En näe metsää kaupungilta

Helsinki on todella täynnä voimaa, joka saa tekemään enemmän, paremmin ja isommin. Asuminen verrattain lähellä kaupungin keskustaa, eläen aktiivisten ja innostuneiden ihmisten keskellä saa minut tekemään kaikenlaista silloinkin, kun en välttämättä haluaisin tehdä mitään.

Tiimalasi

Mulla on nyt vähän kiire

’Avantgardistiset’ kirjailijat ja muut ’yhteisön normeja rikkovat’ tyypit viljelevät sanontaa, jonka mukaan ”en kadu mitään mitä olen tehnyt, mutta katuisin, jos olisin jättänyt tekemättä”. Fraasi on latteuksien latteus. Minä ainakin kadun monia asioita joita olen tehnyt, en siksi, että ne eivät olisi täyttäneet yhteisön normeja, vaan siksi, että ne ovat loukanneet yksittäisiä ihmisiä ja olleet kaunan tai katkeruuden motivoimia. Ja vaikka en katuisikaan yksittäisiä tekojani, niin kadun joka tapauksessa sitä, että teen pakonomaisesti asioita, joita on tapana tehdä. Vaikka yhtä hyvin, tai jopa mielummin olisin välillä tekemättä mitään.

Pieni esimerkki ilmiöstä on se, että vaikka voisin juuri nyt vain istua ja kuunnella Jo Stancea, kirjoitankin itkunsekaisen blogikirjoituksen siitä, etten istu ja kuuntele Jo Stancea. Se johtuu siitä, että haluan kirjoittaa, koska haluan kehittyä kirjoittajana, tulla fiksummaksi, kiillottaa imagoani, saada lukijoita – kaiken kaikkiaan olla parempi monilla mittareilla. Vaikka älyllisesti asiaa tarkastellessa huomaan, että haluan olla parempi säilyttääkseni itsetuntoni aikaansaavien ihmisten keskellä, se ei vapauta minua pakosta olla parempi.

Tiesitkö, että kolmipyörässä on kiinteä välityssuhde, eli se on ns. fiksipyörä?

Tiesitkö, että kolmipyörässä on kiinteä välityssuhde, eli se on ns. fiksipyörä?

Viime aikoina ainoat hetket, jolloin en ole halunnut olla parempi, ovat tulleet vastaan metsässä, valistusfilosofien luonnontilan kaltaisina kokemuksina juurevuudesta ja kiireettömyydestä. Vaikka kesän lopussa ajattelin, että voisin tänä syksynä käydä hieman useammin metsässä, vaikkapa ihan vaan lenkillä puistossa, niin ei, istun mielummin koneella kirjoittamassa blogiin. Kaupungissa kerta kaikkiaan on niin paljon tilaa, mahdollisuuksia ja tarpeita tekemiselle, että minun on tehtävä. En näe metsää kaupungin houkutuksilta. Iso kuva, jonka luulin näkeväni kesällä Lapissa, on peittynyt kerrostalojen, kirjapinojen, kaljatuoppien ja kahvikuppien läpäisemättömän muurin taakse.

Nykyisin puhutaan downshiftingistä, elämän hidastamisesta ja vähemmän tekemisestä. Kuulostaa houkuttelevalta, mutta en oikein ymmärrä miten se olisi mahdollista kaupungissa. Haluaisin kovasti tehdä vähemmän ja antaa ajatuksen lentää, mutta tahdonvoima ei riitä rationaalisen päätöksen toteuttamiseksi. Minun on suoritettava toimintaa, ja pyrittävä paremmuuteen. Tai oltava Lapissa.

Lapin kesän psykologia

kelokuuLapissa kaikki kukkii nopeasti, laulussa sanotaan. Näin se myös on: luonto heräilee kesäkuussa toipuen paitsi kohmeesta lumipeitteen alla, myös toukokuun valtavista tulvista ja jäiden aiheuttamista vaurioista. Heinäkuussa puut ovat parhaassa lehdessä, ja kun kukinta kuun loppupuolella alkaa, on se valmis lakastumaan jo elokuussa. Syyskuun lopussa on useimmiten lehdet jo pudonneet ja odotetaan vain ensilumen putoamista.

Laulussa kuvataan myös voimakkaasti näkyvän vuodenkierron psykologista vaikutusta. ”Nuori mies on hautaan valmis jo” ja tietysti ”syy vain on yksi, Lapin kesä / sit’ aatellessa mieli apeutuu”. Vaikutus on helppo kokea, mutta  en ole samaa mieltä sen luonteesta: konkreettisen vuodenkierron havaitseminen saa huomaamaan, että mielentilamme ja elämämme on lopulta isompien voimien kädessä. En tarkoita tällä välttämättä tuonpuoleisuuksia tai luontoakaan välttämättä, vaan ympäristöämme ylipäätään. Ympäröivä todellisuus ohjaa tekojamme enemmän kuin ylpeässä individualismissamme huomammekaan tai ainakaan tohdimme myöntää.

Vaeltaessa Lapin luonnossa huomaa esimerkiksi konkreettisesti lounnon voiman. Vaikka polku olisi hyvä ja taakka kevyt, saattaa sadepäivä olla silti kauttaaltaan synkeä ja herättää masentuneita ajatuksia, jotka pyyhkiytyvät heti auringon ensi säteistä. Kaupungissa luonnonvoimat eivät useinkaan tunnu kovin selkeinä, mutta muuten ympäristö ohjaa mielialoja ja siten toimintaa. Nopeasti kävelevät ihmiset saavat kiirehtimään omia askeleita, vaikka itsellä ei olisi kiire mihinkään.

Siirtyminen syrjäseuduille ei vapauta ihmistä ympäristönsä ohjauksesta. Mutta metsässä maailma ympärilläni on rytmiltään hitaampi ja suuripiirteisempi, ja se sopii ainakin minulle. Blogikirjoituksiakin voi julkaista neljän kuukauden välein.

Vaikuttavia luontokokemuksia voi hankkia myös nojatuolissa. Tarinankulun mukaan rakennettu valokuvateos Tähtiyöt esittelee Jorma Luhdan revontuli-, metsä- ja tähtiaiheisia luontokuvia, ja valittiin Vuoden luontokirjaksi.