Yliopisto tarvitsee tekstintuottamiskurssin

Oletko ikinä kuullut opiskelijasta, jolla olisi jäänyt kandityö tai gradu roikkumaan? Tai opiskelijasta, jolla on jäänyt kurssi suorittamatta kesken (lue: aloittamatta) jääneen esseen takia? Tunnetko sellaisen opiskelijan? Oletko ehkä itse yksi heistä?

Niinpä. Meitä tekstiummetuksesta kärsiviä korkeakouluopiskelijoita on paljon. Kurssit jäävät suorittamatta, seminaarit kesken, gradut roikkumaan jopa vuosikymmeniksi. Korkeakouluopiskelu varsinkin ihmistieteissä perustuu edelleen varsin pitkälti yksinäiseen laajojen tekstimassojen tuottamiseen esseiden, proseminaaritöiden, kandidaatintutkielmien, seminaaripapereiden ja gradujen muodossa. Opetus taas on tutkimukseen perustuvaa substanssiopetusta, ja harvat menetelmäkurssit keskittyvät erityisesti tutkimuksen metodeihin, eivät sen raportoinnin keinoihin. Yliopistossa aloittamisen jälkeen ohjausta kirjoittamiseen annetaan ehkä vain kielentarkistuksessa tai seminaariopponoinneissa, jolloin keskitytään tekstin akateemisiin standardeihin.

Ongelma ei kuitenkaan ole ensisijaisesti syntyneen tekstin laatu. Ongelma on, että tekstiä ei lainkaan synny. Ainakin Helsingin yliopistossa luotetaan siihen, että lukiokoulutus on antanut opiskelijoille riittävät tekstin tuottamisen taidot. Kaikessa hiljaisuudessa lukio on kuitenkin vähitellen etääntynyt perinteisestä esseekirjoittamisesta kohti tekstitaitoja, siis medialukutaitoa, lyhyitä analyysejä, kriittistä ajattelua. Lukiopohjalta yliopistossa aloittava katsoo siis kauhulla esimerkiksi kymmenen sivun esseetehtävää, jossa loputtoman tekstimassan lisäksi pitäisi osoittaa älyllistä itsenäisyyttä ja akateemisten käytäntöjen hallintaa. Kauhu lamaannuttaa, iskee tekstiummetus. Essee jää palauttamatta, kurssi suorittamatta.

Onko tekstiummetukseen sitten olemassa lääkettä? Pitääkö yliopistojen todella alkaa opettamaan kirjoittamista, jonka piti olla ensimmäisen kouluvuoden oppisisältö? Ei välttämättä. Sosiaalisen median myötä alttius kirjalliseen viestintään on lienee nykyään jopa parempi kuin aiemmin. Sen sijaan pitkien tekstien kirjoittaminen ei suju. Kirjoittamisen sijaan yliopistot voisivatkin opettaa akateemista tekstin tuottamista. Alla muutamia asioita, joita olisin itse halunnut oppia fuksivuonna, mutta opin vasta paljon myöhemmin:

  1. Periaate: Kirjoittaminen on aloittamista. Älä välitä valmiiksi saamisesta, vaan aloita. Muutaman minuutinkin rupeama ja pari lausetta tekstiä on jo hyvä. Sitten vaan toistat aloittamista niin monta kertaa, että voit päästää irti tuotoksestasi. Tämän ohjeen antoi Markus Neuvonen gradua tehdessäni.
  2. Aloita rakenteesta. Luo ensin tekstillesi alustava otsikko, hölmökin kelpaa. Luo sitten alaotsikot. Niitäkin voi muokata ja lisäillä myöhemmin.
  3. Vaikka kyse olisi johdantokurssin fiiliskirjoitelmasta, luo rakenne ja käytä väliotsikoita – ne jakavat tehtävän osiin joita on helpompi lähestyä.
  4. Akateemisen tekstin perusrakenne on karkeasti ottaen: Johdanto, ongelman kuvaus, kirjallisuuskatsaus, teoriatausta, menetelmät, empiirinen tutkimus, empiiriset tulokset ja niiden arviointi, johtopäätökset, lähteet, liitteet. Jätä pois alalukuja oppialasi mukaan. Esimerkiksi filosofian esseessä ei tarvitse kuvata metodologiaa, empiriaa tai empiirisiä tuloksia, mutta teoreettiselle tarkastelulle voi olla useampi luku. Tämän rakenteen minulle opetti kielikeskuksen englannin kurssilla Graham Wood, ja olen sen avulla kirjoittanut sittemmin satoja sivuja akateemista tekstiä. Kiitos Graham!
  5. Täytä luomaasi runkoa lomakkeen tavoin. Aloita helpoimmista, kirjoita jotain. Jos teksti tuntuu huonolta tai epäilet että väitteesi paljastuvat vääriksi, älä huoli. Voit aina korjata virheesi myöhemmin, jos löydätkin vastakkaista näyttöä.
  6. Mitä tekstissä pitää olla: Yksi pääväite ja sille perustelut. Pääväitteen voi esittää hypoteesina jo johdannossa, mutta ainakin sen olisi syytä löytyä viimeisestä luvusta, johtopäätöksistä. Kun pääväite on helposti löydettävissä, opponentti tai kurssin opettaja kritisoi sinua olennaisesta. Muuten he keskittyvät pilkkuvirheisiisi ja siitähän ei tule kivaa. Pääväitteen ei tarvitse olla sinun oma neronleimaus. Se voi myös olla tyyppiä ”lukemassani kirjassa X kirjoittaja A esittää väitteen P”. Pääväite voi myös olla oma tuloksesi. Silloin muista: myös nollatulos, hypoteesin kumoutuminen on kelpo tulos! Ohjeen pääväitteestä antoi minulle graduseminaarissa ystäväni Joonas Ottman, ja sain seminaarista vitosen. Kiitos!
  7. Poimi matalat hedelmät: Olipa kyse ihka ensimmäisestä yliopistossa tuottamastasi tekstistä tai gradustasi, parannat vastaanottoa ja siten ehkä arvosanaasi ”poimimalla matalat hedelmät” eli tekemällä helpot korjaukset: luo tekstinkäsittelyohjelmaan oppialasi graduohjeiden mukainen ulkoasu-malli ja käytä sitä kaikissa teksteissäsi. Tee aina kansilehti ja sisällysluettelo vaikka tuntuisi naurettavalta. Jos pystyt tiivistämään pääväitteesi kaavioon tai kuvaan ja siten havainnollistamaan sitä, esseesi ymmärrettävyys ottaa loikan eteenpäin. Tämän vinkin antoi Antti Takalahti omaa graduaan tehdessään.
  8. Muista: juuri kukaan ei lue tekstiäsi. Tekstin tuottamista oppii vai tuottamalla tekstiä. Siksi yksittäisen tekstin kohdalla rimaa ei kannata nostaa liian korkealle. Niin karua kuin se onkin, suurin osa yliopistolla kirjoitetusta tekstistä ei ikinä saavuta yhtä henkeä laajempaa yleisöä. Palauttamalla nyt tekeillä olevan tekstin huolimatta sen heikosta tasosta vapautat koko loppuelämäsi  muiden kirjoitelmiesi viilaamiseen!
  9. Tuota kaikenlaista tekstiä. Perusta blogi jossa voit rauhassa olla tyhmä, huonosti perusteleva ja väärässä. Kirjoittele opiskelijalehtiin, niissä heikkokin teksti voidaan painaa ihan paperille. Twiittaa, saatat vaikuttaa tekstilläsi jonkun elämään. Kirjoita runoja tai proosaa pöytälaatikkoon, voit antaa ajatuksen lentää. Eri julkaisualustoilla on eri kriteerit, ja kirjoittamalla muualle pääset vähitellen eroon tekstin ja akateemisen ahdistuksen kohtalonyhteydestä – tekstin kanssa voi olla ihan kivaakin! Sekalaiseen kirjoittamiseen minua kannusti opintojen alkuvaiheessa Vesa Korkkula ja sittemmin Johanna Koivisto. Kiitos teille!
  10. Klikkaa ”Lähetä”. Kuten öljyvärimaalauskaan, ei akateeminen tekstikään ole ikinä objektiivisesti tarkastellen ”valmis”. Tekstin valmistumisen hetki on se, kun päätät että se on tarpeeksi hyvä ja lähetät sen arvioitavaksi. Niin tutkijatkin tekevät!

Kuten yllä olevista huomioista käy ilmi, olen itse oppinut elämään akateemisen tekstin tuottamisen kanssa satunnaisten ihmisten eri yhteyksissä antamien ohjeiden kautta. Jotta jokaisen opiskelijan ei pitäisi ahdistua tyhjien tiedostojen parissa ja jättää palauttamatta niin montaa tekstiään, voisi olla hyvä saada niiden kaltaisia ohjeita kootummin jo opintojen alkuvaiheessa.

Vaikka arvostankin ylläolevia ohjeita juuri siksi että olen saanut ne arvostamiltani ihmisiltä, uskon että niitä voisi tarjoilla myös systemaattisesti. Opintoaikojen lyhentämisessä on panostettu tähän mennessä motivointiin kepillä ja porkkanalla, mutta voisi olla syytä antaa myös taitoja edetä opinnoissa. Yliopistonlaajuinen tekstintuottamiskurssi tai -työpaja voisi saada näppäimistöt laulamaan!

Suomalaiselta koulutuspolitiikalta puuttuu iso linja

Yksilön saama kasvatus ja koulutus on tarkastelutavasta riippuen 20-vuotinen tai koko elämän mittainen prosessi, joka vaatii runsaasti taloudellisia ja inhimillisiä resursseja. Vuoden 2016 valtion budjetissa koulutuksen osuus on noin 12,5 %. Koulutuksen yksilölliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset ovat valtavat. Silti käsitys koulutuksen päämääristä, arvosta ja keinoista on Suomessa hukassa. Tai oikeammin: erilaisia tavoitteita ja toteutusideoita on lukemattomia, ja lisää tulee valtionjohdolta jatkuvasti.

Esimerkiksi koulutuspolitiikan sekavuudesta käy lukion tuntijakokeskustelu. Ennen kuin vastapäätettyä tuntijakoa ja opetussuunnitelmaa on edes ehditty panna täytäntöön, on opetusministeri jo ajamassa laajempaa valinnaisuutta lukioihin (HS 30.1.). Samalla kun lukiolaisia ohjataan erikoistumaan, ovat yliopistojen kandidaattiohjelmat kautta maan muuttumassa tai muuttuneet laaja-alaisiksi yleistutkinnoiksi amerikkalaisen yliopistomallin mukaisesti.

Ristiriitaisten ja poukkoilevien linjauksien päämääriä voi vain arvailla. Kasvatuksen ja koulutuksen päämäärä liittyy yleensä joko yhteiskunnan tarpeisiin, esimerkiksi demokratian vahvistamiseen tai talouskasvuun, kulttuurin välittämiseen tai yksilöiden oman kehityksen mahdollistamiseen. Olennaista on, että päämäärä on tiedossa, sillä kasvatus vaikuttaa yhteiskuntaan joka tapauksessa valtavasti. Yksilön vuosikymmenien mittainen kasvatuspolku onkin asia, jonka poliittinen ohjaus edellyttää laajaa konsensusta: hallitus joka tekee koulutuspolitiikkaa jonka seuraava hallitus kumoaa, ei uudista kasvatuspäämääriä vaan sumentaa niitä.

Ison linjan puuttuessa vastuu päämäärien ja toteutustavan valinnasta jää yksittäisten kasvattajien harteille. Opettajaksi opiskelevana olen tästä otettu, mutta myös hämilläni. Onko hallitusohjelman visioima ”koulutuksen, osaamisen ja modernin oppimisen kärkimaa” tosiaan tarkoitus rakentaa sattuman varaan?

Jumalaton seurakunta

Seurakunta on mahtava konsepti. Paikallinen yhteisö, joka kokoaa jäsenensä vuodenkierron ja elämän merkkikohdissa, tarjoaa paikan keskustella elämän syvimmistä perusteista kiireettä, laulaa yhdessä ja tuntea olevansa osa jotakin. Seurakuntaan vapaaehtoisesti kuuluvat ihmiset tukevat sitä rahallisesti ja vastavuoroisesti seurakunta tuottaa yhteisöllisyyspalveluita ja tarjoaa esimerkiksi tiloja yhteiskunnallisesti ja moraalisesti kehittävälle harrastustoiminnalle. Mihinkään ei ole pakko osallistua mutta kaikkeen on tervetullut. Seurakuntalaisia yhdistää samalla alueella asuminen, enemmän tai vähemmän aktiivinen osallistuminen toimintaan – sekä usko Jumalaan.

Vuonna 2011 noin 77 % suomalaisista kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja sitä kautta seurakuntiin (vuonna 2014 74 %). Kuitenkin samana vuonna vain 27 % koko väestöstä ilmoitti kysyttäessä uskovansa kristinuskon Jumalaan ja lisäksi 23 % uskovansa jumalaan, mutta toisin kuin kirkko opettaa. Nopeasti laskien noin kolmannes suomalaisista siis kuuluu seurakuntaan uskomatta jumalaan, olettaen että kaikki uskovat kuuluvat seurakuntiin. Uskontokuntaan kuuluminen ilman uskoa jumalaan (tai Jumalaan) selittyy varmasti isolta osin niin sanotun tapauskovaisuuden kautta: monille kirkkoon kuuluminen on sosiaalinen automaatio, jolla ei ole tekemistä oman vakaumuksen kanssa.

Tapauskovaisuuden lisäksi seurakuntien vetovoimalla on varmasti kuitenkin myös merkitystä. Seurakunnan konsepti on erittäin elinkelpoinen, se on kestänyt aikaa jo pari tuhatta vuotta. Samalla se on universaali ja skaalautuva: se voidaan viedä lähes ympäristöön kuin ympäristöön ilman suuria kustannuksia. Vaikka uskonnollisuus Suomessakin hiipuu, seurakuntien jäsenmäärä pitää pintansa paremmin. Suomesta on hyvin hankala löytää vastaavia vakaita, vakavaraisia voittoatavoittelemattomia yhteisöjä, joiden pääasiallinen toiminnan muoto on hiljentymiseen, yhdessäoloon ja elämänkatsomukselliseen pohdiskeluun perustuvaa – ilman uskonnollista tunnustuksellisuutta. Toistaiseksi tätä menestysreseptiä ovat hyödyntäneet vain uskonnolliset yhteisöt, mutta miksei seurakunta voisi rakentua myös tyhjän alttarin ympärille?

Mihin jumalaton seurakunta sitten nojaisi? Mallia voi ottaa tarkastelemalla niin ikään Suomessa erittäin suosittua rippileirin konseptia ja sen kilpailijaa Prometheus-leiriä. Jälkimmäinen kopioi vuonna 1989 rippileirien toimintamallin jossa noin 15-vuotiaat osallistujat lähtevät viikoksi pois arkiympyröistään pohdiskelemaan elämän fundamentteja. Prometheus-leirillä vain Jumala puuttuu. Kuten protu-leirillä, jumalattomassa seurakunnassa sisällön keskiössä voisi olla yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan suhteet, erilaisuus, tulevaisuus, moraali sekä maailmankuva ja -katsomus. Tarvetta korostaa jumal-uskon poissaoloa ei olisi, puhumattakaan sen aktiivisesta vastustamisesta vaan oikeastaan uskonnolliseen vakaumukseen sitoutumattoman seurakunnan ovet voisivat hyvin olla avoinna myös uskoville. Keskeinen periaate seurakunnassa voisi olla sitoutumattomuus ennalta määrättyyn katsomukselliseen kantaan, vaikka tietty jaettu moraaliperusta olisikin välttämätön yhteisön koossapysymiseksi.

Seurakunnan konseptille voidaan siis kuvitella yhtä menestyksekäs tulevaisuus kuin sen historia on ollut, riippumatta siitä mitä juuri nyt hiipumisen merkkejä osoittavalle uskonnollisuudelle tapahtuu. Uskonnollisten ja ei-uskonnollisten seurakuntien yhteiselo on myös kuviteltavissa oleva vaihtoehto. Milloin ja minnehän syntyy alkuseurakunta?

Miksi lasten pitäisi filosofoida?

Joulukuussa 2014 Image-lehti julkaisi numeron, jossa perinteiseen tapaan jaettiin lehden Suomi-palkinnot, sarkastiset kunniamaininnat vuoden 2014 kohokohdille. Yksi kategorioista oli ”Vuoden pienimmät murheet”, ja sijalla 12 oli pieni yllätys: ”Harmistus siitä, kun oma yksivuotias ei mahtunut lasten filosofiatyöpajaan”.

Toteutimme loppuvuodesta 2014 kaksi kappaletta kokeiluluontoisia lasten filosofiapajoja, joiden seurauksena Munkkiniemen kirjasto aloitti oman Sokrates-kerhonsa lapsille ja jotka ovat nyt poikimassa lasten filosofisen kesäleirin. Lasten filosofointiin liittyvä toiminta vaikuttaa olevan muutenkin heräämässä Suomessa, mistä osoituksena on mm. aiheeseen keskittyvän Filo -yhdityksen perustaminen.

Lapsia ja vanhempia tuntuu siis filosofiatoiminta kiinnostavan, mutta miksi lasten oikeastaan pitäisi ylipäätään filosofoida? Eikö filosofia vaikeana ja usein aika ikävänäkin asiana olisi hyvä jättää väkisin sen pariin hakeutuvien aikuisten riesaksi? Minulla on tähän kysymykseen kolme vastausta:

  1. Lapset hakeutuvat itse filosofiaa kohti. Klisee, jonka mukaan lapsilla on luonnostaan filosofisia kysymyksiä, pitää paikkansa. Me aikuiset emme ole niin alttiita avoimelle, johdonmukaiselle ja kriittiselle pohdinnalle, sillä olemme ”työelämässä oppineet, että” ja muutenkin jo muodostaneet hyvin vahvoja käsityksiä aiheesta kuin aiheesta. Lasten kysymyksille ei vai usein ole sopivaa ympäristöä kasvaa filosofiaksi, vaan ne kilpistyvät aikuisten kiireisiin vastauksiin.
  2. Lapsille ei ole tarjolla tarpeeksi vähävirikkeistä tekemistä. Olen oikeasti sitä mieltä, että kaikille meillä, lapsilla ja aikuisilla, on nykyään liikaa virikkeitä, joten emme yksinkertaisesti tule ajattelleeksi. Tavoitteellisten, virikkeellisten ja aikataulutettujen harrastusten vastapainoksi pohtimaan ja juttelemaan pysähtyminen on aika mullistavaa, sillä siinä lapsi kehittelee ja ohjaa itse toimintaansa.
  3. Lapset voivat löytää ajattelemisen ilon. Imagen ajatus siitä, että lasten filosofiatoiminnalla voisimme valmentaa lapsia jotenkin paremmin vastaamaan yhteiskunnan tarpeita ja tai muuten ”kehittymään” menee hutiin. En usko, että filosofointi kasvattaa lapsista tulevaisuuden menestyjiä, ja siinä mielessä se todellakin on ”vuoden pienin murhe”. Sen sijaan filosofointi voi auttaa lasta löytämään ajattelun ilon – huikean euforian, kun omalla ajattelullaan löytää asioista uusia puolia, näkee maailman eri tavoin tai ymmärtää ajatusten takana väijyviä ennakko-oletuksia.

Näiden kolmen syyn takia myös ajattelen, ettei ensisijaisesti ole mielekästä pyrkiä tekemään filosofiaa lapsille (philosophy for children, P4C), vaan filosofiaa lasten kanssa. Kuten ensimmäinen perustelunikin julistaa, lapsilla tuntuu olevan omanlaisensa ote filosofointiin, ja siksi aikuisetkin voivat kokea mullistavia pohdintoja lasten kanssa filosofoidessa. Lapsille filosofoidessa taas toiminta uhkaa kääntyä filosofian historioinniksi, jonka mielekkyyttä epäilen lukioasteellakin.

Neljäs syy lasten kanssa filosofointiin onkin se, mitä aikuiset siitä voivat saada. Koska lasten kanssa tekemisessä syyn täytyy kuitenkin lähteä lapsista itsestään, en nosta sitä ylläolevaan listaan, vaan kannustan kaikkia lasten kanssa tekemisissä olevia kokeilemaan villiä pohdiskelua ja ajatusten kehittelyä lasten kanssa aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus!

 


 

P.S. Päätin vaihtaa blogin nimen, kun nyt näin kuukausien tauon jälkeen taas kirjoitin tänne. Seuraava päivä -nimi alkoi yksinkertaisesti tuntua liian ajankohtaiselta, ja toisaalta uusi otsake ehkä kuvaa paremmin ajatteluani ylipäätään.

 

Sosiaalinen media oman elämäni taiteilijaromaanina

Tätä kirjoittaessa on menossa yksi vuoden suurimmista mediaspektaakkeleista Suomessa: linnan juhlat eli itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa. Juhlat perinteisesti suosittu tv-tapaus, mutta nykyään myös vahvasti sosiaalisen median ilmiö: #linnanjuhlat on tänään yksi maailman kolmesta käytetyimmästä aihetunnisteesta. Kaikki haluavat siitä osansa: jos oma twiitti tai kuva saa tarpeeksi suosiota, se voidaan nostaa valtakunnanmediaan, vaikka telkkariin.

Mutta mitä seuraa, jos postaukseni kerää huomiota? Seuraa arvonnousua someminälle. Sitä kerryttämällä taas voin pikkuhiljaa kivuta tasavertaiseksi tiedonvälittäjäksi ja totuudenluojaksi kuin päivittäin ilmestyvät sanomalehdet tai aikakauslehteen verrattavaksi kauneuden auktoriteetiksi. Tai näin ainakin kuului blogien ja sosiaalisen median lupaus.

Blogimaailmassa tiedonvälitys on demokraattista, sanottiin. Sosiaalisessa mediassa ei ratkaise tuottajan status vaan sisällön laatu, sanottiin. Kun perustin ensimmäisen blogini joskus vuosituhannen alkuvuosina, uskoin vilpittömästi tähän projektiin: kunhan saisin kiinnitettyä blogipiirien auktoriteettien huomion, julkisuudenmuruja putoilisi minullekin ja vähitellen nousisin samaan asemaan. Kymmenen vuotta kului, mutta vieläkään blogistani ei ole tullut Hesarin veroista auktoriteettia. On tietysti olemassa mahdollisuus, että oma päivitystahtini tai sisällön laatutaso eivät ole ihan riittäneet huipulle, mutta tästä huolimatta uskallan väittää, että mikään muukaan blogi- tai somekanava ei Suomessa ole aidosti muodostunut uhkaksi perinteisen valtamedian totuudenmuodostuskoneelle. (Eri asia on sitten mediatalojen talousongelmat, mutta nekään eivät johdu siitä että sisällöille ei olisi kuluttajia, vaan siitä että siitä ei enää haluta maksaa entiseen tapaan.)

Kuten Turun ylioppilaslehti kirjoitti äskettäin jutussaan Elämää kuplassa, myös somessa arvostusta saadaan yleensä jo saavutetun statuksen perusteella, ei niinkään omalla nokkeluudella, aktiivisuudella tai muulla toiminnalla. Tai siis, sosiaalisessa mediassa, kuten muussakin mediajulkisuudessa, ihmiset ovat kiinnostuneita valmiiksi korkeaprofiilisista asioista – toki uutuudenviehätys huomioiden. Valtamedian tekemät twiittinostot meidän somerahvaan päivityksistä ovat kaikessa harvinaisuudessaan kuin tasavallan presidentin jakamat kunniamerkit kansalaisille: Naurettavan näköistä koreilua, paitsi jos huomionosoitus sattuu osumaan omalle kohdalle. Siksi kannattaa varmuuden vuoksi vähän kosiskella vallanpitäjiä, edes käyttää ”virallista” hashtagia.

Vaikuttaa siltä, että sometariaatista ei koskaan ole tulossa tiedollista auktoriteettia. Somettamisen kuten Facebook-postaamisen, twiittaamisen tai blogikirjoittamisen merkitys ei voi siis olla tiedon välittäminen, kauneuden luominen, taiteen tekeminen tai muukaan auktoriteettien hallussa oleva toiminta. Silti kuvaamisella, kirjoittamisella, jakamisella ja linkkaamisella on merkitystä. Sillä kerrotaan tarinaa, joka vahvistuu kun arvovaltainen taho levitää sitä.

On vanha hokema, että sosiaalisessa mediassa rakennetaan kiiltokuvaversioita itsestä, ja että somettaminen on pyrkyryyttä. Näistä ensimmäinen väite pitää paikkaansa, toinen ei: sosiaalisessa mediassa tuotetaan itsen kannalta mieluisaa kuvaa itsestä, mutta ei ensisijaisesti uralla etenemistä tai muille hienostelua varten. Tärkeintä on itselle kerrottu tarina itsestä – sosiaalinen media on siis kuin moniulotteinen peili. Sosiaalinen media ei siis demokratisoinut tiedonvälitystä, mutta se demokratisoi jotakin muuta. Jotakin, joka aiemmin oli vain itsestään taiteilijatarinoita kirjoittavien romaanikirjailijoiden saavutettavissa: mahdollisuuden tuottaa median avulla itse oma käsityksensä itsestään.

Rakkaus työhön ja elämän kunnossapito

Luova luokka. Tietotyö. Downshifting. Läppärityöläinen. Lähiruoka. Mikä näitä jo osittain muodista menneitä hokemia yhdistää? Rakkaus työhön, jota tekee. Niin informaatiomuotoilua tekevä läppärityöläinen kuin downshiftaava lähikahviyrittäjäkin tekevät molemmat työtään ennen kaikkea rakkaudesta työhönsä.

Miya Tokumitsu nimesi ilmiön äskettäin Jacobin-kulttuurijulkaisussa: Do What You Love, DWYL. Tokumitsun mukaan DWYL-ajattelu kannustaa ihmisiä tavoittelemaan ammattia, jossa keskiössä on tehtävään työhön kohdistuva rakkaus, ei esimerkiksi kohtuulliset työolot tai riittävä toimeentulo. Kuulostaa avoisalta, ja päivän Hesarin mukaan suomalaisnuorille ei enää muu ”kelpaa”.

DWYL-rakkaustarinan traagisena kääntöpuolena on kuitenkin sen aiheuttama jako: ihmiset jaetaan kahteen ryhmään, joista ensimmäiset voivat tehdä sitä mitä rakastavat ja toisaalta rakastaa sitä mitä tekevät, kun taas toiset ottavat vastaan sen työn minkä saavat turvatakseen toimeentulonsa. Ensinmainitut edustavat pientä vähemmistöä työikäisistä. Myös rakastajien luokka jakautuu kahteen erikokoiseen ryhmään: siihen päästäkseen on ihmisellä oltava hyvä sosioekonominen tausta, sillä suurin osa työnsä rakastajista joutuu tulemaan toimeen rakkauden lämmöllä ja perityllä varallisuudella, sillä lähiruokabisnes ei välttämättä lyö leiville. Tämä yhdistyy keskituloisten vähenemiseen, joka tapahtuu Suomessakin kasvavalla vauhdilla.

Paitsi huonosti palkattua, kuten lähiruokamyyjällä tai apurahatutkijalla, rakkaustyöläisen työ voi myös paradoksaalisesti olla sisällöllisesti köyhää. Matthew B. Crawford nostaa semifilosofisessa self help -kirjassaan Elämän korjaajat (2012) esiin niin sanotun tietotyön lumeen: suurin osa korkeakouluopiskelijoista ja muistakin nuorista tavoittelee jonkinlaista tietotyötä. Tämä työ voi siisteistä olosuhteistaan huolimatta olla kuitenkin älyllisesti hyvin köyhää ja todella mekaanista, kuten vaikkapa tietopalvelutyö tai sisällöntuotanto. Tässä paljastuu DWYL-ajattelun todellinen mullistavuus: se on tehokkain hallinnointityökalu sitten liukuhihnan, sillä se saa ihmiset motivoitumaan pienellä palkalla kenties hyvinkin alkeellisiin töihin.

Crawford ehdottaa ratkaisukeinoksi elämänpiirin haltuunottoa kunnossapidon kautta. Hänen neljä keskeistä ajatustaan ovat:

  1. Omien asioiden hallinta: kun ihminen osaa korjata arjessaan tarvitsemiaan välineitä ja asioita, hänen tunne elämänhallinasta ylipäätään vahvistuu. Korjaaminen pätee niin repsottavaan kaapinoveen, läppäriin kuin kotivakuutukseenkin.
  2. Käytännöllisiä töitä ei voi ulkoistaa eli alistaa etäältä vaikuttaville voimille. Siksi vaikuttamisen tunnetta haluavan voi olla hyvä tehdä ainakin osittain käytännöllisiä töitä, kuten oman työtilansa huoltoa tai muuta sellaista. Tämä saa aikaan kokemuksen toimintakyvystä, kun kaikki asiat eivät ole etäältä operoivan IT-tuen tai asiakaspalvelun hoitamia.
  3. Kokemus toimintakyvystä sekä omaehtoisuudesta tuottaa ymmärrystä maailmasta. Tämä nostaa esiin sen, mikä ihmisessä on parasta, kun ihminen oivaltaa omaa asemaansa suhteessa muihin ihmisiin ja maailmaan.
  4. Ajattelu = tekeminen. Näin siksi, että ihminen käsittää asioita ensisijaisesti ottamalla ne käsiinsä, haltuunsa. Siksi tieto perustuu pohjimmiltaan konkretiaan ja siten ajattelulla on konkreettinen perusta. Esimerkiksi maailmasta saamamme tieto perustuu empiirisiin kosketuksiin ja sitä kautta tehtäviin yleistyksiin. Jopa kaikkein abstraktein tieto kuten matemaattinen ajattelu pohjautuu kokemuksiin kolmen kiven tai omenan laskemisesta yhteen kahden kiven tai omenan kanssa.

Tiivistäen siis ihmiselle on terveellistä tehdä myös konkreettisia asioita, sillä ne saavat oivaltamaan itsen, työn ja muiden ihmisten suhteita ja paikkaa maailmassa. Työstä nauttiminen on sallittua ja jopa tavoiteltavaa, mutta kun siitä on rakentunut ainoa merkityksen lähde elämälle, on lakipiste saavutettu kenties pikemminkin taylorilaisessa työvoiman automatisointiprojektissa kuin yksilön vapaudessa toteuttaa itseään.

Opiskelijayhteisöt megabileiden aikakauden jälkeen

Nykyinen työnantajani Helsingin yliopiston ylioppilaskunta (HYY) käyttää vuosittain satojatuhansia euroja opiskelijajärjestöjen toiminnan tukemiseen, kun mukaan lasketaan myös epäsuorat tuet kuten toimitilojen tarjoaminen. Miksi? Eivätkö opiskelijajärjestöt ole niitä, joiden nimissä joukko opiskelijoita käyttää alkoholia, ilmaiseksi tai lahjoituksena käyttöönsä saamissaan tiloissa, ja jotka puhuvat kaikkien opiskelijoiden äänellä oppilaitoksilla, vaikka edustavat vain pientä ekstroverttien alkoholistien eliittiporukkaa? Kyllä. Ja ei.

Monet HYYnkin piirissä toimivista järjestöistä täyttävät edellä annetun kuvauksen. Yksikään ei kuitenkaan pelkisty pelkästään siihen, ja suurin osa järjestöistä ei oikeastaan osu lainkaan tähän muottiin. Monet opiskelijajärjestöt keskittyvät yksinomaan esimerkiksi tiettyyn urheilulajiin, ja stereotyyppisimmänkin järjestöluokan, ainejärjestöjen ja kiltojen, säännöllinen toiminta vaihtelee opiskeluun liittyvästä edunvalvonnasta teeiltamiin. Järjestöt ovatkin ehkä jossain määrin heränneet siihen, että humalahakuista juomista harrastavien uusien opiskelijoiden määrä vähenee koko ajan. Tämän oivaltaminen on kenties isoin kulttuurinen haaste opiskelijajärjestöille 2010-luvulla.

Monet järjestöt tekevät hienoa työtä, ja siksi niitä halutaan myös tukea. Onko järjestöjen toiminta siis itseisarvoista, jos siihen kerran annetaan satojatuhansia euroja pelkästään HYYltä? Ei ole. Yhteisöllisyys voi olla.

Riippumatta siitä, rakentuuko järjestön toiminta juhlimisen vai muun toiminnan varaan, jokainen järjestö vastaa yhteen tarpeeseen, jonka sekä ylioppilaskunnat että käytännössä myös yliopistot ovat niille ulkoistaneet: ne muodostavat asian, jota kutsutaan opiskeluyhteisöksi – tai vielä laajemmin yliopistoyhteisöksi. Korkeakoulut rakentuvat erilaisista ryhmistä, jotka ovat perinteisesti mielletty kuuluvaksi suureen tiedeyhteisöön, mutta jotka tosiasiassa ovat hyvin erillään jo ryhmien edustamien erilaisten sosiaalisten asemien vuoksi. Opiskelija ja professori eivät yksinkertaisesti jaa samaa maailmaa. Pitäisi uskoa ylpeästi alma materiinsa – mitä hittoa se edes tarkoittaa? Akateeminen vapaus sekä suoranainen ohjauksen puute heikentävät opiskelijan identifioitumista ja integroitumista oppilaitokseensa, ja siten vaikuttavat madaltavasti opiskelutuloksiin, kuten tänään julkaistu OTUSin raportti Opiskelijabarometri 2012 kertoo. Siksi jokainen tarvitsee yhteisön, ja siksi yliopisto tarvitsee opiskelijajärjestönsä.

SYL:in Innolla opiskelukykyä -projektissa on hahmoteltu niin sanottu opiskelukykymalli. Opiskelijajärjestöt kykenevät parhaimmillaan vastaamaan mallin opiskeluympäristöä sekä yksilön omia voimavaroja kuvaaviin osiin tavalla, jolle ei ole näköpiirissä korvaajaa. Kuvan lähde: SYL 2013: Innolla opiskelukykyä – virikkeitä opiskeluyhteisöjen kehittämiseen -materiaali.

opiskelukykymalli-syl-2013

Järjestöjen toiminta ei ole itseisarvoista, sillä se on vain eräs, hyvin kankea ja muodollinen mutta paikallisesti hyväksitodettu tapa luoda yhteisöjä. Järjestötoiminta ei myöskään herkästi mahdollista matalan kynnyksen osallistumista, johon on helppo osallistua mutta johon ei ole välttämättä pakko sitoutua. Seuraavaksi kaivattaisiinkin nähdäkseni uudenlaista, spontaanimpaa ja joustavampaa yhteisöllisyyttä. Kaikki tarvitsevat viiteryhmän selviytyäkseen ja menestyäkseen opinnoissa, mutta bilettävä ainejärjestö voi tuntua aivan yhtä etäiseltä kuin abstrakti yliopistoyhteisö.

Yhteisöille on ollut tilausta historiallisesti ja on jatkossakin. Opiskelijatoiminnan uudelleenkeksijöitä tarvitaan nyt.

EDIT 3.12.2013: Helsingin Sanomat oli asiasta samaa mieltä seuraavan päivän pääkirjoituksessaan Opiskelijat saavat eniten tukea toisiltaan.

Parhaat kirjat vuonna 2012

Vuosi 2012 oli poikkeuksellinen tälle blogille. Tänne nimittäin tehtiin kaksi tietomurtoa, joiden takia blogi oli alhaalla yhteensä nelisen kuukautta, sillä päätin samalla tehdä sivuille uuden ulkoasun. Näistä ongelmista johtuen en myöskään saanut julkaistua jo perinteistä kirjoitusta parhaista lukemistani kirjoista vuoden 2012 puolella. No, ajankohtaisuus onkin tyypillistä lähinnä julkisuuden henkilöistä raportoiville medioille. Tässä siis viime vuoden parhaat lukukokemukset.

Katja Kettu - KätilöKatja Kettu – Kätilö (WSOY, 2012)

Katja Ketun romaani Kätilö oli vaikuttava kesälomakirja. Kirja kuvaa jatkosodan loppuvaiheita saksalaisten sotilaiden ja paikallisten asukkaiden näkökulmasta Suomen Lapissa. Kätilön tunnelma ja maailma vangitsevat, kieli on hyvin rikasta ja ilmaisut tarttuvia – kuin Väinö Linnaa lukisi. Kerronta pitää otteessaan ilman dekkarimaista liioittelua. Vain kustantajan takakansiteksti hämmentää: Sen mukaan teos on ”suuri romaani Lapin sodasta” – vaikka kirja ei käsittele Lapin sotaa sanallakaan.

The Kasper Stromman Illustrated Design EncyclopaediaKasper Strömman – The Kasper Stromman Illustrated Design Encyclopaedia (Huuda Huuda 2012)

Strömmanin satiirinen designsanakirja kertoo rivien välissä, mikä WDC-vuodessa ja yleisessä designhypessä ärsyttää: vanhojen setien monumentaalijakkaroiden palvonta ja unikkokuosin ymppääminen jokaiseen pintaan. Ironinen designkirja on tietysti myös aikansa kuva vailla vertaa. Kasper Strömman pitää myös suosittua designblogia.

Markus Itkonen - Typografian käsikirjaMarkus Itkonen – Typografian käsikirja (3. painos, RPS-Yhtiöt, 2007)

Etsiskelin alkuvuodesta kattavaa, selkeää ja mielenkiintoista kirjaa aikakauslehtitypografiasta. Sain paljon suosituksia, joista suurin osa oli englanninkielisiä kirjoja. Päädyin kuitenkin kotimaiseen vaihtoehtoon, Itkosen Typografian käsikirjaan. Teos räjäytti tajunnan. Siinä yhdistyi selkeys, perusteellisuus, kompakti esitystapa, kaunis taitto ja havainnolliset esimerkit. En muista että olisin törmännyt toiseen näin hyvään tietyn alan perusteokseen. Typografian käsikirja sopii aloittelijan oppaaksi ja kokeneen taittajan käsikirjaksi, inspiraatioksi ja ohjekirjaksi. Nyt kirjasta on otettu jo neljäs, uudistettu painos.

Jonathan Safran Foer - Eläinten syömisestäJonathan Safran Foer – Eläinten syömisestä (Atena, 2012)

Lihansyönnistä on kirjoitettu monta filosofista, gastronomista ja yhteiskunnalista teosta. Kasvissyönnistä on kirjoitettu vielä enemmän, ja usein paljon kiivaammin. Safran Foer yhdistelee kirjassaan Eläinten syömisestä (alkuteos Eating Animals, 2009) eri keinoja: tutkivaa journalismia, omakohtaista kerrontaa, filosofista pohdintaa ja ilmiöhistoriaa. Kirja ei ole otteeltaan syvällinen analyysi eikä pikkutarkka historiikki. Se ei myöskään ole pamfletti, vaan pikemminkin monialainen kuvaus lihansyönnin kontekstista. Safran Foer ei moralisoi vaan toteaa. Ja hänen toteamuksensa ovat hyytäviä.

Jussi Kivi - Kaunotaiteellinen eräretkeilyopasJussi Kivi – Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas (Taide, 2004)

Jussi Kiven Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas oli minulle huikea lukukokemus: se yhdistää minulle läheiset aiheet filosofian, retkeilyn ja taiteen – olematta kauhtunut kronikka tai puiseva artikkelikokoelma. Kirja käsittelee aihettaan, luontoa ja luonnonkuvaamista taiteessa, kuten otsikko lupaa, retkeilyoppaan tapaan. Kivi antaa käytännön vinkkejä luonnossa liikkumiseen ja havainnointiin, ja toisaalta kritisoi romanttis-idealisoivaa luontosuhdetta. Lukukokemus on intensiivinen, ja Kiven henkilökohtainen arkistokuvitus ruokkii lukijan tunnetta retkelläolosta. Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas on poikkeuksellinen kirja.

 

Mitä on ajatteludesign?

Julkaistu Minervan Pöllön numerossa 3/2012

Designpääkaupunkivuoden myötä designin määrä Helsingissä on räjähtänyt käsiin. Siinä missä ennen käsitteen piiri rajoittui eksklusiivisesti lähinnä suomalaisten suurmiesten suunnittelemiin koivuvanerijakkaroihin ja rei’itetystä messingistä tehtyihin lamppuihin, nyt nimityksen alle menevät niin rakennuselementit, kaupan etukortit kuin vammaispalvelutkin. Ja siellä missä sana ’design’ ei vieläkään tunnu soveliaalta, voidaan vielä pelastaa paljon ’muotoilun’ alle. Esimerkiksi Helsingin yliopisto tekee menestyksekästä yhteiskuntadesignia.

Olemme todistaneet ilmiötä, jonka skeptikot ovat väittäneet johtavan design-käsitteen inflaatioon ja merkityksen tyhjentymiseen. Ei kuitenkaan syytä huoleen, ’design’ tarvitsee vain hieman uutta täytettä ollakseen jälleen paisuteltujen kuoriensa kokoinen. On tullut aika marssittaa henkeään pidättävän WDC Helsinki 2012 –karnevaaliyleisön eteen uusi ja kaunis, kestävä ja funktionaalinen käsitemuotoiluinnovaatio: ajatteludesign!

Mitä sitten on aito ajatteludesign? Jotakin, joka on vanhoja, huonolaatuisia ja rumia ajatuksia kestävämpää, parempaa ja funktionaalisempaa. Sen tunnusmerkki on laatu, jonka ansiosta se kestää ajan hammasta ja muotivirtauksia huomattavasti paremmin kuin bulkki-ajattelu. Laatunsa takia ajatteludesignia onkin usein pidetty vain hyvätuloisten etuoikeutena, mutta todellisuudessa sen kestävyyden ansiosta jokaisella on varaa aitoon ajattelumuotoiluun. Sitä voi käyttää vuosikymmeniä, ja usein se kestää jopa sukupolvelta toiselle.

Kestävyyden ohella toinen ajatteludesignin kantavista periaatteista on sen funktionaalinen kauneus. Muoto seuraa siinä tarkoitusta: jos ajattelu-partikkelin on esimerkiksi tarkoitus toimia giljotiinina moraalilakien ja luonnollisten tosiseikkojen välillä, sen on oltava muodoltaan erityisen terävää. Monissa tapauksissa taas voidaan käyttää pyöreälinjaista aforistiikkaa tekemään maailmankuvan jalustaksi tarkoitetusta ajatteludesigntuotteesta erityisen ergonominen.

Funktionaalisuus ei kuitenkaan ole pelkkää mukavuutta. Se on myös esimerkiksi taloudellisuutta: hyvä ajatteludesign-esine on taloudellinen – siinä ei kerta kaikkiaan ole mitään ylimääräistä. Perinteisenä hyvän muotoilun merkkinä on myös pidetty pinottavuutta: Jos uutta ajattelua ei saa tukevasti kasattua aiempien päälle, ei kokonaisuus ole harmoninen eikä pitkän päälle kestä.

Aina ei kuitenkaan ole helppoa erottaa aitoa ajatteludesignia halvasta kopioista. Kukapa ei haluaisi jäljitellä ajattomia klassikoita ja menestyä menneiden mestareiden kustannuksella? Varman tunnistuksen voi tehdä vain ammattilainen, mutta toimiva nyrkkisääntö on, että aitoon ajatteludesigniin on pohjaan lyöty tiukkaan istuva leima: joko ”analyyttinen filosofia” tai ”mannermainen”. Tämä leima on varma indikaattori, sillä se ei irtoa kulumallakaan.

Näin designpääkaupunkivuonna on tullut tavaksi pystyttää pitkin kaupunkia erilaisia näyttelyitä, joihin on kerätty monenlaisia vanhoja tuoleja, ja koristella kokonaisuus pyöreällä, kirkkaansinisellä tarralla. Ajatteludesignia näyteikkunoissa ei ole kuitenkaan näkynyt juuri lainkaan, eikä sille ole ollut omaa logoakaan. Niinpä kannustankin lukijoitani perustamaan omia pop-up –ajatteludesignnäyttelyitä. Ajattelumuotoilutuote kainaloon, oheinen teemavuoden älyllistä aspektia symboloiva tunnus esille ja kiinnostuneiden ihmismassojen vyöryä ei pidättele mikään!

COMIC SANS CAPITAL

Älykkyys ei ole cool

Asiantuntijuus ja älykkyys eivät ole muotia. Niistä on hyvin vaikea tehdä mitään, minkä voisi tulkita tyylikkääksi: rationaalisuus kuulostaa jähmeältä sääntelyltä, asiantuntijuus politiikalta ja älykkyys omanarvontuntoiselta hienostelulta.

Politiikka on muuttunut pitkälti asiantuntijoiden tekemäksi hallinnoinniksi, ”vähiten huonojen” ratkaisujen tekemiseksi. Juuri tämä asiantuntijakeskeinen imago on tehnyt siitä myös epäsuosittua. Kukapa haluaisi leimautua asiantuntijuuden suosijaksi? Sehän rajoittaa jo määritelmällisesti luovuutta ja dynaamisuutta. Teknotalouden parin vuoden takaisen lempilapsen, sosiaalisen median osaajatkaan eivät ole asiantuntijoita vaan ”guruja” – kysehän ei ole mistään tylsästä.

Älykkyys taas liittyy ikävästi intellektualismiin, jossa itseään muita parempina pitävät parrakkaat kommunistit juovat viiniä ja päivittelevät maailman menoa. Älykkyyden korostaminen ihmisten suhteen on epäilyttävää, mutta kännyköiden kohdalla ”älyä” ihannoitiin vielä ihan hiljattain. Eihän nimittäin ollut pelkoa, että älykäs puhelin alkaisi pitämään moraalisaarnoja.

Järki taas on tietysti tunteiden vastakohta. Joka järkeilee, ei voi elää täysillä ja saada uusia kokemuksia, sillä hän on tunteeton. Elämä menee hukkaan jos ei voi tuntea nautintoa, kuten järjenkäyttäjät. Pienikin kokeilu järkiperusteiden tai asiantuntijalta hankitun tiedon kanssa voi johtaa elämänmittaiseen järkitrippiin, jossa tunteet ovat kuolleet pois.

Hesarin Nyt-liitteen kolumnisti Laura Lennes kehotti reilu viikko sitten ”hyllyttämään asiantuntijat”. Olen täysin samaa mieltä siitä, että Lenneksen sättimä epämääräinen joukko parisuhdevinkkien jakelijoita tulisi elämänohje-auktoriteettina hylätä. Sen sijaan näiden ihmisten kutsumisesta asiantuntijoiksi olen vahvasti eri mieltä. Lennes näyttäisi langenneen lööppijournalismin ”tutkimus”-ansaan: on helppo houkutella lukijoita halvalla ”katso, miten tyhmä tutkimus” -ansalla. Tässä metodissa otetaan jokin markkinatutkimusyhtiön tai kansainvälisen virvoitusjuomayhtiön tekemä tutkimus jossa on hassut tulokset, tuomitaan se, ja sanotaan samalla vähintään implisiittisesti että tutkimukset, asiantuntijat ja muut sellaiset akateemiset pelleilyt ovat roskaa.

Miksi? Koska älykkyys, asiantuntemus tai tieteellinen tieto ei ole cool. Sen takia sen vastustamista on helppo myydä yleisölle populistisilla lööpeillä ja kolumneilla. Koska yleisö jo valmiiksi vihaa tyhmiä ”ruotsalaistutkijoita”, jotka toteavat milloin minkäkin asian ”aiheuttavan” syöpää (kysehän on yleensä altistavista tekijöistä), se on helppo saada taas ilkkumaan uusille ”nollatutkimuksille” (Joka on sanana sikäli kiinnostava, että se viittaa tutkimukseen, jossa hypoteesi ei pätenytkään. Monen tieteenfilosofisen kannan mukaan tällaiset tulokset ovat tieteen ainoa tapa edistyä, siis sulkemalla pois vääriä oletuksia.) Kyse ei ole vain anti-intellektualismista, eli niin sanotun älymystön (l. kommunistien) vastustamisesta, vaan ylipäätään kaiken tieteellis-akatemiseen ajatteluun vivahtavan kaihtamisesta.

Asiantuntemuksen tai järkiperäisen ajattelun väheksyminen ei kuitenkaan ole aivan riskitöntä. Järkiperäinen, tieteelliseen induktioon perustuva ajattelu on sattumlta ihmiselle ainoa tapa hankkia uutta tietoa. On tosin olemassa tahoja, jotka olisivat valmiita luopumaan tiedon käsitteestä ja totuudestakin, kunhan vain kamppis menee hyvin.

Järkiperäinen ajattelu tai älykkyys eivät ole cool. Mutta ei niiden pidäkään olla. Jos olemme järkeviä vain siksi, että se on brändätty hyvin, emme ole oikeasti järkeviä. Järkiperäisen suhtautumistavan omaksuminen on valittava järkiperustein – muuten siinä ei ole järkeä.