Alkoholin ongelma

oluetSuomalaisessa kulttuurissa suhtautuminen alkoholiin on perinteisesti kaksinapainen: Vaihtoehdot ovat joko yletön tempominen tai täydellinen pidättäytyminen. Välimuotoja ei ole, koska viinan juonti on samalla helpottavaa, että ”pahamaineista”. Kunnon nousuhumalassa tuntee todella elävänsä.

Opiskelijapiireissä ongelma on läsnä, ja voimakkaasti korostuneena. Opiskelijan arki on täynnä stressiä ja painetta, kun samaan aikaan suoritetaan opintoja, käydään töissä, ja ollaan lisäksi aktiivisimmillaan järjestö- ja kansalaistoiminnan parissa. Tätä stressiä on kätevää lieivittää nappaamalla muutama tuopillinen ja pari napsua.

Kyse ei usein ole henkilökohtaisesta päätöksestä: ahdistunut opiskelija haluaisi liuottaa stressiään alkoholilla, mutta yksin ryyppääminen on säälittävää. Niinpä on painostettava myös muita juomaan. Kun kaikki osallistuvat tähän peliin, saadaan aikaan varsin tehokas prässi, jonka alla sivistyneinkin isänmaan toivo tarttuu pulloon tai poistuu paikalta. Harvassa ovat ne, jotka nautiskelevat yhden tai kaksi juomaa illassa, eivätkä koskaan vedä kunnon lärvejä.

Opiskelijan ryyppääminen ei rajoitu uusia sosiaalisia kontakteja viliseviin opiskelijajuhliin läpi viikon, vaan kun viikonloppu koittaa, on aika tavata vanhoja ystäviä, joiden elämäntilanne ei salli ryypiskelyä keskiviikkoiltaisin. Kun akateemisella opiskelijalla yhteiset puheenaiheet kaupan kassalle juuttuneen inttikaverin kanssa ovat vähissä, löytyy ratkaisu tuopista: kas, ryyppäyshän on hauska yhteinen harrastus, josta riittää tarinoita kerrottavaksi vaikka koko illan. Ja taas juodaan.

Arvostan periaatepäätöksellä juomisesta pidättäytyviä. He eivät osallistu sosiaalisten juomispaineiden kasaamiseen. Absolutismi on kuitenkin äärikanta muiden joukossa, ja en siksi usko, että se on paras ratkaisu. Pidän järkyttävän kliseisiä ”eurooppalaisia juomatapoja” hyvänä kompromissina äärimmäisyyksien välillä, sillä alkoholi maltilla nautittuna rentouttaa, ja on kulttuurinen sekä esteettinen rikkaus, joka voi olla harrastus siinä missä esimerkiksi musiikki tai taidenäyttelyt. Viinien, viskien ja erityisesti oluiden maailma tarjoaa uskomattoman monimuotoisuuden, jos sinne vain uskaltaa kurkistaa alkoholin takaa. Itse pyrin harrastamaan laadukkaita oluita, ja kirjoitan aiheesta myös blogia.

Mutta kuka antaisi rohkeutta tutustua uusiin ihmisiin alle 1,5 promillen humalassa ja toisaalta vastustaa sosiaalista painetta?

Huoli ilmastosta rinnastettiin uskontoon

Brittiläinen työelämäriitoja hoitava vetoomustuomioistuin antoi hiljattain mielenkiintoisen tuomion, jossa huoli ilmastonmuutoksesta filosofisena uskomuksena rinnastettiin uskontoon. Tämä lienee ensimmäinen kerta, kun filosofia asetetaan näin suoraan samalle viivalle uskontojen kanssa. Tapauksesta kirjoitti Jarkko S. Tuusvuori  Filosofia.fi:n blogissa.

Tapauksessa kiinteistöyhtiö Graingerin ympäristöneuvonantaja koki saaneensa potkut otettuaan kantaa toimitusjohtajan epäekologiseen käytökseen. Työtekijä nimeltään Tim Nicholson siis mielestään joutui syrjityksi uskomuksiensa takia, ja rinnasti tilanteen uskonnon perusteella syrjimiseen. Aluksi Grainger onnistui vakuuttamaan oikeuden siitä, että uskomus ei vertadu uskonnolliseen vakaumukseen, mutta myöhemmin perusti puolustuksensa sille, että potkut eivät johtuneet Nicholsonin näkemyksistä, vaan yhtiön taloudellisesta tilanteesta.

Tilanne on kiintoisa, sillä se saattaa toimia ennakkotapauksena punnittaessa ympäristönsuojelullisten näkemyksien vakavuutta. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumiseen liittyvä moraalinen vakaumus otetaan siis yhtä vakavasti kuin vaikkapa Raamattuun perustuva vakaumus. Ilmastouskomuksia ei siis kohdella vain mielipiteinä, vaan yleisesti tunnettuun tietämykseen perustuvana vakavana ja perustavanlaatuisena vakaumuksena.

Toisaalta taas päätös asettaan filosofian kyseenalaiseen asemaan. Se nähdään oman näkemyksen ja uskomuksien puolustamisena, kuten Tuusvuori toteaa, eikä niinkään erilaisten uskomuksien järkiperustaisena punnitsemisena. Filosofia siis rinnastetaan uskontoon, jossa valitaan tietty kanta josta pidetään kiinni loppuun asti. Päätöksen antanut tuomari Burton on kehittänyt uskomuksen vakavuudelle testin, jonka Tuusvuori esittelee:

Viisikohtainen tarkistuslista auttaa määrittämään, voisiko jokin filosofinen näkemys ajautua työsuhteista ja uskonnollis-katsomuksellisesta syrjinnästä annettujen lakien ja asetusten piiriin.

1) Uskomukseen on aidosti uskottava;
2) uskomuksen on oltava nykytietämykseen perustuva uskomus (belief), ei siis mielipide (opinion) tai näkökanta (view);
3) uskomuksen on oltava uskomus jostakin ihmiselämän painokkaasta ja sisällyksekkäästä asiasta;
4) uskomuksen on yllettävä tietylle vakuuttavuuden, vakavuuden, kiinteyden ja tärkeyden tasolle;
5) uskomuksen täytyy olla kunnioituksen väärti demokraattisessa yhteiskunnassa, yhteensopiva ihmisarvon kanssa ja sopusoinnussa toisten ihmisten perusoikeuksien kanssa.

Suomessa vastaavaa ennakkotapausta ei ole nähty, ja olisikin kiinnostava tietää, kuinka oikeuslaitoksemme suhtautuu ei-uskonnollisiin elämänkatsomuksiin. Ne kun usein kovin helppo sivuuttaa pinnallisina mielipiteinä, kun taas henkevä uskonnollisuus koetaan jonain syvällisenä ja mystisen loukkaamattomana.

Käsitteiden käsityöläiset koulunpenkillä

[Jay F Rosenberg - Practice Of PhilosophyV]iime vuonna kuolleen amerikkalaisfilosofi Jay F. Rosenbergin kirja, The Practice Of Philosophy: A handbook for beginners, on todennäköisesti aineopintojeni oudoin kirja. Ei siksi, että se oli vaikeaselkoinen, romaanimainen, valtavan pitkä tai opillisesti kiistanalainen, vaan siksi, että se on noin 120 sivua pitkä läpyskä, joka avoimesti myöntää olevansa oppikirja, ja pyrkii opettamaan vain käytäntöä, ilman sen suurempia periaatteellisia taustaselvityksiä. Tähän ei alalla usein törmää, kyseessä on siis metodiopinnot.

Kirjan onkin tarkoitus opettaa lukijansa harjoittamaan kahtaa tehtävää, lukemaan filosofiaa ja kirjoittamaan filosofiaa – tai filosofiasta. Rosenberg pyrkii olemaan mahdollisimman neutraali filosofisten kannanottojen suhteen, mutta epäonnistuu tässä pyrkimyksessään hellyyttävän nopeasti. Itselleen rehellinen filosofi ei vain pysty piilottamaan omia näkemyksiään alan syvemmistä kysymyksistä, vaikka kyseessä olisi johdantoteos filosofian lukemiseen. Metodiopintoihin liittyvän kirjan varsinaista antia tämä värittyneisyys ei kuitenkaan pahemmin häiritse.

Pääteemat The Practice Of Philosophyssä ovat filosofiset argumentit, filosofinen kirjoittaminen sekä filosofian lukeminen. Aluksi kirjoittaja ottaa pihteihinsä argumentit, joista käsitellään tärkeimmät seikat muodosta – formaaliin logiikkaan ainoastaan viitataan – sekä tietysti sisältö ja piilosisältö. Argumentin käsittelyyn Rosenberg lanseeraa ”Sääntö Numero Yhden” – kirjan ainoan säännön – jonka mukaan väitettä epäillessä on kritisoitava sen taustalla olevaa argumenttia.

Argumentin muotoa käydään läpi esittelemällä joitakin yleisiä toimivia ’argumenttiprinssejä’ sekä niiden vastineita, virheellisiä ’argumenttisammakoita’. Prinsseinä mainitaan esimerkiksi implikaation etujäsenen myöntö ja takajäsenen kielto, konjunktion negaation eliminaatio, sekä disjunktion etujäsenen kielto. Muotoja annetaan yhteensä kahdeksan, ynnä niiden virheelliset vastineet. Argumentaation muodon jälkeen käsitellään hieman modaliteetteja, eli välttämättä tosia ja epätosia, sekä kontigentisti tosia ja epätosia seikkoja. Samassa yhteydessä mainitaan nopeasti niin sanotut kätketyt implikaatiot, eli jos…niin -rakenteet.

Sitten Rosenberg siirtyy argumentin sisältöön, josta todetaan, että sisältöä kritisoidessa on usein syytä poimia yksi tai useampi vastapuolen vääräksi uskottu premissi, joista sitten johdetaan johtopäätös, jota vastapuolen uskotaan vastustavan. Näin pyritään osoittamaan premissi vääräksi. Vastustajan kritisoimiseksi annetaan viisi piirrettä, jotka on pyrittävä osoittamaan vastapuolen argumentaatiosta: Moniselitteisyys eli saman käsitteen käyttö useassa merkityksessä, kehäpäättely eli johtopäätöksen käyttö premissinä, ikuinen regressio eli perustelu joka vaatii itsensä perusteluksi, epäyhdenvertaisuus eli samanlaisten kohtelu eri tavalla sekä tyhjyys eli argumentin propositionaalinen sisällöttömyys.

Filosofisen esseen kirjoittamisessa Rosenberg mainitsee kasvavassa vaikeusjärjestyksessä neljä tyyppiä: Näkemyksen kriittinen tarkastelu, väittelyn tuomarointi, yksittäisen ongelman ratkaisu sekä alkuperäisen näkemyksen puolustus. Kirjoittamiseen liittyen otetaan myös puheeksi määritelmät, analogiat ja ajatuskokeet.

Ainoa erikseen lukemiselle omistettu luku on kirjan lopussa, ja varsin lyhyt, mutta siinä annetaan juhlavasti kuusi eri tapaa lukea filosofia, jotka ovat: lukeminen johtopäätöksiä etsien, lukeminen argumentteja etsien, lukeminen dialektiikkaa tutkien, lukeminen kriittisesti, lukeminen tuomaroiden sekä lukeminen luovasti. Viimeksi mainittu on korkein aste, ja sille pääseminen vaatii kaikkien edellisten hallitsemisen.

The Pratice Of Philosophy on kelpo metodiopas filosofian aloitteluun, joskin tuskastuttavan hitaasti etenevä. Rosenberg viljelee kirjassaan paitsi ’veikeitä’ anekdootteja, myös monimuotoisesti erilaisia kuvailuja sekä vertauskuvia siitä mitä filosofia on, tai miten sitä tulisi harjoittaa. Esimerkkinä Wilfrid Sellarsilta lainattu määritelmä, ”filosofian on pyrkimys nähdä kuinka asiat, käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä, liittyvät toisiinsa, käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä”. Rosenbergin omaa käsialaa taas on vertaus filosofeista ”käsitteiden käsityöläisinä”, puurtajina, joiden on vain kärsivällisesti harjoiteltava kunnes osaavat veistää tai muovata mestariteoksen.

Kirja HELKAssa, ja HelMetissä.

Tervetuloa Seuraavaan päivään!

Tervetuloa lukemaan blogiani. Aion käsitellä täällä aiheita sekalaisesti sen mukaan, mikä sattuu kulloinkin kiinnostamaan. Juuri nyt kiinnostaa esimerkiksi filosofia, peliteoria, indiemusiikki, sosiaalisen median tulevaisuus ja tietysti olut.

Koska perustin jo vajaa vuosi sitten olutblogin, jätän tuon kieltämättä kiintoisan aiheen käsittelyn täällä sikseen. Olutarvioitani ja muuta olut -aiheista juttua voit lukea Maltaanmahti.netistä.

Terveisin Akseli Huhtanen, Helsinki