Marko Sihvonen nälkälakossa kahdettatoista päivää – Missä media?

Tapaus, jota tämä kirjoitus käsittelee, on varsin outo. Törmäsin siihen ensimmäistä kertaa klikatessani eräässä blogissa linkkiä, josta päädyin kuuntelemaan Radio Rockin podcast-haastattelun miehestä, joka on nyt asunut kaksitoista päivää nälkälakossa eduskuntatalon edessä sijaitsevassa asuntovaunussa.

Marko-sihvonenMiehen nimi on Marko Sihvonen, ja hän on joutunut melko oudon toiminnan kohteeksi. 5.1.2010 myönnetyssä luvassa kerrotaan, että 1-100:lle ihmiselle on myönnetty mielenosoituslupa eduskuntatalon edessä, ja alla on poliisin leima. Mielenilmauksen alkaessa 1.2. meininki oli hieman muuttunut. Poliisi uhkaili Marko Sihvosta mitä mielikuvituksellisimilla ”nostamme matkailuvaunusi mereen” ja ”tänne tulee niin paljon mustia autoja että et mahdu ulos” -tyyppisillä heitoilla, kieltäytyen antamasta kirjallista määräystä tai kertomasta omaa virkaansa, tehtäväänsä tai esimiestään. Itse hyväksymäänsä kirjallista päätöstä ei poliisi ilmeisesti kuitenkaan uskalla enää pyörtää toisella kirjallisella.

Paitsi poliisin toiminta, myös median toiminta on vähintäänkin epäilyttävää. Nälkälakko asuntovaunussa pitäisi jo sinällään olla täysin kelpo juttuaihe ainakin paikallisuutisiin kuten Hesarin Kaupunki-sivuille tai Vartti-lehteen, mutta eipä näy. Puhumattakaan siitä, että eduskuntatalon portailla on jatkuvaa konfliktia viranomaisten ja kansalaisten välillä. HS.fi:tä, YLEn sivuja tai muita nettimedioita selaamalla ei löydy pienintäkään mainintaa Marko Sihvosesta, Nälkä-Markosta. Googlella löytyy ainoastaan Radio Rockin tekemä juttu, ja Youtubesta lakossa mukanaolevan tahon tekemä uutisvideo toiselta lakkopäivältä.

Mistä mielenilmauksessa sitten on kyse? Marko Sihvonen puhuu yleisestä epäluottamuksesta eduskunnan ja hallituksen toimintaan ja korruptiosta josta onkin viime aikoina mediassa tullut ”maan tapa”. Sihvonen kertoo myös karuista kokemuksistaan Karvian pohjavesialueella, jossa Puolustusvoimat on pakkolunastanut paikallisten maita maailman puhtaimmalla pohjavesialueella, ja sittemmin paikalla ovat häärineet suuryritykset kuten Arla vetämässä putkia maaperään. Ylipäätään pohjavesien yksityistäminen tuntuu olevan Sihvosen mielenilmauksen ympärillä olevan verkoston asialistalla korkealla, ja meininki kuulostaa hurjalta. Esimerkiksi Lapin Ympäristökeskus on toteuttamassa massiivista pohjavesien keruuoperaatiota vesivientiä varten. Näistä asioista ei  kuitenkaan mediassa puhuta.

En tiedä, mitä ajatella Marko Sihvosen suhteellisen epäselviksi jääneistä motiiveista, mutta sen tiedän, että median toiminta on tapauksessa ollut todella outoa. Kaupunkimedia Vartti.fi:n pääuutinen on tällä hetkellä ”Mies pelasti koiran henkensä uhalla”.

Kuva: YouTube

Google Street View ja valokuvaamisen turhuus

Muutama päivä sitten Google lanseerasi uuden herkun suomalaiskäyttäjille: Google Street View -palvelun Suomen osuuden. Palvelu sisältää Suomen kantatieverkoston kuvattuna 360 asteen kameroilla ja tarkennusmahdollisuudella. Kuulostaa hullulta, ja Maikkarin lööppi ”Onko tämä kohukuva?” sai minut vielä kriittisemmäksi. Nyt kuitenkin kokeilin palvelua uteliaisuudesta.

KyläkauppaOlen mykistynyt. Edessäni on tarkka kuva eräästä etelä-savolaisesta kyläkaupasta, joka sijaitsee hiekkatiellä sivussa pääväylältä. Voin tarkastella sen lohkeilevaa maalipintaa useista kuvakulmista, zoomailla, lukea jopa tekstin ”Iltasanomat” talviteloillaan tyhjillään roikkuvasta lööppitelineestä. Kaikki tämä Googlen karttapalvelussa. Käännyn 180 astetta, ja edessäni on luminen pelto. Routaisen pellon yllä sähköjohto katkeaa ja jatkuu eri kohdasta, mutta ei häiritsevästi. Uskomatonta. Kymmenen vuotta sitten digikameran kuva olisi ollut tätä huomattavasti huonompi.

Google Street View puhuu sen puolesta, mitä olen jo pitkään epäillyt. Valokuvaaminen muuttuu vähitellen yhä turhemmaksi, sillä kaikesta on jo kuva, joka on suhteellisen tuore ja todennäköisesti parempi kuin oma sohraisusi. Ainoa syy valokuvata on enää kuvassa näkyvät ihmiset ja heidän muodostama tilanne. Tilannekuvaus on kuitenkin laji, joka on pahiten tuomittu epäonnistumaan ja välittämään epärealistista tai jopa harhaanjohtavaa tietoa tilanteesta. Sunnuntaikuvailijalla vaihtoehdot ovat yksinkertaiset: Joko hän lopettaa kuvaamisen turhana, tai tyytyy osaansa surkeana tallentajana, joka tuottaa geneeristä ja eksponentiaalisesti lisääntyvää kuvamassaa, kuten stadionkonsertissa kuvaaja, joka näkee kymmeniätuhansia kamerakännyköitä ympärillään ojentuneissa käsissä.  Tai hän opettelee kuvaamaan kunnolla siten, että voi tallentaa tilanteista mielenkiintoisen osan, oman näkökulmansa, mielipiteensä tai ajatuksensa.

Oli ratkaisu mikä tahansa, viesti on selvä. Maailma on jo täynnä kuvia kaikesta, ja jos vain tyydyt pitämään kännyvideokameraa päällä, joudut hyväksymään sen, ettei ”tuotoksellasi” ole mitään arvoa. Toivon hartaasti, että Google Street View vähentäisi roskakuvien tulvaa, ja ajaisi ihmiset katsomaan maailmaa linssin läpi uudella tavalla, johon Googlen kuvausauto ei pysty.

Googlen Street View on osa Google Mapsia, ja aktivoituu painamalla keltaista ihmishahmoa kartan vasemmassa reunassa.

Kuva: Google Street View, eräs kyläkauppa Etelä-Savossa.

Kahvista

Kahvi, riippuvuuksistani suurin, on outo aine. Erityisesti yhteiskunnallisen asemansa puolesta kahvi on erikoistapaus. Se vaikuttaa elimistöön ja hermostoon voimakkaasti sekä aiheuttaa tehokkaasti riippuvuutta, mutta silti sen myyntiä ei ole rajoitettu kuten alkholin tai tupakan.

kahviSuomalaisessa yhteiskunnassa kahvia arvostetaan erityisellä tavalla. Vanhoissa Suomi-filmeissä ja Aki Kaurismäen elokuvissa tupakka toimii neuvottelun ja ylipäätään inhimillisen ilmaisun välikappaleena, mutta koska maailma on sittemin kääntynyt tupakkaa vastaan, on kahvi vähitellen paisuttanut asemaansa kansallispäihteenä. Kahville kutsuminen on samanlainen sovinnon ele tai vähintään varovaisen luottamuksen ilmaus, jolla voidaan aloittaa mikä tahansa kanssakäyminen. Lounastaminen on jo hieman liian läheistä tai bisnesmäistä, ja toisaalta alkoholin juominen rappiollista. Hyvän yrityksen tunnistaa alttiudesta tarjota kahvia vierailijoille, ja kunnon kokousmenettelyyn kuuluu kahvitarjoilu.

Omaan elämääni kahvi on institutionalisoitunut vahvasti. Joka-aamuisesta rituaalista kahvinjuonti alkoi luisumaan kohti jatkuvaa tapaa jo lukioaikana, kun koulu-uupumusta hoidettiin kahviautomaatin surkeilla tuotteilla. Armeija-aikana kulutus kasvoi komentopaikkatyöskentelyn vaatiessa yli kahdenkymmenen tunnin valveillaoloja ja tupakoimattomuuskin vaati korvikepäihteen. Yliopistolla aloittaessa kahvinjuonti muodostuikin sitten jatkuvaksi ’aina kun on tarjolla’ -rituaaliksi, ja samalla kävi ilmi, että ilman en pärjää.

Kokeilin tammikuussa olla kuukauden ilman kahvia, ja onnistuinkin jotenkin. Varsinkin alku oli tuskainen, myös fyysisiä oireita tuli. Lopettaessani kofeiinilakon huomasin kuitenkin pitkästä aikaa, kuinka pahaa kahvi lopulta oli, ja toisaalta kuinka sekava olotila sen juonnista aiheutui.

Tuo sekavan euforinen olo on kuitenkin juuri se, joka kahvissa on parasta. Vaikutus on nopea ja ihmeellinen: aistit terävöityvät, ruoansulatusjärjestelmä sekoaa, ajatukset vaihtavat ratojaan ja löytyy uutta intoa vailla syytä.

Usein puhutaan, että jos kahvi keksittäisiin nyt, se kiellettäisiin. Voi olla, vaikka vastakkaistakin näyttöä on. Hiljattain tuli Suomen markkinoille Yerba Maté niminen etelä-amerikkalainen tuote, uutejuoma sekin, jossa kofeiinipitoisuus ja siten hermostollinen vaikutus ja addiktoivuus on huomattavasti kahvia korkeampi. Toisin kuin kahvi, maté on helposti juotavaa yrttilientä, raikkaan makuista eikä aiheuta vatsavaivoja. Kyseessä on siis todella raju piriste, joka on tullut äskettäin markkinoille, eikä sitä silti ole kielletty.

Juuri riippuvuus ja sen tyydyttämisen tuoma säännöllinen vapautus onkin kahvin paras puoli: Muutos kahvittomaan tilaan on niin suuri, että tuntee elämänsä todella kääntyneen kupillisesta tummanruskeaa juomaa.

Kahvin ristiriitaisesta upeudesta kertoo hienosti Emma Salokoski Ensemblen kappale Oodi Kahville.