Hajahuomioita Žižekistä

Politiikkaa, idiootti!Joulukuussa Suomessa vieraillut slovenialaisfilosofi Slavoj Žižek herätti paljon huomiota kotimaisessa mediassa. Otsikolla ”What does it mean to be a communist today?” luennoinut Žižek mainittiin kertaalleen myös jo tässä blogissa, ja esimerkiksi Hesarin koko sivun haastattelussa, jossa tosin sana ’kommunismi’ vältettiin häveliäästi mainitsematta. Suomessa saa filosofikin nykyään olla kuuma puheenaihe, mutta kommunismi on jo liikaa. Edelleen.

Mediahuomio saavutti jo sellaiset mittasuhteet, että luettuani Žižekin tekstejä ja haastattelun sisältävän pamfletin Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Žižekin kanssa, ajattelin, että säilyttääkseni indieuskottavan nonkonformistin maineeni minun on pidättäydyttävä kirjoittamasta siitä mitään. Kirja käsittelee Žižekin yhteiskuntafilosofiaa, ja teksti teki lopulta melkoisen vaikutuksen yhdistettynä herra esitelmään, joten lankesin kuitenkin.

Slavoj Žižekin ydinalueet kommunismi ja psykoanalyysi eivät kumpikaan ole herättäneet minussa aiemmin erityistä mielenkiintoa, jos jotain niin historiallista. Žižekin kirjoitukset ovat kuitenkin paikoitellen niin oivaltavia, että kiinnostus herää väistämättä. Päällimäisinä mieleeni jäi kaksi pointtia: Post-poliittisuuden trendi länsimaisessa politiikassa, sekä kapitalistisen järjestelmän uusi ydin, vuokraamisen logiikka. Nämä kaksi huomiota ovat minulle uusia, ja varsin osuvia.

Post-politiikalla Žižek tarkoittaa aikakauttamme, jossa Niinistön vaalikampanjan sanoin ”vastakkainasettelun aika on ohi”. Ympäri Euroopan on nähtävissä trendi, jossa oikeisto, usein libertarisoituneen keskustan tai sosiaalidemokraattien johdolla kasvattaa valtaansa. Yhdistävä tekijä näille tapahtumille on poliittisen vastakkainasettelun näivettäminen: kun keskustalainen tai vasemmistolainen puolue myy aatteensa ja hyväksyy libertaristisen finanssikapitalismin paradigmakseen, onnistuu se usein saamaan uusia äänestäjiä ”uusien kasvojensa” avulla. Samalla alkuperäinen poliittinen viesti vesittyy. Kuten Suomessakin on nähtävissä, suurimmat puolueet ovat pääpiirteissään samaa mieltä asioista, ja samalla todellinen poliittinen, aatteellinen debatti on kadonnut. Tätä Žižek kutsuu post-politiikaksi, politiikan jälkeiseksi valtionhallinnoksi.

Mikä post-politiikan nousussa sitten on niin vahingollista? Kun poliittinen keskusta ja vasemmisto myyvät ideologiansa ja valtiovalta muuttuu teknokraattiseksi asiantuntijoiden hallinnoinniksi, muuttuu vastarinnan tekeminen hallitsijoille entistä vaikeammaksi, ja kanavoituu äärioikeistolaisten ja kansallismielisten liikkeiden tueksi, joka sekin on nähtävissä Suomessa. Toisaalta toinen vaihtoehto on aggressiiviset protestit vailla positiivista sanomaa tai visiota, kuten Pariisin mellakat.

Žižek onnistuu siis osoittamaan, että vaikka post-poliittisella vastakkainasettelujen maton alle lakaisulla onnistuttaisiin saavuttamaan poliittisia pikavoittoja, ovat seuraukset huonoja niin oikeiston kuin vasemmistonkin kannalta. Näin siitä riippumatta, kokeeko finanssikapitalismin nousun hyväksi vai haitalliseksi ilmiöksi. Tähän liittyy toinen kiinnostava huomio Žižekin teksteistä: Vuokraamisen logiikan noususta uudeksi kapitalismin hallitsevaksi piirteeksi.

Slavoj ZizekŽižekin väite on, että väestönkasvun, globalisaation ja viestintäverkkojen kehityksen seurauksena entinen kapitalistisen hallinnan malli, pääoman omistaminen ei enää toimi kuten ennen. Nykysin valta keskittyy yhä enemmän niille, joilla on pääsy erilaisten hyödykkeitten äärelle, ei niinkään niille, joilla on pääomaa. Yhteiskunnan tietoistuessa yhä enemmän, ei kapitaalin omistus ole enää niin hohdokasta: Kuka tahansa, jolla on pääsy esimerkiksi sisäpiirin pörssi-informaatioon tai sopivaan internetsovellukseen, voi hetkessä hankkia itselleen kasoittain kapitaalia. Sen sijaan raharikas porho, jolla ei ole pääsyä esimerkiksi kansainväliseen vapaakauppaan tai internetiin, äärimmäisenä esimerkkinä vaikkapa Pohjois-Korean hallitsija, ei voi tehdä mitään ja on vallaltaan rajoittunut. Ihmisiä hallitaankin nykyään sallimalla pääsy, eli vuokraamalla hyödykkeitä niille, joilla ei niihin alunpitäen ollut oikeutta. Esimerkiksi nettikahvila kehitysmaassa on hyvä mikrotason esimerkki: Köyhä matkailuyrittäjä ei pysty hankkimaan tuloja ja elantoja vuokraamatta käyttöoikeutta nettikahvilan koneeseen, ja siten mainostamaan palveluaan ulkomaille.  Ääriesimerkkinä toimii myös Palestiinan tilanne: valtakamppailu kiihtyy, sillä Israel on vähitellen ottanut haltuunsa lähes kaiken pääsyn puhtaan veden ääreen Länsirannalla, joten palestiinalaisen ei auta muu kuin rukoilla vuokraoikeutta, kunhan israelilainen on ensin ottanut suihkunsa.

Vuokraamisen logiikan nousu vaikuttaa selitysvoimaiselta teorialta, vaikka esimerkkejä kapitaalia omistavista henkilöistä, joilla ei ole pääsyä hyödykkeisiin onkin vaikeahko keksiä. Tätä pääsyn rajoittamista vastaan on Žižekin mukaan kamppailtava, ja hänen mukaansa ainoa vaihtoehto on vallankumous. Kiinnostavan tästä tekee se, että Žižek on tosissaan, ja puhuu vakavissaan esimerkiksi leninismin implikaatioista nykymaailmaan. Kaikupohjaa luo tausta toisinajattelijana Neuvosto-Slovenialaisessa yliopistossa. Mieheen on syytä tutustua lisää.

Politiikka, idiootti! -kirjassa on myös paljon muita käyttökelpoisia ajatuksia, ja koska se on koottu lyhyistä tekstinpätkistä, se on žižekmäisen sekava, ja jättää johtopäätökset lopulta lukijan tehtäviksi. Kirjan ovat toimittaneet Kimmo Jylhämö ja Hanna Kuusela, ja sen kustantaja on Like.

Kun kapasiteetti ei riitä suoritukseen

Filosofian opiskelu on miellyttävää. Useimmiten se on kiinnostavaa, innostavaa, haastavaa, sivistävää ja joskus jopa hauskaa. Kuuluisa sitaatti Aristoteleelta kertoo, kuinka ”filosofian harjoittaminen näyttää tarjoavan yllättäviä nautintoja”. Näiden yllättävien nautintojen keskeltä voi myös löytyä yllättävää tuskaa.

Pieni ihminenTuskaa filosofia tuottaa klassisesti silloin, kun filosofi pohdintansa loppupisteessä ymmärtää, ettei mitään merkitystä enää ole. Tästä aiheesta kirjoitti Frank Martela Minervan Pöllössä 4/09. Tätä ei ole minun kohdallani toistaiseksi tapahtunut, vaan pikemminkin päinvastaista: En ymmärrä, ja se tuottaa suurta tuskaa kolmen päivän jälkeen. Tällä kertaa koetinkivenä on kolmesataa sivua analyyttistä filosofia Alexander Millerin kirjoittamana: An Introduction to Contemporary Metaethics. Kun samaan aikaan pitäisi kääntää suhteellisen haastavaa akateemista englantia ja pitää lankoja käsissä ennalta tuntemattomien filosofisten teemojen suhteen, ei edistystä juurikaan tapahdu. Kolmen päivän enemmän ja vähemmän intensiivisen opiskelun jälkeen olen lukenut reilut sata sivua kyseistä herkkupalaa, eikä päähäni ole jäänyt juuri muuta kuin pääasiallisten teorioiden nimet.

Paitsi oma kykenemättömyys, prosessissa turhauttaa myös oma ajattelemattomuus: Vaikka tiesin että tentistä on tulossa laaja, en silti aloittanut lukemista ajoissa. Nyt, kun aikaa on vähän, käytän sen mielummin epäonnistumisen ruotimiseen julkisella areenalla kuin kirjan lukemiseen. Valmistautumisajan lyhyydessä on kyse tyypillisestä nykyopiskelijan ongelmasta. Akateemisen tutkinnon suorittaminen ja toisaalta opintotukien saaminen sen aikana vaatii jatkuvaa pisteiden keruuta. Kvantitatiivisesti mitattavia onnistumisia on tultava, muuten tippuu kelkasta. Toisaalta opiskelija on useimmiten lähtenyt lukemaan alaa omasta kiinnostuksestaan, ja haluaisi siksi tehdä jokaisen opintosuoritteen mahdollisimman hyvin, siten että voi itse olla siihen tyytyväinen, ja ehkä muistaa aiheesta jotakin vielä ensi vuonna. Seuraa tasapainottelua kahden ääripään välillä, parhaimmillaan. Useimmiten seuraa sinkoilua kahden ääripään välillä siten, että opintopisteitä kertyy niistä (harvoista) kursseista, jotka on suoritettu hutiloiden, ja kunnolla tehdyt esseet, hyvin valmistellut kirjatentit ja rakkaudella laaditut opintopäiväkirjat jäävät perfektionismin takia palauttamatta.

Habermas-graduTämä dialektinen asetelma korostuu uuden yliopistolain mukanaantuomassa markkinayliopistossa: Tehokkuusvaatimus kasvaa yliopisto-organisaatiossa ja pian todennäköisesti myös Kelan tiskillä, ja toisaalta yliopistolaisten piirissä nousee kaipuu vapaampaa, kollektiivisempaa, luovempaa ja siten rikkaampaa yliopistoa kohtaan kuten opiskelijaliikehdinnästä näkyy. Jos tehokkuusvaatimus jyrää, jää jäljelle vain yksi kysymys: Mitä tehdään tulevaisuuden tehokkailla filosofeilla?

Haluan osata, en suorittaa. Pitäisikö vaihtaa ammattikoulun artesaanilinjalle?

Alexander von Schönburg – Tyylikkään köyhäilyn taito

Luin joululomalla hauskan pienen kirjan, joka herätti kepeydestään huolimatta ajatuksia. Köyhtyneen saksalaisen maa-aatelissuvun poika, toimittaja Alexander von Schönburg kertoo kirjassaan nimeltä Tyylikkään köyhäilyn taito, kuinka raha itseasiassa on onnen tiellä.

Tyylikkään köyhäilyn taitoAsetelma kuulostaa perinteiseltä: Rikas länsimainen tässä on ryhtynyt paastolle, kenties käväissyt Tiibetissä meditoimassa, ja nyt kirjoittaa elämäntaito-oppaan köyhäilystä. Näin ei kuitenkaan ole. von Schönburg pidättäytyy lähes täysin jakelemasta hyvän elämän vinkkejä, ja sen sijaan keskittyy kertomaan mehukkaita tarinoita euroopan aatelistosta, historiasta ja mm. Bahrainin hallitsijasta sekä Adnan Khashoggista, jotka hän kaikki on toimittajan työssään tavannut. Tarinoita on kahdenlaisia: niitä, joissa rikas ei osaa nauttia elämästään, sillä omaisuus pakottaa huolehtimaan, näyttäytymään ja kuluttamaan, sekä niitä, joissa köyhä osaa elää tyylikkäästi ja onnellisesti vailla omaisuuden tai sen hankkimisen tuomaa stressiä.

Tarinat ovat varsin hauskaa luettavaa jo sinällään, mutta kirjan varsinainen anti on sen liikkeelle panemat ajatukset. Vaikka teoreettista pohdintaa köyhyyden tai pidättyvyyden eduista ei juurikaan ole, tulee päällimmäisenä mieleen epikurolainen filosofia. Epikuros onkin niitä harvoja ajattelijoita, joihin teoksessa viitataan. Huomattuaan, että hänen sukunsa on tullut jopa onnellisemmaksi muutettuaan linnoista kerrostaloihin, ja itsekin rentoutunut saatuaan potkut suuresta sanomalehdestä, von Schönburg päätyy tarkastelemaan elämää pienien, ajateltujen nautintojen kautta.

Mitäpä jos ranskalaisvalmisteinen käsilaukku vaimolla tai sveitsiläinen kello omassa ranteessa ei teekkään minua onnelliseksi? Mitäpä, jos onnellisuus syntyy siitä, että on perhe, koti ja ystäviä? Edelleen, onko tärkeämpää että koti on tyylikkäästi sisustettu ja illalliskutsuilla kaikki on moitteetonta, vai että koti toimii ystäväpiirin tapaamispaikkana, ja on täynnä elämää? Onko hauskempaa matkustaa Dubaihin vai tutustua omaan lähiseutuunsa tai kotimaahansa tarkemmin? Kysymykset ovat oleellisia, ja niiden tueksi esitetyt tarinat niin kuvaavia, että kirjan sanoman hyväksyy helposti.

Tyylikkään köyhäilyn taito on hauska kirja, ja vaikka se ei tarjoakaan suurta teoreettista perustaa ajattelulleen, on se myös sisällöllisesti kiinnostava. Kuvaavaa teoksen hengelle on, että kun luin lukua, joka käsitteli matkailun inhottavuutta ja naurettavuutta, kysäisin siskoltani mistä hän oli kirjan saanut, ja vastaus oli ruotsinlaivan kioskista.