeasti muuttuviin tilanteisiin, ja paras reaktiokyky on organisaatioissa, joissa on matala hierarkia ja toteuttavilla tiimeillä on paljon valtaa (ja tästä organisaatiotutkimuksen havainnosta Wilenius antaa esimerkkeinä ohjelmistoyrityksiä). Oppilaitoksissa tämä tarkoittaa, että opettaja, opetusryhmä ja sen sisäiset pienryhmät ovat itseohjautuvia. Tämä vastaa suomalaisen perus- ja lukiokoulutuksen nykytilaan varsin pitkälti, mutta korkeakouluissa tämä on vielä osin toteutumatta. Maailmanlaajuisesti oppilaitoksia leimaa pikemminkin ulkoinen kontrolli ja mittaus, kuin tämänkaltainen lean-ajattelua muistuttava toimintatapa. Suomalaisen koulutuksen onnistumista tutkinut Pasi Sahlberg nostaa tämän yhdeksi inspiroivaksi esimerkiksi muille maille kirjassaan Suomalaisen koulun menestystarina (2015).

Itseohjautuvuuden ja ketteryyden vaatimus luo vaateita myös opettajien ammattitaidolle. Suomi on yksi maailman harvoja maita, joissa opettajilla on korkeakoulutus ja sitä kautta hyvin vahva ammatti-identiteetti. Tämä tarkoittaa, että seuraavien kymmenen vuoden aikana tullaan näkemään valtavia mullistuksia opettajankoulutuksessa läpi maailman. Tämä voi tapahtua joko opettajankoulutuksen akatemisoinnin tai muunlaisen kehittämisen, esimerkiksi opettajankoulutukseen suunnattujen digisisältöjen merkittävän paranemisen kautta. Opetuksen kehittämisen painopiste siirtyy siis globaalisti pois mittauksen kehittämisestä kohti opettajuuden vahvistamista.

Oppimisen kaikkiallisuus ja sivistys

Vaikka koulutusjärjestelmä ja oppilaitokset säilyvätkin merkittävänä yhteiskunnallisena instituutiona, oppiminen leviää myös niiden ulkopuolelle. Tämä on totta jo nyt: netti tarjoaa väylän suoraan viimeisimpään tieteelliseen tietoon, ja toisaalta kasvavassa määrin myös ilmaisia verkkokursseja, MOOCeja, oppimispelejä ja Khan Academyn tapaisia oppimisympäristöjä. Verkosta on kovaa vauhtia tulossa pedagogisempi. Esimerkiksi maailman arvostetuimpiin kuuluva yliopisto MIT on ottanut linjakseen julkaista kaikki kurssinsa vähitellen MOOCeina, samoin opetuksen kehittämisohjelmansa open source -periaatteella.

Eräs it-tukihenkilö kuvasi toimenkuvaansa somessa seuraavasti: ”Periaatteessa siis googlaan paremmin kuin muut.” Lauseessa tiivistyy se, että lähes kaikki tieto alkaa olla verkossa, ja ammattitaito on toimivan, relevantin ja luotettavan tiedon löytämistä ja soveltamista kulloiseenkin tapaukseen. Tällä on totta kai valtavat hyvät seuraukset kun kuka tahansa voi oppia vaikkapa korjaamaan tavaroitaan tai toimimaan ympäristöystävällisesti. Toisaalta ohjeet vaikkapa ydinaseen rakentamiseen tai ydinvoimalaan murtautumiseen lienevät myös pian (tai nyt jo) kenen tahansa saatavilla, mikä aiheuttaa suuria riskejä. Internetin sensurointi ei viime kädessä ole sen verkostomaisen luonteen takia mahdollista, mikäli joku todella haluaa tietyn tiedon löytää.

Koska kaikki tiedollinen ja osin taidollinenkin oppiminen on kymmenen vuoden päästä ihmiskunnan enemmistön saavutettavissa missä tahansa, nousee oppimiselle uusi vaatimus: sivistys. Tämä sana, jolle ei ole suoraa vastinetta englannin kielessä, juontuu etymologisesti ’siveydestä’, joka sivistys-sanan keksimisen aikaan tarkoitti siisteyttä, etiikkaa tai moraalia. Sivistys onkin kypsymistä ihmisenä, kanssaihmisten huomioimista, arvostelukyvyn kehittymistä. Mikäli oppimiselle asetetaan yksi tavoite seuraaville kymmenelle vuodelle, sen pitäisi olla juuri sivistykseen motivointi.

Yhteenveto

Yllä olen kuvannut Wileniuksen kirjaan, muuhun lukemaani kirjallisuuteen ja henkilökohtaisiin keskusteluihin perustuen oman käsitykseni siitä, mihin oppiminen voisi olla menossa. Kirjoituksen viitteet ovat puutteelliset ja osa ajatuksista perustuu vain omaan intuitiooni, joten varmasti moni asia menee toisin ja tapahtuu muutoksia, joista minulla ei ole aavistustakaan. Siksi olisi hieno kuulla muiden näkemyksiä. Yhteen vetäen, yllä olen hahmotellut seuraavaa:

  1. Koulutuksesta oppimiseen: Vuonna 2026 koulutuksesta ja opetuksesta puhuminen on pääosin korvautunut puheella oppimisesta. Samalla oppiminen on alettu näkemään asiana joka voi tapahtua monenlaisissa ympäristöissä, joka on itsessään motivoivaa ja arvokasta.
  2. Oppimisen ensisijaisuus: Oppiminen nähdään yhteiskuntien ja organisaatioiden avainresurssina, sillä yhteiskunnan, ympäristön ja työelämän muutostahti kiihtyy jatkuvasti. Oppiminen tarjoaa välineen muutoksessa pärjäämiseen.
  3. Osaaminen ja metataidot tavoitteena: Järjestelmällisten oppimisprosessien tavoitteeksi nousevat ennen muuta erilaiset taidot, jotka mahdollistavat jatkuvan oppimisen ja toimivan vuorovaikutuksen. Tiedollinen oppiminen menettää merkitystään mutta säilyy näiden taitojen merkityksellisenä taustatekijänä.
  4. Oppimissisältöjen saatavuuden räjähdys: Digivälineet mahdollistavat oppimissisältöjen tuottamisen ja julkaisun kenelle tahansa. Suuresta määrästä nousee myös paljon huippuja, ja myös marginaalisissa oppiaineissa tarjonta on laajaa. Myös huipputasoista sisältöä on avoimesti jaossa ja sitä kehitetään avoimissa yhteisöissä.
  5. Koulutusjärjestelmät avautuvat: Formaali koulutusjärjestelmä kohtaa painetta digisisältöjen tulvassa, mutta säilyttää asemansa. Puhtaasti substanssipitoinen formaali koulutus, jolla ei ole lainkaan yleissivistävää tai yhteiskunnalista sisältöä, katoaa. Koulutusjärjestelmä demokratisoituu vähitellen ollakseen aiempaa mielekkäämpi.
  6. Oppilaitokset verkottuvat: Oppilaitokset avautuvat kohti muuta yhteiskuntaa säilyttääkseen relevanssinsa ja tuottaakseen laadukkaampaa oppimista. Ne muodostavat yhä enemmän kumppanuuksia paikallisyhteisössään ja globaalisti. Oppimisympäristöt tähtäävät vuorovaikutuksen tukemiseen ja kumppanuuksien syntymiseen oppijoille ja toisaalta oppilaitoksille itselleen.
  7. Opettajuus vahvistuu ja vuorovaikutus korostuu: Oppilaitoksilta edellytetään aiempaa enemmän ketteryyttä ja yhteiskunnallista vaikutusta, ja tämä saavutetaan antamalla paljon valtaa ja vastuuta sinne, missä oppiminen tapahtuu. Opettajien asema vahvistuu globaalisti ja heidän tehtävänään on ennen muuta oppilaiden vuorovaikutuksen vahvistaminen ja sosiaalisen tuen antaminen. Yhteiskunnat, joilla suinkin on varaa siihen, panostavat opettajuuden vahvistamiseen.
  8. Sivistyksen ja etiikan korostuminen: Koska kaikki sisältö on lähes kaikkien saatavilla, oppimisen suuri haaste ei ole kuinka levittää informaatiota tai edes osaamista – vaan kuinka saada ihmiset toimimaan vastuullisesti. Opetuksen kehittäjien suurin työmaa on moraalinen.

Oppiminen, digitalisaatio ja alustatalous

Muutama päivä sitten Apple julkisti ohjelmointioppimisen hankkeensa. Samalla Apple kertoi aloittavansa opettajien tukemisen digitaalisten välineiden käytössä. Jo aiemmin teknologiayhtiö oli lanseerannut oman oppimisympäristönsä Swift Playgroundsin.

Tällä avauksellaan Apple hyppäsi mukaan kilpailuun, jota kaksi suurta teknologiafirmaa, Google (Google for Education ja sen osa Google Classroom) ja Microsoft (Microsoft Education ja Office 365 for Education) jo aiemmin ovat käyneet kouluissa. Näiden julkistuksien jälkeen nämä kolme jättiläistä tarjoavat nyt siis kaikki täyden paketin oppilaitosten teknologian käyttöönottoon:

  • laitteita kuten tabletteja ja läppäreitä,
  • virtuaalisen oppimisympäristön, jossa sisältöä voi jakaa ja työstää sekä
  • opettajille suunnattua tukea ja koulutusta.

Laitteita, oppimisalustoja ja jatkokoulutusta on toki kaikkia ollut olemassa aiemminkin. Nyt on kuitenkin käsillä murros, jossa oppiminen ja koulutus on laajasti huomattu alueena, jossa kannattaa olla mukana. Tästä yksi selkeä signaali on, että maailman tunnetuimmat teknologiayritykset ovat kaikki lähteneet isosti markkinoimaan koulutustuotteita ja koostaneet niistä ”kaikenkattavia” palvelukokonaisuuksia. Tässä kirjoituksessa pohdin mistä tämä kuohunta johtuu, mitä se on aiheuttanut ja mihin se vie.

Mistä oppimisalan murros johtuu?

Murroksen taustalla on tietenkin löyhästi ilmaistuna digitalisaatio. Nyt tapahtuva digitalisaatio ei tarkoita, että digivälineet olisivat vasta nyt tulleet saataville tai että opettajat eivät olisi niitä käyttäneet aiemmin. Koulutusalan kohdalla tämä usein epämääräisesti käytetty ilmaus tarkoittaa ennen muuta kahta asiaa:

  1. laitteiden arkipäiväistymistä ja halpenemista niin, että suomalaisella kunnalla voi teoriassa olla mahdollista tarjota oma laite jokaiselle koululaiselle;
  2. verkkoyhteyksien nopeutumista, jonka ansiosta verkko-oppimisympäristöt ovat aidosti koko ajan saavutettavissa, eli niihin voi luottaa.

Vaikka laitteita ja verkkoja on ollut jo vuosikymmeniä ja verkko-oppimisalustojakin kouluissa reilusti yli kymmenen vuotta, vasta parin viime vuoden aikana sisällön ja työkalujen laatu on todella alkanut kilpailemaan paperiseen kirjaan perustuvan oppimisen kanssa. Sitä ennen alustat olivat hankalia, sisällöt puutteellisia eivätkä välineet mahdollistaneet opettajan – saati oppijan – omaa sisällöntuottamista. Nyt tapahtuva ”digitalisaatio” tarkoittaakin siis ennen muuta, että digisisällön ja -työkalujen saavutettavuus on ylittänyt kriittisen rajan. Tähän myös Suomen hallitus on reagoinut nostamalla koulutuksen digitalisaation yhdeksi kärkihankkeistaan.

Mihin muutos on johtanut?

Tämä muutos on mahdollistanut pienten toimijoiden ilmaantumisen isojen oppikirjakustantamojen hallitsemalle kentälle. Tämän seurauksena on syntynyt jälleen muodikkaasti ilmaisten ”ekosysteemi”, jossa eri toimijat hakevat paikkaansa ja rikastavat koko ”ravintoketjua”. Tämän vaikutuksia voidaan tarkastella kahdesta perspektiivistä:

  1. Pedagoginen näkökulma: Materiaalien ja ratkaisujen kehittäminen ja jakaminen on helpottunut, jolloin pedagogiikalle avautuu uusia mahdollisuuksia (kenties vanhojen ideoiden toteuttamiseen). Esimerkiksi uskonnonopetuksessa voidaan hyödyntää vaikkapa interaktiivisia taideteoksia tai karttoja opettajien rakentamina. Oppijat taas itse voivat löytää opettajan luoman sisällön lisäksi lukemattomien muiden lähteiden äärelle. Oppimateriaalit ovat siis vapautuneet harvainvallasta.
  2. Liiketoiminnan näkökulma: Toimiala on kasvanut toimijoiden määrän noustua teknologian halvennuttua. Samalla kouluille ja kunnille on tekniikan halpenemisen kautta avautunut aito mahdollisuus tehdä valintoja hankkimiensa laitteiden, alustojen, materiaalien ja tukipalveluiden osalta. Tätä kautta maailman toiseksi suurin (noin 5000 miljardia / vuosi) julkisten investointien kohde, koulutus, on auennut kauppapaikkana aivan uudella tavalla. Esimerkiksi teknologiajulkaisu TechCrunch totesi hiljattain, että koulutuksesta voi tulla suurin ja tuottoisin digitalisoitu toimiala. Tämän takia tuntuu, että kaikki puhuvat nyt oppimisesta. Koska kaikkihan siitä puhuvat.

Miten tämä liittyy alustatalouteen?

Oppimisen parissa työskenteleville, kuten opettajille, on siis auennut mahdollisuus valita ja myös tuottaa kokonaan itse materiaalit ja ympäristöt, jotka oppimista tukevat. Koska materiaalin ja oppijan välillä on kuitenkin aina sekä laite että alusta (verkko-oppimisympäristö tms.), tästä huikeasta mahdollisuudesta on tullut myös niin iso bisnes, että Microsoft, Google ja Apple ovat lähteneet siihen mukaan.

Alustatalous on ollut viime vuosien trendi: liikenteessä Uber, majoitusalalla Airbnb, musiikissa Spotify. Kuten muillakin aloilla, myös koulutuksessa isoimmat voitot kerää se, joka omistaa alustan, jota kautta käyttäjät pääsevät sisältöön tai palveluun käsiksi. Siksi monet suomalaisyritykset kuten Funzi, Fun Academy ja Claned kehittävät oppimisalustoja, ja siksi myös globaalit teknologiafirmat kehittävät niitä. Kun sisällön voi valita vapaasti, rahavirrat jakautuvat puroiksi. Isommat virrat kuitenkin kulkevat aina kauppapaikkojen, siis alustojen lävitse.

Moni opettaja on sanonut, että haluaa käyttää alustaa, joka on käytössä myös ”oikeassa elämässä”, ei vain oppilaitoksissa. Tämän takia isot pelurit ovat vahvoilla: kyllä, nekin kehittävät vain kouluihin suunnattuja välineitä ja alustoja, mutta ne ovat aina integroituja samojen yhtiöiden pilvipalveluihin, joita käytetään työssä ja harrastuksissa eli ”oikeassa elämässä”. Googlen Drive (ent. Docs) on ollut olemassa jo digimuistoisista ajoista, Microsoftin Office 365 on tullut ryminällä viime vuosina ja kas, Apple julkaisi pari päivää sitten iWork -nimisen pilvipalvelun. Tällaista kombinaatiota eivät pienet alustakehittäjät kykene tarjoamaan. Isot firmat ovatkin ostaneet monia pienempiä kehittäjiä, jotka ovat rakentaneet parempia oppimissovelluksia, ja liittäneet ne omaan ympäristöönsä.

Nähtäväksi jää, kenen ympäristöstä muodostuu uusi standardi, ”oppimisen Spotify”. Isot ovat vahvoilla pilvipalveluineen, mutta alustataloudessa on nähty myös pienten häiriköiden suorittamia isoja kaappauksia, esimerkkinä vaikkapa juuri Uber ja Airbnb.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

Onko oppimisalan digitaalinen kehitys ollut suotuisaa? Oppikirjakustantamojen näkökulmasta ei, koska oligopoli on murtunut. Pienten sisällöntuottajien näkökulmasta kyllä ja ei, koska liiketoiminnalle on avautunut mahdollisuus mutta samalla tulovirta on alustojen hallussa ja siis pieni. Teknologiajättien osalta on liian aikaista sanoa kuka kilpailun voittaa.

Opettajien näkökulmasta alustat ovat parantuneet ja tuoneet tiettyjä standardeja, joilla arvioida verkkomateriaalien laatua. Käytettävissä olevien, laadukkaitten välineiden ja sisältöjen kirjo on räjähtänyt.  Aiemmin ei olisi voinut kuvitellakaan että opettajat olisivat luoneet esimerkiksi omia matematiikan kirjojaan, mutta nyt kaikki opettajat voivat tuottaa materiaalia ja siten opettajan mahdollisuudet vaikuttaa omaan työhönsä ovat parantuneet. Samalla kuitenkin oppimissisältö on alkanut kilpailla huomiosta kaiken muun laitteesta avautuvan sisällön kanssa. Alan bisneksen kuumentumisen myötä opettajaan kohdistuu kenties aiempaa enemmän markkinointia, vaikka oppikirjakustantamot ovat kyllä aiemminkin tehneet sitä varsin laajasti.

Entä sitten tärkein, oppijan näkökulma? Tästä on monia näkemyksiä. Mielekästä lienee tarkastella asiaa oppimisen kannalta. Onko oppiminen parantunut, tehostunut, muuttunut mielekkäämmäksi? Oppimisen avaintekijöinä pidetään tutkimuksessa usein kolmea asiaa: 1) muistia, 2) motivaatiota ja 3) tarkkaavaisuutta.

Ainakin sisältöjen laatu on noussut yksinkertaisesti siksi, että isommasta määrässä myös huippuja on enemmän. Se tehnee oppimisesta mielekkäämpää, siis nostaa motivaatiota. Oppijoiden mahdollisuus itse työstää opittavaa asiaa on myös parantunut kiistatta, mikä monien tutkimusten mukaan sekä helpottaa asioiden muistamista että oppimisen mielekkyyden kokemusta. Toisaalta digivälineiden käytön vaikutukset esimerkiksi tarkkaavaisuuteen ovat vielä epäselviä, ja joidenkin tutkimusten mukaan paperilta luettu muistetaan paremmin. Kolmesta avaintekijästä motivaatiota korostetaankin suomalaisessa oppimisen digitalisaatiokeskustelussa, sillä se vaikuttaa olevan ainoa, johon kehitys on vaikuttanut kiistatta positiivisesti. Oppiminen on joka tapauksessa astunut ulos koulusta: kun toinen toistaan parempia alustoja ja materiaaleja on tarjolla kaikille, paranevat oppimisen mahdollisuudet erityisesti muodollisen koulutuksen ulkopuolisille. Työssäkäyvät aikuiset voivat vaikkapa pelata Duolingoa työmatkalla.

Oppimisalalla tapahtuu siis paljon. Digitalisaatio eli digisisällön saavutettavuuden parantuminen on johtanut sisältöräjähdykseen, joka taas on avannut oven alustataloudelle. Kiinnostavaa on, kuinka digivälineet vaikuttavat muistiin ja tarkkaavaisuuteen. Tämän osalta jäämme odottamaan lisää tutkimusta. Toinen mielenkiintoinen kysymys on, kuka alustakilpailun voittaa ja nähdäänkö isojen yritysten alustoille jokin vastine, esimerkiksi ”platform cooperativism” -hengessä.

Filosofiaa, ei ilmaisia ämpäreitä

Kaikki asiat eivät ole yhtä kysyttyjä Suomessa. Voisin kuvitella, että esimerkiksi lääkäreiden ja sähköasentajien ammattitaitoon liittyviä kysymyksiä tulee heille jatkuvasti. Vaivaan itsekin lähipiiriini kuuluvaa juristia säännöllisesti lakiin liittyvillä kysymyksillä. Muutaman kerran on käynyt niin, että tuttu joka muistaa minun opiskelleen filosofiaa on pyytänyt apuani nimen omaan filosofiseen ammattitaitooni liittyen. Arvostan pyyntöjä, ja autan mielelläni jos suinkin kykenen, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava että hirveän moni ystävä ei ole arjessaan tarvinnut filosofia-osaamista.

Lääkäreille, sähköasentajille ja juristeille riittää tarvitsijoita. Samoin ilmaisia ämpäreitä jonotetaan innolla. Viime perjantain ja lauantain välisenä yönä 2.-3.9.2016 järjestettiin osana Helsingin Juhlaviikkoja Kiasmassa Filosofian yö -niminen tapahtuma. Tämä ranskalaistaiteilija Mériam Korichin luoma kokonaisuus täytti Kiasman 1. ja 5. kerroksen. Tapahtuman ohjelmassa oli siis 12 tuntia ammattifilosofien puheenvuoroja yöllä. Ei kuulosta asialta, jota suomalaiset ryntäisivät seuraamaan.

Toisin kävi. Filosofian yö pakkasi Kiasman niin täyteen, että tapahtuman Facebook-seinällä ihmiset kommentoivat turhautuneina juuttuneensa jonoihin. Kun tulin paikalle iltakahdeksan aikoihin, Kiasman ovelta oli jono Postitalon liikennevaloihin asti.Me kaikki siis jonotimme kuulemaan filosofiaa! Kun poistuin paikalta aamuyöllä, museossa oli edelleen runsaasti ihmisiä seuraamassa ohjelmaa. Kello 03.45 alkaneella tietoteorian klassisia ongelmia käsitellyttä luentoa seuraamassa oli kymmeniä ihmisiä. Kun sama luennoitsija muutamia vuosia sitten puhui samoista aiheista aamukymmeneltä yliopiston johdantokurssilla, hyvin harva jaksoi herätä luennoille. Arvioita kävijämäärästä ei ole julkaistu, mutta tapahtumassa on täytynyt käydä yhteensä reilusti yli 2000 ihmistä (edit 7.9.16: Juhlaviikot ilmoitti kokonaiskävijämäärän ylittäneen 4600 henkeä), sillä satoja ihmisiä vetävät pääsalit olivat tuntikausia täynnä.

Sain itsekin tilaisuuden puhua Filosofian yössä. Näin paljon ihmisiä oli kuuntelemassa täysin tuntematonta tyyppiä!

Sain itsekin tilaisuuden puhua Filosofian yössä. Näin paljon ihmisiä oli kuuntelemassa täysin tuntematonta tyyppiä keskiyöllä!

Mikä selittää Filosofian yön massiivista suosiota? Paikalla oli suomalaisen filosofian kärkinimiä sekä kovatasoisia eurooppalaisia filosofeja. Näiden kaikkien luentoja pääsee kuitenkin varsin usein seuraamaan ilmaiseksi yliopistoilla. Formaatti oli klassinen esitelmä, 20 minuuttia puhetta, ei aikaa kommenteille tai kysymyksille. Paikkana oli sama museo, jonka käytävillä saa normaalisti kulkea kenenkään häiritsemättä.

Uskon, että suosiota selittää osaltaan filosofian suosion vähittäinen kasvu, josta esimerkkeinä voi mainita vaikkapa filosofien kirjoittamien populaariteosten suosion, lapsille suunnatun filosofiatoiminnan kasvun ja Filosofian Akatemia -yrityksen menestyksen. Toinen tekijä on se, että filosofiaa ei ole aiemmin puettu festivaalin muotoon Suomessa. On ajateltu, että filosofia on ja sen tulisi olla vakava asia. Filosofian yö teki rohkean oletuksen, että filosofia voisi kiinnostaa muitakin kuin alan tutkijoita ja opiskelijoita – ja osui oikeaan. Kiitos siis Helsingin Juhlaviikot ennakkoluulottomasta ajattelusta!

Filosofian yö tuntuukin eräänlaiselta käännekohdalta. Tapahtuman suursuosio osoittaa, että filosofia kiinnostaa ja sen parissa halutaan viettää myös perjantai-iltoja. Suomalaiset jonottavat muutakin kuin ilmaisia ämpäreitä. Tämä tekee minut hyvin onnelliseksi.

Yliopisto tarvitsee tekstintuottamiskurssin

Oletko ikinä kuullut opiskelijasta, jolla olisi jäänyt kandityö tai gradu roikkumaan? Tai opiskelijasta, jolla on jäänyt kurssi suorittamatta kesken (lue: aloittamatta) jääneen esseen takia? Tunnetko sellaisen opiskelijan? Oletko ehkä itse yksi heistä?

Niinpä. Meitä tekstiummetuksesta kärsiviä korkeakouluopiskelijoita on paljon. Kurssit jäävät suorittamatta, seminaarit kesken, gradut roikkumaan jopa vuosikymmeniksi. Korkeakouluopiskelu varsinkin ihmistieteissä perustuu edelleen varsin pitkälti yksinäiseen laajojen tekstimassojen tuottamiseen esseiden, proseminaaritöiden, kandidaatintutkielmien, seminaaripapereiden ja gradujen muodossa. Opetus taas on tutkimukseen perustuvaa substanssiopetusta, ja harvat menetelmäkurssit keskittyvät erityisesti tutkimuksen metodeihin, eivät sen raportoinnin keinoihin. Yliopistossa aloittamisen jälkeen ohjausta kirjoittamiseen annetaan ehkä vain kielentarkistuksessa tai seminaariopponoinneissa, jolloin keskitytään tekstin akateemisiin standardeihin.

Ongelma ei kuitenkaan ole ensisijaisesti syntyneen tekstin laatu. Ongelma on, että tekstiä ei lainkaan synny. Ainakin Helsingin yliopistossa luotetaan siihen, että lukiokoulutus on antanut opiskelijoille riittävät tekstin tuottamisen taidot. Kaikessa hiljaisuudessa lukio on kuitenkin vähitellen etääntynyt perinteisestä esseekirjoittamisesta kohti tekstitaitoja, siis medialukutaitoa, lyhyitä analyysejä, kriittistä ajattelua. Lukiopohjalta yliopistossa aloittava katsoo siis kauhulla esimerkiksi kymmenen sivun esseetehtävää, jossa loputtoman tekstimassan lisäksi pitäisi osoittaa älyllistä itsenäisyyttä ja akateemisten käytäntöjen hallintaa. Kauhu lamaannuttaa, iskee tekstiummetus. Essee jää palauttamatta, kurssi suorittamatta.

Onko tekstiummetukseen sitten olemassa lääkettä? Pitääkö yliopistojen todella alkaa opettamaan kirjoittamista, jonka piti olla ensimmäisen kouluvuoden oppisisältö? Ei välttämättä. Sosiaalisen median myötä alttius kirjalliseen viestintään on lienee nykyään jopa parempi kuin aiemmin. Sen sijaan pitkien tekstien kirjoittaminen ei suju. Kirjoittamisen sijaan yliopistot voisivatkin opettaa akateemista tekstin tuottamista. Alla muutamia asioita, joita olisin itse halunnut oppia fuksivuonna, mutta opin vasta paljon myöhemmin:

  1. Periaate: Kirjoittaminen on aloittamista. Älä välitä valmiiksi saamisesta, vaan aloita. Muutaman minuutinkin rupeama ja pari lausetta tekstiä on jo hyvä. Sitten vaan toistat aloittamista niin monta kertaa, että voit päästää irti tuotoksestasi. Tämän ohjeen antoi Markus Neuvonen gradua tehdessäni.
  2. Aloita rakenteesta. Luo ensin tekstillesi alustava otsikko, hölmökin kelpaa. Luo sitten alaotsikot. Niitäkin voi muokata ja lisäillä myöhemmin.
  3. Vaikka kyse olisi johdantokurssin fiiliskirjoitelmasta, luo rakenne ja käytä väliotsikoita – ne jakavat tehtävän osiin joita on helpompi lähestyä.
  4. Akateemisen tekstin perusrakenne on karkeasti ottaen: Johdanto, ongelman kuvaus, kirjallisuuskatsaus, teoriatausta, menetelmät, empiirinen tutkimus, empiiriset tulokset ja niiden arviointi, johtopäätökset, lähteet, liitteet. Jätä pois alalukuja oppialasi mukaan. Esimerkiksi filosofian esseessä ei tarvitse kuvata metodologiaa, empiriaa tai empiirisiä tuloksia, mutta teoreettiselle tarkastelulle voi olla useampi luku. Tämän rakenteen minulle opetti kielikeskuksen englannin kurssilla Graham Wood, ja olen sen avulla kirjoittanut sittemmin satoja sivuja akateemista tekstiä. Kiitos Graham!
  5. Täytä luomaasi runkoa lomakkeen tavoin. Aloita helpoimmista, kirjoita jotain. Jos teksti tuntuu huonolta tai epäilet että väitteesi paljastuvat vääriksi, älä huoli. Voit aina korjata virheesi myöhemmin, jos löydätkin vastakkaista näyttöä.
  6. Mitä tekstissä pitää olla: Yksi pääväite ja sille perustelut. Pääväitteen voi esittää hypoteesina jo johdannossa, mutta ainakin sen olisi syytä löytyä viimeisestä luvusta, johtopäätöksistä. Kun pääväite on helposti löydettävissä, opponentti tai kurssin opettaja kritisoi sinua olennaisesta. Muuten he keskittyvät pilkkuvirheisiisi ja siitähän ei tule kivaa. Pääväitteen ei tarvitse olla sinun oma neronleimaus. Se voi myös olla tyyppiä ”lukemassani kirjassa X kirjoittaja A esittää väitteen P”. Pääväite voi myös olla oma tuloksesi. Silloin muista: myös nollatulos, hypoteesin kumoutuminen on kelpo tulos! Ohjeen pääväitteestä antoi minulle graduseminaarissa ystäväni Joonas Ottman, ja sain seminaarista vitosen. Kiitos!
  7. Poimi matalat hedelmät: Olipa kyse ihka ensimmäisestä yliopistossa tuottamastasi tekstistä tai gradustasi, parannat vastaanottoa ja siten ehkä arvosanaasi ”poimimalla matalat hedelmät” eli tekemällä helpot korjaukset: luo tekstinkäsittelyohjelmaan oppialasi graduohjeiden mukainen ulkoasu-malli ja käytä sitä kaikissa teksteissäsi. Tee aina kansilehti ja sisällysluettelo vaikka tuntuisi naurettavalta. Jos pystyt tiivistämään pääväitteesi kaavioon tai kuvaan ja siten havainnollistamaan sitä, esseesi ymmärrettävyys ottaa loikan eteenpäin. Tämän vinkin antoi Antti Takalahti omaa graduaan tehdessään.
  8. Muista: juuri kukaan ei lue tekstiäsi. Tekstin tuottamista oppii vai tuottamalla tekstiä. Siksi yksittäisen tekstin kohdalla rimaa ei kannata nostaa liian korkealle. Niin karua kuin se onkin, suurin osa yliopistolla kirjoitetusta tekstistä ei ikinä saavuta yhtä henkeä laajempaa yleisöä. Palauttamalla nyt tekeillä olevan tekstin huolimatta sen heikosta tasosta vapautat koko loppuelämäsi  muiden kirjoitelmiesi viilaamiseen!
  9. Tuota kaikenlaista tekstiä. Perusta blogi jossa voit rauhassa olla tyhmä, huonosti perusteleva ja väärässä. Kirjoittele opiskelijalehtiin, niissä heikkokin teksti voidaan painaa ihan paperille. Twiittaa, saatat vaikuttaa tekstilläsi jonkun elämään. Kirjoita runoja tai proosaa pöytälaatikkoon, voit antaa ajatuksen lentää. Eri julkaisualustoilla on eri kriteerit, ja kirjoittamalla muualle pääset vähitellen eroon tekstin ja akateemisen ahdistuksen kohtalonyhteydestä – tekstin kanssa voi olla ihan kivaakin! Sekalaiseen kirjoittamiseen minua kannusti opintojen alkuvaiheessa Vesa Korkkula ja sittemmin Johanna Koivisto. Kiitos teille!
  10. Klikkaa ”Lähetä”. Kuten öljyvärimaalauskaan, ei akateeminen tekstikään ole ikinä objektiivisesti tarkastellen ”valmis”. Tekstin valmistumisen hetki on se, kun päätät että se on tarpeeksi hyvä ja lähetät sen arvioitavaksi. Niin tutkijatkin tekevät!

Kuten yllä olevista huomioista käy ilmi, olen itse oppinut elämään akateemisen tekstin tuottamisen kanssa satunnaisten ihmisten eri yhteyksissä antamien ohjeiden kautta. Jotta jokaisen opiskelijan ei pitäisi ahdistua tyhjien tiedostojen parissa ja jättää palauttamatta niin montaa tekstiään, voisi olla hyvä saada niiden kaltaisia ohjeita kootummin jo opintojen alkuvaiheessa.

Vaikka arvostankin ylläolevia ohjeita juuri siksi että olen saanut ne arvostamiltani ihmisiltä, uskon että niitä voisi tarjoilla myös systemaattisesti. Opintoaikojen lyhentämisessä on panostettu tähän mennessä motivointiin kepillä ja porkkanalla, mutta voisi olla syytä antaa myös taitoja edetä opinnoissa. Yliopistonlaajuinen tekstintuottamiskurssi tai -työpaja voisi saada näppäimistöt laulamaan!

Suomalaiselta koulutuspolitiikalta puuttuu iso linja

Yksilön saama kasvatus ja koulutus on tarkastelutavasta riippuen 20-vuotinen tai koko elämän mittainen prosessi, joka vaatii runsaasti taloudellisia ja inhimillisiä resursseja. Vuoden 2016 valtion budjetissa koulutuksen osuus on noin 12,5 %. Koulutuksen yksilölliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset ovat valtavat. Silti käsitys koulutuksen päämääristä, arvosta ja keinoista on Suomessa hukassa. Tai oikeammin: erilaisia tavoitteita ja toteutusideoita on lukemattomia, ja lisää tulee valtionjohdolta jatkuvasti.

Esimerkiksi koulutuspolitiikan sekavuudesta käy lukion tuntijakokeskustelu. Ennen kuin vastapäätettyä tuntijakoa ja opetussuunnitelmaa on edes ehditty panna täytäntöön, on opetusministeri jo ajamassa laajempaa valinnaisuutta lukioihin (HS 30.1.). Samalla kun lukiolaisia ohjataan erikoistumaan, ovat yliopistojen kandidaattiohjelmat kautta maan muuttumassa tai muuttuneet laaja-alaisiksi yleistutkinnoiksi amerikkalaisen yliopistomallin mukaisesti.

Ristiriitaisten ja poukkoilevien linjauksien päämääriä voi vain arvailla. Kasvatuksen ja koulutuksen päämäärä liittyy yleensä joko yhteiskunnan tarpeisiin, esimerkiksi demokratian vahvistamiseen tai talouskasvuun, kulttuurin välittämiseen tai yksilöiden oman kehityksen mahdollistamiseen. Olennaista on, että päämäärä on tiedossa, sillä kasvatus vaikuttaa yhteiskuntaan joka tapauksessa valtavasti. Yksilön vuosikymmenien mittainen kasvatuspolku onkin asia, jonka poliittinen ohjaus edellyttää laajaa konsensusta: hallitus joka tekee koulutuspolitiikkaa jonka seuraava hallitus kumoaa, ei uudista kasvatuspäämääriä vaan sumentaa niitä.

Ison linjan puuttuessa vastuu päämäärien ja toteutustavan valinnasta jää yksittäisten kasvattajien harteille. Opettajaksi opiskelevana olen tästä otettu, mutta myös hämilläni. Onko hallitusohjelman visioima ”koulutuksen, osaamisen ja modernin oppimisen kärkimaa” tosiaan tarkoitus rakentaa sattuman varaan?

Jumalaton seurakunta

Seurakunta on mahtava konsepti. Paikallinen yhteisö, joka kokoaa jäsenensä vuodenkierron ja elämän merkkikohdissa, tarjoaa paikan keskustella elämän syvimmistä perusteista kiireettä, laulaa yhdessä ja tuntea olevansa osa jotakin. Seurakuntaan vapaaehtoisesti kuuluvat ihmiset tukevat sitä rahallisesti ja vastavuoroisesti seurakunta tuottaa yhteisöllisyyspalveluita ja tarjoaa esimerkiksi tiloja yhteiskunnallisesti ja moraalisesti kehittävälle harrastustoiminnalle. Mihinkään ei ole pakko osallistua mutta kaikkeen on tervetullut. Seurakuntalaisia yhdistää samalla alueella asuminen, enemmän tai vähemmän aktiivinen osallistuminen toimintaan – sekä usko Jumalaan.

Vuonna 2011 noin 77 % suomalaisista kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja sitä kautta seurakuntiin (vuonna 2014 74 %). Kuitenkin samana vuonna vain 27 % koko väestöstä ilmoitti kysyttäessä uskovansa kristinuskon Jumalaan ja lisäksi 23 % uskovansa jumalaan, mutta toisin kuin kirkko opettaa. Nopeasti laskien noin kolmannes suomalaisista siis kuuluu seurakuntaan uskomatta jumalaan, olettaen että kaikki uskovat kuuluvat seurakuntiin. Uskontokuntaan kuuluminen ilman uskoa jumalaan (tai Jumalaan) selittyy varmasti isolta osin niin sanotun tapauskovaisuuden kautta: monille kirkkoon kuuluminen on sosiaalinen automaatio, jolla ei ole tekemistä oman vakaumuksen kanssa.

Tapauskovaisuuden lisäksi seurakuntien vetovoimalla on varmasti kuitenkin myös merkitystä. Seurakunnan konsepti on erittäin elinkelpoinen, se on kestänyt aikaa jo pari tuhatta vuotta. Samalla se on universaali ja skaalautuva: se voidaan viedä lähes ympäristöön kuin ympäristöön ilman suuria kustannuksia. Vaikka uskonnollisuus Suomessakin hiipuu, seurakuntien jäsenmäärä pitää pintansa paremmin. Suomesta on hyvin hankala löytää vastaavia vakaita, vakavaraisia voittoatavoittelemattomia yhteisöjä, joiden pääasiallinen toiminnan muoto on hiljentymiseen, yhdessäoloon ja elämänkatsomukselliseen pohdiskeluun perustuvaa – ilman uskonnollista tunnustuksellisuutta. Toistaiseksi tätä menestysreseptiä ovat hyödyntäneet vain uskonnolliset yhteisöt, mutta miksei seurakunta voisi rakentua myös tyhjän alttarin ympärille?

Mihin jumalaton seurakunta sitten nojaisi? Mallia voi ottaa tarkastelemalla niin ikään Suomessa erittäin suosittua rippileirin konseptia ja sen kilpailijaa Prometheus-leiriä. Jälkimmäinen kopioi vuonna 1989 rippileirien toimintamallin jossa noin 15-vuotiaat osallistujat lähtevät viikoksi pois arkiympyröistään pohdiskelemaan elämän fundamentteja. Prometheus-leirillä vain Jumala puuttuu. Kuten protu-leirillä, jumalattomassa seurakunnassa sisällön keskiössä voisi olla yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan suhteet, erilaisuus, tulevaisuus, moraali sekä maailmankuva ja -katsomus. Tarvetta korostaa jumal-uskon poissaoloa ei olisi, puhumattakaan sen aktiivisesta vastustamisesta vaan oikeastaan uskonnolliseen vakaumukseen sitoutumattoman seurakunnan ovet voisivat hyvin olla avoinna myös uskoville. Keskeinen periaate seurakunnassa voisi olla sitoutumattomuus ennalta määrättyyn katsomukselliseen kantaan, vaikka tietty jaettu moraaliperusta olisikin välttämätön yhteisön koossapysymiseksi.

Seurakunnan konseptille voidaan siis kuvitella yhtä menestyksekäs tulevaisuus kuin sen historia on ollut, riippumatta siitä mitä juuri nyt hiipumisen merkkejä osoittavalle uskonnollisuudelle tapahtuu. Uskonnollisten ja ei-uskonnollisten seurakuntien yhteiselo on myös kuviteltavissa oleva vaihtoehto. Milloin ja minnehän syntyy alkuseurakunta?

Miksi lasten pitäisi filosofoida?

Joulukuussa 2014 Image-lehti julkaisi numeron, jossa perinteiseen tapaan jaettiin lehden Suomi-palkinnot, sarkastiset kunniamaininnat vuoden 2014 kohokohdille. Yksi kategorioista oli ”Vuoden pienimmät murheet”, ja sijalla 12 oli pieni yllätys: ”Harmistus siitä, kun oma yksivuotias ei mahtunut lasten filosofiatyöpajaan”.

Toteutimme loppuvuodesta 2014 kaksi kappaletta kokeiluluontoisia lasten filosofiapajoja, joiden seurauksena Munkkiniemen kirjasto aloitti oman Sokrates-kerhonsa lapsille ja jotka ovat nyt poikimassa lasten filosofisen kesäleirin. Lasten filosofointiin liittyvä toiminta vaikuttaa olevan muutenkin heräämässä Suomessa, mistä osoituksena on mm. aiheeseen keskittyvän Filo -yhdityksen perustaminen.

Lapsia ja vanhempia tuntuu siis filosofiatoiminta kiinnostavan, mutta miksi lasten oikeastaan pitäisi ylipäätään filosofoida? Eikö filosofia vaikeana ja usein aika ikävänäkin asiana olisi hyvä jättää väkisin sen pariin hakeutuvien aikuisten riesaksi? Minulla on tähän kysymykseen kolme vastausta:

  1. Lapset hakeutuvat itse filosofiaa kohti. Klisee, jonka mukaan lapsilla on luonnostaan filosofisia kysymyksiä, pitää paikkansa. Me aikuiset emme ole niin alttiita avoimelle, johdonmukaiselle ja kriittiselle pohdinnalle, sillä olemme ”työelämässä oppineet, että” ja muutenkin jo muodostaneet hyvin vahvoja käsityksiä aiheesta kuin aiheesta. Lasten kysymyksille ei vai usein ole sopivaa ympäristöä kasvaa filosofiaksi, vaan ne kilpistyvät aikuisten kiireisiin vastauksiin.
  2. Lapsille ei ole tarjolla tarpeeksi vähävirikkeistä tekemistä. Olen oikeasti sitä mieltä, että kaikille meillä, lapsilla ja aikuisilla, on nykyään liikaa virikkeitä, joten emme yksinkertaisesti tule ajattelleeksi. Tavoitteellisten, virikkeellisten ja aikataulutettujen harrastusten vastapainoksi pohtimaan ja juttelemaan pysähtyminen on aika mullistavaa, sillä siinä lapsi kehittelee ja ohjaa itse toimintaansa.
  3. Lapset voivat löytää ajattelemisen ilon. Imagen ajatus siitä, että lasten filosofiatoiminnalla voisimme valmentaa lapsia jotenkin paremmin vastaamaan yhteiskunnan tarpeita ja tai muuten ”kehittymään” menee hutiin. En usko, että filosofointi kasvattaa lapsista tulevaisuuden menestyjiä, ja siinä mielessä se todellakin on ”vuoden pienin murhe”. Sen sijaan filosofointi voi auttaa lasta löytämään ajattelun ilon – huikean euforian, kun omalla ajattelullaan löytää asioista uusia puolia, näkee maailman eri tavoin tai ymmärtää ajatusten takana väijyviä ennakko-oletuksia.

Näiden kolmen syyn takia myös ajattelen, ettei ensisijaisesti ole mielekästä pyrkiä tekemään filosofiaa lapsille (philosophy for children, P4C), vaan filosofiaa lasten kanssa. Kuten ensimmäinen perustelunikin julistaa, lapsilla tuntuu olevan omanlaisensa ote filosofointiin, ja siksi aikuisetkin voivat kokea mullistavia pohdintoja lasten kanssa filosofoidessa. Lapsille filosofoidessa taas toiminta uhkaa kääntyä filosofian historioinniksi, jonka mielekkyyttä epäilen lukioasteellakin.

Neljäs syy lasten kanssa filosofointiin onkin se, mitä aikuiset siitä voivat saada. Koska lasten kanssa tekemisessä syyn täytyy kuitenkin lähteä lapsista itsestään, en nosta sitä ylläolevaan listaan, vaan kannustan kaikkia lasten kanssa tekemisissä olevia kokeilemaan villiä pohdiskelua ja ajatusten kehittelyä lasten kanssa aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus!

 


 

P.S. Päätin vaihtaa blogin nimen, kun nyt näin kuukausien tauon jälkeen taas kirjoitin tänne. Seuraava päivä -nimi alkoi yksinkertaisesti tuntua liian ajankohtaiselta, ja toisaalta uusi otsake ehkä kuvaa paremmin ajatteluani ylipäätään.

 

Sosiaalinen media oman elämäni taiteilijaromaanina

Tätä kirjoittaessa on menossa yksi vuoden suurimmista mediaspektaakkeleista Suomessa: linnan juhlat eli itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa. Juhlat perinteisesti suosittu tv-tapaus, mutta nykyään myös vahvasti sosiaalisen median ilmiö: #linnanjuhlat on tänään yksi maailman kolmesta käytetyimmästä aihetunnisteesta. Kaikki haluavat siitä osansa: jos oma twiitti tai kuva saa tarpeeksi suosiota, se voidaan nostaa valtakunnanmediaan, vaikka telkkariin.

Mutta mitä seuraa, jos postaukseni kerää huomiota? Seuraa arvonnousua someminälle. Sitä kerryttämällä taas voin pikkuhiljaa kivuta tasavertaiseksi tiedonvälittäjäksi ja totuudenluojaksi kuin päivittäin ilmestyvät sanomalehdet tai aikakauslehteen verrattavaksi kauneuden auktoriteetiksi. Tai näin ainakin kuului blogien ja sosiaalisen median lupaus.

Blogimaailmassa tiedonvälitys on demokraattista, sanottiin. Sosiaalisessa mediassa ei ratkaise tuottajan status vaan sisällön laatu, sanottiin. Kun perustin ensimmäisen blogini joskus vuosituhannen alkuvuosina, uskoin vilpittömästi tähän projektiin: kunhan saisin kiinnitettyä blogipiirien auktoriteettien huomion, julkisuudenmuruja putoilisi minullekin ja vähitellen nousisin samaan asemaan. Kymmenen vuotta kului, mutta vieläkään blogistani ei ole tullut Hesarin veroista auktoriteettia. On tietysti olemassa mahdollisuus, että oma päivitystahtini tai sisällön laatutaso eivät ole ihan riittäneet huipulle, mutta tästä huolimatta uskallan väittää, että mikään muukaan blogi- tai somekanava ei Suomessa ole aidosti muodostunut uhkaksi perinteisen valtamedian totuudenmuodostuskoneelle. (Eri asia on sitten mediatalojen talousongelmat, mutta nekään eivät johdu siitä että sisällöille ei olisi kuluttajia, vaan siitä että siitä ei enää haluta maksaa entiseen tapaan.)

Kuten Turun ylioppilaslehti kirjoitti äskettäin jutussaan Elämää kuplassa, myös somessa arvostusta saadaan yleensä jo saavutetun statuksen perusteella, ei niinkään omalla nokkeluudella, aktiivisuudella tai muulla toiminnalla. Tai siis, sosiaalisessa mediassa, kuten muussakin mediajulkisuudessa, ihmiset ovat kiinnostuneita valmiiksi korkeaprofiilisista asioista – toki uutuudenviehätys huomioiden. Valtamedian tekemät twiittinostot meidän somerahvaan päivityksistä ovat kaikessa harvinaisuudessaan kuin tasavallan presidentin jakamat kunniamerkit kansalaisille: Naurettavan näköistä koreilua, paitsi jos huomionosoitus sattuu osumaan omalle kohdalle. Siksi kannattaa varmuuden vuoksi vähän kosiskella vallanpitäjiä, edes käyttää ”virallista” hashtagia.

Vaikuttaa siltä, että sometariaatista ei koskaan ole tulossa tiedollista auktoriteettia. Somettamisen kuten Facebook-postaamisen, twiittaamisen tai blogikirjoittamisen merkitys ei voi siis olla tiedon välittäminen, kauneuden luominen, taiteen tekeminen tai muukaan auktoriteettien hallussa oleva toiminta. Silti kuvaamisella, kirjoittamisella, jakamisella ja linkkaamisella on merkitystä. Sillä kerrotaan tarinaa, joka vahvistuu kun arvovaltainen taho levitää sitä.

On vanha hokema, että sosiaalisessa mediassa rakennetaan kiiltokuvaversioita itsestä, ja että somettaminen on pyrkyryyttä. Näistä ensimmäinen väite pitää paikkaansa, toinen ei: sosiaalisessa mediassa tuotetaan itsen kannalta mieluisaa kuvaa itsestä, mutta ei ensisijaisesti uralla etenemistä tai muille hienostelua varten. Tärkeintä on itselle kerrottu tarina itsestä – sosiaalinen media on siis kuin moniulotteinen peili. Sosiaalinen media ei siis demokratisoinut tiedonvälitystä, mutta se demokratisoi jotakin muuta. Jotakin, joka aiemmin oli vain itsestään taiteilijatarinoita kirjoittavien romaanikirjailijoiden saavutettavissa: mahdollisuuden tuottaa median avulla itse oma käsityksensä itsestään.

Rakkaus työhön ja elämän kunnossapito

Luova luokka. Tietotyö. Downshifting. Läppärityöläinen. Lähiruoka. Mikä näitä jo osittain muodista menneitä hokemia yhdistää? Rakkaus työhön, jota tekee. Niin informaatiomuotoilua tekevä läppärityöläinen kuin downshiftaava lähikahviyrittäjäkin tekevät molemmat työtään ennen kaikkea rakkaudesta työhönsä.

Miya Tokumitsu nimesi ilmiön äskettäin Jacobin-kulttuurijulkaisussa: Do What You Love, DWYL. Tokumitsun mukaan DWYL-ajattelu kannustaa ihmisiä tavoittelemaan ammattia, jossa keskiössä on tehtävään työhön kohdistuva rakkaus, ei esimerkiksi kohtuulliset työolot tai riittävä toimeentulo. Kuulostaa avoisalta, ja päivän Hesarin mukaan suomalaisnuorille ei enää muu ”kelpaa”.

DWYL-rakkaustarinan traagisena kääntöpuolena on kuitenkin sen aiheuttama jako: ihmiset jaetaan kahteen ryhmään, joista ensimmäiset voivat tehdä sitä mitä rakastavat ja toisaalta rakastaa sitä mitä tekevät, kun taas toiset ottavat vastaan sen työn minkä saavat turvatakseen toimeentulonsa. Ensinmainitut edustavat pientä vähemmistöä työikäisistä. Myös rakastajien luokka jakautuu kahteen erikokoiseen ryhmään: siihen päästäkseen on ihmisellä oltava hyvä sosioekonominen tausta, sillä suurin osa työnsä rakastajista joutuu tulemaan toimeen rakkauden lämmöllä ja perityllä varallisuudella, sillä lähiruokabisnes ei välttämättä lyö leiville. Tämä yhdistyy keskituloisten vähenemiseen, joka tapahtuu Suomessakin kasvavalla vauhdilla.

Paitsi huonosti palkattua, kuten lähiruokamyyjällä tai apurahatutkijalla, rakkaustyöläisen työ voi myös paradoksaalisesti olla sisällöllisesti köyhää. Matthew B. Crawford nostaa semifilosofisessa self help -kirjassaan Elämän korjaajat (2012) esiin niin sanotun tietotyön lumeen: suurin osa korkeakouluopiskelijoista ja muistakin nuorista tavoittelee jonkinlaista tietotyötä. Tämä työ voi siisteistä olosuhteistaan huolimatta olla kuitenkin älyllisesti hyvin köyhää ja todella mekaanista, kuten vaikkapa tietopalvelutyö tai sisällöntuotanto. Tässä paljastuu DWYL-ajattelun todellinen mullistavuus: se on tehokkain hallinnointityökalu sitten liukuhihnan, sillä se saa ihmiset motivoitumaan pienellä palkalla kenties hyvinkin alkeellisiin töihin.

Crawford ehdottaa ratkaisukeinoksi elämänpiirin haltuunottoa kunnossapidon kautta. Hänen neljä keskeistä ajatustaan ovat:

  1. Omien asioiden hallinta: kun ihminen osaa korjata arjessaan tarvitsemiaan välineitä ja asioita, hänen tunne elämänhallinasta ylipäätään vahvistuu. Korjaaminen pätee niin repsottavaan kaapinoveen, läppäriin kuin kotivakuutukseenkin.
  2. Käytännöllisiä töitä ei voi ulkoistaa eli alistaa etäältä vaikuttaville voimille. Siksi vaikuttamisen tunnetta haluavan voi olla hyvä tehdä ainakin osittain käytännöllisiä töitä, kuten oman työtilansa huoltoa tai muuta sellaista. Tämä saa aikaan kokemuksen toimintakyvystä, kun kaikki asiat eivät ole etäältä operoivan IT-tuen tai asiakaspalvelun hoitamia.
  3. Kokemus toimintakyvystä sekä omaehtoisuudesta tuottaa ymmärrystä maailmasta. Tämä nostaa esiin sen, mikä ihmisessä on parasta, kun ihminen oivaltaa omaa asemaansa suhteessa muihin ihmisiin ja maailmaan.
  4. Ajattelu = tekeminen. Näin siksi, että ihminen käsittää asioita ensisijaisesti ottamalla ne käsiinsä, haltuunsa. Siksi tieto perustuu pohjimmiltaan konkretiaan ja siten ajattelulla on konkreettinen perusta. Esimerkiksi maailmasta saamamme tieto perustuu empiirisiin kosketuksiin ja sitä kautta tehtäviin yleistyksiin. Jopa kaikkein abstraktein tieto kuten matemaattinen ajattelu pohjautuu kokemuksiin kolmen kiven tai omenan laskemisesta yhteen kahden kiven tai omenan kanssa.

Tiivistäen siis ihmiselle on terveellistä tehdä myös konkreettisia asioita, sillä ne saavat oivaltamaan itsen, työn ja muiden ihmisten suhteita ja paikkaa maailmassa. Työstä nauttiminen on sallittua ja jopa tavoiteltavaa, mutta kun siitä on rakentunut ainoa merkityksen lähde elämälle, on lakipiste saavutettu kenties pikemminkin taylorilaisessa työvoiman automatisointiprojektissa kuin yksilön vapaudessa toteuttaa itseään.

Opiskelijayhteisöt megabileiden aikakauden jälkeen

Nykyinen työnantajani Helsingin yliopiston ylioppilaskunta (HYY) käyttää vuosittain satojatuhansia euroja opiskelijajärjestöjen toiminnan tukemiseen, kun mukaan lasketaan myös epäsuorat tuet kuten toimitilojen tarjoaminen. Miksi? Eivätkö opiskelijajärjestöt ole niitä, joiden nimissä joukko opiskelijoita käyttää alkoholia, ilmaiseksi tai lahjoituksena käyttöönsä saamissaan tiloissa, ja jotka puhuvat kaikkien opiskelijoiden äänellä oppilaitoksilla, vaikka edustavat vain pientä ekstroverttien alkoholistien eliittiporukkaa? Kyllä. Ja ei.

Monet HYYnkin piirissä toimivista järjestöistä täyttävät edellä annetun kuvauksen. Yksikään ei kuitenkaan pelkisty pelkästään siihen, ja suurin osa järjestöistä ei oikeastaan osu lainkaan tähän muottiin. Monet opiskelijajärjestöt keskittyvät yksinomaan esimerkiksi tiettyyn urheilulajiin, ja stereotyyppisimmänkin järjestöluokan, ainejärjestöjen ja kiltojen, säännöllinen toiminta vaihtelee opiskeluun liittyvästä edunvalvonnasta teeiltamiin. Järjestöt ovatkin ehkä jossain määrin heränneet siihen, että humalahakuista juomista harrastavien uusien opiskelijoiden määrä vähenee koko ajan. Tämän oivaltaminen on kenties isoin kulttuurinen haaste opiskelijajärjestöille 2010-luvulla.

Monet järjestöt tekevät hienoa työtä, ja siksi niitä halutaan myös tukea. Onko järjestöjen toiminta siis itseisarvoista, jos siihen kerran annetaan satojatuhansia euroja pelkästään HYYltä? Ei ole. Yhteisöllisyys voi olla.

Riippumatta siitä, rakentuuko järjestön toiminta juhlimisen vai muun toiminnan varaan, jokainen järjestö vastaa yhteen tarpeeseen, jonka sekä ylioppilaskunnat että käytännössä myös yliopistot ovat niille ulkoistaneet: ne muodostavat asian, jota kutsutaan opiskeluyhteisöksi – tai vielä laajemmin yliopistoyhteisöksi. Korkeakoulut rakentuvat erilaisista ryhmistä, jotka ovat perinteisesti mielletty kuuluvaksi suureen tiedeyhteisöön, mutta jotka tosiasiassa ovat hyvin erillään jo ryhmien edustamien erilaisten sosiaalisten asemien vuoksi. Opiskelija ja professori eivät yksinkertaisesti jaa samaa maailmaa. Pitäisi uskoa ylpeästi alma materiinsa – mitä hittoa se edes tarkoittaa? Akateeminen vapaus sekä suoranainen ohjauksen puute heikentävät opiskelijan identifioitumista ja integroitumista oppilaitokseensa, ja siten vaikuttavat madaltavasti opiskelutuloksiin, kuten tänään julkaistu OTUSin raportti Opiskelijabarometri 2012 kertoo. Siksi jokainen tarvitsee yhteisön, ja siksi yliopisto tarvitsee opiskelijajärjestönsä.

SYL:in Innolla opiskelukykyä -projektissa on hahmoteltu niin sanottu opiskelukykymalli. Opiskelijajärjestöt kykenevät parhaimmillaan vastaamaan mallin opiskeluympäristöä sekä yksilön omia voimavaroja kuvaaviin osiin tavalla, jolle ei ole näköpiirissä korvaajaa. Kuvan lähde: SYL 2013: Innolla opiskelukykyä – virikkeitä opiskeluyhteisöjen kehittämiseen -materiaali.

opiskelukykymalli-syl-2013

Järjestöjen toiminta ei ole itseisarvoista, sillä se on vain eräs, hyvin kankea ja muodollinen mutta paikallisesti hyväksitodettu tapa luoda yhteisöjä. Järjestötoiminta ei myöskään herkästi mahdollista matalan kynnyksen osallistumista, johon on helppo osallistua mutta johon ei ole välttämättä pakko sitoutua. Seuraavaksi kaivattaisiinkin nähdäkseni uudenlaista, spontaanimpaa ja joustavampaa yhteisöllisyyttä. Kaikki tarvitsevat viiteryhmän selviytyäkseen ja menestyäkseen opinnoissa, mutta bilettävä ainejärjestö voi tuntua aivan yhtä etäiseltä kuin abstrakti yliopistoyhteisö.

Yhteisöille on ollut tilausta historiallisesti ja on jatkossakin. Opiskelijatoiminnan uudelleenkeksijöitä tarvitaan nyt.

EDIT 3.12.2013: Helsingin Sanomat oli asiasta samaa mieltä seuraavan päivän pääkirjoituksessaan Opiskelijat saavat eniten tukea toisiltaan.