Valokuvataide tulvamedian aikakaudella

Valokuvataide on ollut minulle pitkään tärkeä taidemuoto. Olen myös itse intoillut valokuvaamisesta ja elokuvaamisesta. Googlen Street View -palvelu herätti minussa taannoin ajatuksia valokuvaamisen asemasta nykymaailmassa.

Tuolloin katsoin, että valokuvaaminen muistojen tallentamisena on vähitellen tullut tiensä päähän, sillä kaikki kiinnostava on itse asiassa jo tallennettu. Ainoa kiinnostava seikka kuvaamisessa olisi taito kuvata omasta näkökulmastaan.

Ajatus on kuitenkin kypsynyt kuvaamisen, pohdinnan ja valokuvataiteeseen tutustumisen myötä puolessatoista vuodessa. Toki ilmiö, jota kutsutaan sosiaaliseksi mediaksi –  mutta joka ei ole sen sosiaalisempi kuin aiempikaan media ja joka pikemminkin valtavan volyyminsä ansiosta ansaitsisi nimen tulvamedia – on pienentänyt yksittäisen valokuvan kiinnostavuutta sellaisenaan. Silti valokuvalla on edelleen arvoa.

Kuvaaminen omasta näkökulmastaan on oikeastaan vain laadukkaamman sisällön tuottamista sosiaaliseen tulvamediaan, jossa kuvia nykyisin pääasiassa jaetaan. Sen sijaan oman näkökulman kuvaaminen on itseisarvoista taidetta. Miksi? Koska se on ainutkertaista (toisin kuin vaikkapa miljoonat Facebook-kuvat Berliinin holokaustimuistomerkiltä), ja koska se vaatii niin osaamista kuin näkemystäkin, kuten taide yleensä.

Mitä oman näkökulman kuvaaminen sitten tarkoittaisi? Jotakin samaa, kuin valokuvaaja Antero Takala tarkoittaa käsitteellään mindscape. Mindscape, erotuksena landscapesta eli maisemakuvasta, on oman mielenmaiseman tallentamista valokuvaan, joka esittää ympäröivää maailmaa. Takala kutsuukin itseään kuvantekijäksi, ei valokuvaajaksi: hän ei tallenna eteentulevia kauniita tai kiinnostavia maisemia, vaan odottaa ja odottaa, kunnes asetelma muodostuu juuri sellaiseksi kuin hän itse haluaa. Kuvantekemiseen voi ajatella liittyvän myös kuvan vedostaminen ynnä muu kuvaushetken jälkeinen, jolloin kuvaan on laitettu myös paljon fyysistä vaivannäköä.

Juuri maisemakuvauksen vesittyminen alati läsnäolevien kameroiden aikakaudella ahdisti minua. Antero Takala ja Jussi Kivi osoittivat minulle, että maisemakuvaa on tehtävä omasta mielenmaisemastaan. Sitä on tehtävä paikoissa, joissa mielenmaisema pääsee esiin, ei klassisissa kauniissa erämaakohteissa, vaan karuuden kokemuksen tarjoavissa loukoissa: joutomailla, räntäsateessa Lapin kiveliössä tai missä vain, jossa oma kokemus on voimakkaampi kuin aiheen herättämät kulttuuriset konnotaatiot. Pentti Sammallahden kuvat osoittavat oivasti, että kohteen ei tarvitse olla kaunis tai kovin kiinnostavakaan, jotta kuvasta voi tulla vaikuttava.

En ole itse teknisesti taitava kuvaaja, eikä minulla ole huippulaatuisia välineitä, mutta sen sijaan minulla on jälleen uskoa valokuvataiteen potentiaaliin.

Merkityksettömän merkityksellisyydestä

Elämä tuntuu kaoottiselta, kun siinä on liikaa asioita, joita ei voi kontrolloida. Asiaan auttaa kuitenkin suunnittelu ja aikatauluttaminen, to do -listat, kalenterit ja henkilökohtaiset opintosuunnitelmat.

Saapas jäi suolle

Kun elämä etenee kalenterin nuottiviivastoa pitkin, on ahdistus ja stressi huomattavasti lievempää. Tuntuu, että saa aikaan asioita, tekee, elää. Jos kuitenkin kurkistaa puuhastelun verhon taakse, saattaa huomata, että aikataulutettu tekeminen sulkee pois kokemuksen vapaudesta, hetkien merkityksellisyydestä – kenties jopa onnellisuudesta.

Omasta näkökulmastani tarkasteltuna näyttää siltä, että itse asiassa juuri pyrkimisen ja saavuttamisen kannalta merkityksetön on elämän kannalta merkityksellistä. Kököttäminen uusimaalaisessa talousmetsässä tihkusateessa. Opiskelijaruokalalounaan syöminen tietyn ihmisen kanssa. Bulkkidekkarin lukeminen arki-iltana. Siis asiat, jotka eivät vie tavoitteellisessa elämässä eteen- eivätkä taaksepäin.

Arvostamme saavutuksia siksi, että ne kohottavat itsetuntoa ja statusta. Paremmasta statuksesta on hyötyä seuraavan tavoitteen saavuttamisessa. Jos lineaarinen ajattelu kuitenkin viedään lopulliseen johtopäätökseensä, on havainto karu: keskimääräinen ihmiselämä on vain loppua kohden laskeva saavutuskäyrä – merkityksellisyys ei tule kuvioon missään kohtaa. Onnistumisen kokemusten määrä ei täytä merkityksellisyyden säkkiä kovinkaan paljon.

Onnistumisen kokemukset auttavat yksilöä tuntemaan itsensä valitsevaksi ja merkitseväksi. Ne siis osoittavat yksilön paikan maailmassa, toisin sanoen sijainnin uratiellä. Nämä asiat ovat oleellisia vapauskokemuksen ja siten onnellisuuden kannalta. Onnistumisen kokemukset tuntuvat kuitenkin kasvattavan nälkää onnistumiselle, ja siksi lopulta rajoittavan vapautta.

Siksi elämässä pitäisi olla tilaa tekemiselle, kokemiselle ja olemiselle, joka on kaiken kaikkiaan turhaa. Siis epäkehittävälle, mitättömälle ja riippumattomalle. Kun onnistumisen vaaraa ei ole, saattaa onnellinen tunne hiipiä kokemuskenttään.

Pyrkimisestä pidemmälle

Viime viikko oli vaikuttava. Olin ehdolla ylioppilaskuntani edustajistovaaleissa ja hain erästä toista luottamustoimea ylioppilaskunnassa. Näistä ensin mainittu johti tulokseen: pääsin varasijalle edustajistoon, mikä vaati kymmeniä ääniä ja tuloksen, joka oli parempi kuin sadoilla muilla. Seuraus: kova piikki itsetunnossa, haku seuraavaan pestiin, pettymys ja tyhjä olo, kun kiivastahtinen viikko on ohi.

Olen pohtinut pyrkimistä ja urasuuntautumista monesti aiemminkin. Nyt tein itselleni uuden havainnon: rohkea pyrkyryys eri tavoitteisiin on ainoa keino saavuttaa ne, mutta saavuttaminen joko tuottaa vain tyhjän olon, tai tunteen, että ”minustahan voisi olla tuohonkin”. Siis pakonomaisen tarpeen pyrkiä vielä hieman korkeammalle.

Startup-yrittäjyysprofeetat muotoilevat mottonsa melko samaan tapaan: ”Aim for the stars, land to the moon.” Kun tähtää reilusti yli omien kykyjensä, saattaa kolahtaa siihen juuri itselle sopivaan paikkaan, vai pitäisikö sanoa uraan. Matka ei kuitenkaan pääty ”kuuhun”, vaan sieltä käsin voi havaita, että maailmassahan on vielä paljon enemmän tavoittelemisen arvoista. Niinpä joikainen saavutus on vain askelma portailla, jotka vievät kohti askelmien loppua.

Tämä ajatus tuntuu minusta ahdistavalta. Tuntuu, että teen asioita vain, koska uskon, että seuraavalla askelmalla ruoho on vihreämpää. Voi olla, mutta mitä sillä on väliä? Haluaisin nauttia tekemistäni ja kokemistani asioista sellaisinaan, ilman, että ne tuntuvat osalta jatkumoa, jossa minusta tulee sellainen kuin minusta tulee. Valitettavasti olen kuitenkin lukkiutunut ajattelemaan elämääni lineaarisena jatkumona, jonka kehityskäyrä saavuttaa jossain kohtaa huippunsa, ennen kuin alkaa vajoamaan jälleen kohti mitättömyyttä. En tietysti vielä tiedä mikä huippuni tulee olemaan, vai olenko kenties jo ohittanut sen. Pyrin kuitenkin jatkuvasti eri asioita tekemällä nostamaan aktiviteettikäyrääni, jotta pysyisin dynaamisena.

Harvoja, mutta hienoja ovat ne elämän hetket, kun ihmiselle lasketaan todistus kämmenelle, seppele päähän ja taputtava käsi olalle. Näissä hetkissä yksilöä juhlitaan siitä, että hän on saavuttanut jotain yhteisön arvostamaa: konfirmaation, ylioppilastutkinnon, suoritetun asevelvollisuuden. Kuitenkin yksilön ja yhteisön kannalta lienee nykyisin merkittävämpää, kun saavuttaa jotain urallaan: opiskelupaikan, työpaikan tai artikkelijulkaisun arvostetussa aikakausjulkaisussa. Yhteisö on vain niin kankea, että palkitsemisrituaalit kohdistuvat reliikeiksi muodostuneisiin menneen ajan virstanpylväisiin.

Koska laitamme psykologisesti niin paljon peliin uralla (oli se sitten ikuista opiskelua, fyysistä työtä tai luovaa taiteentekoa), eikä yhteisö silti juhli meitä saavuttaessamme sillä jotain, olisi syytä muistaa taputtaa itseään olalle. Arvostamme itseämme kuitenkin suhteessa tekoihin ja valintoihimme, joten miksi emme kiittäisi itseämme, kun olemme onnistuneet niissä? Onnistuminen on tietysti suhteellista, mutta hyvä mittari on oma psykologinen panos: kuinka tärkeän tuntuinen tämä tavoite oli ennen kuin sen saavutin?

Ehdolla edustajistoon – mutta miksi?

Asetuin ehdolle ylioppilaskuntani HYYn edustajistovaaleissa. Edustajisto on 60-jäseninen HYYn ylintä päätäntävaltaa käyttävä toimielin. Koska hallinto, koulutuspolitiikka ja yhteisöviestintä kiinnostavat kasvavassa määrin ja kaljankanto vähenevässä määrin, ajattelin, että voisi olla aika siirtyä järjestöhallituksista kohti ylioppilaskuntaa.

Edustajiston käsittelemät asiat ovat periaatteessa suunnilleen samoja, kuin tiedekuntajärjestön hallituksessa: kuinka rahoittaa jäsenille mielekästä toimintaa, kuinka tavoittaa jäsenistö ja kuinka valvoa jäsenistön etua yliopistolla ja yhteiskunnassa? Ainoastaan kokoluokka ja taustatiedon määrä ovat aivan eri tasolla, ja lisäksi puuttuu toimeenpanevan elimen tehtävät: edustajisto ei kanna kaljaa.

HYY toimii parlamentaarisen mallin mukaan, ja niinpä edustajiston tärkeimpiä tehtäviä talousarvion hyväksymisen ohella on hallituksen valinta. Karkeasti ottaen edustajiston linjatessa periaatteet ja isot linjat, hallitus päättää niiden käytännön toteutuksesta valiokuntien ja erilaisten taloudellisten päätöselinten kanssa. Hallitus muodostetaan HYYssä perinteisesti edustajiston voimasuhteiden mukaan, ja niinpä edustajistoon jää aina oppositio, joka ei istu hallituksessa. Edustan itse Helsingin yliopiston ainejärjestöläiset HYAL ry:tä, koska uskon järjestötoiminnan vaikuttavuuteen, asiakeskeisyyteen edustajistotyössä ja HYYn rooliin yhteiskunnallisena toimijana. HYAL on käytännössä ainoita ryhmiä, jolla on edustajistovaaleissa kunnollinen vaaliohjelma, joka ottaa kantaa tärkeisiin talous- ja edunvalvontakysymyksiin.

Ehdokasnumeroni on 473.

Vaalisivu Facebookissa

Edustajistovaalikoneen vastaukset

Omat vaaliteemani ovat seuraavat:

1. OPETUKSEN LAATU ON TÄRKEINTÄ
Koulutuspolitiikassa niin opiskelijoiden kuin yliopistonkin etu on, että koulutuksen laatuun panostetaan. Tämä tapahtuu ohjauksen, opettajatutoroinnin ja opettaja-opiskelija -suhteen kehittämisellä, ja saadaan aikaan tukemalla hallinnon opiskelijaedustajien tekemää hyvää työtä.

2. HYY NÄKYVÄKSI JÄSENISTÖLLE
HYY tuntuu monesta etäiseltä. Hallituksen olisikin oltava entistä enemmän liikkeellä jäsenistön parissa. Toisaalta tiedotus HYYn päätöksenteosta lisäisi avoimuutta. Esimerkiksi toiminta-avustusten jakoperusteet kaipaavat selvennystä järjestöille.

3. HYYN TALOUS TASAPAINOON HYY-YHTYMÄÄN KESKITTYMÄLLÄ
Suurin osa HYYn toimintatalouden tuloista tulee yhtymän voitonjaoista. HYY kuitenkin käyttää enemmän rahaa kuin yhtymä ja jäsenmaksut tuovat, ja tähän mennessä erotus on katettu hupenevasta käyttörahastosta. Tehokkain tasapainotuskeino on yhtymän toiminnan tehostaminen. Leikkaukset järjestöiltä, henkilöstöstä tai lapsiparkista ovat paitsi toiminnan kannalta typeriä, myös taloudellisesti tehottomia. Yhtymän toimintaa voidaan tehostaa esimerkiksi Kaivopihan vuokrantarkistuksilla ja ulosvuokraamalla Unicafen juhlaravintoloita.

4. PERHEELLISET OPISKELIJAT ULOS AHDINGOSTA
Opiskelija, jolla on lapsi, on toimeentulon suhteen äärimmäisen hankalassa ja epäoikeudenmukaisessa tilanteessa. Opintotukeen tarvitaan huoltajuuslisä, ja tulorajoihin lapsikorotus. Tässä, kuten muissakin asioissa HYYn on otettava rohkeasti kantaa valtakunnanpolitiikkaan.

5. JÄRJESTÖT VOIVAT OPPIA TOISILTAAN
HYYn piirissä toimii noin 250 upeaa järjestöä, joissa tehdään hyvää työtä eri alueilla. Järjestöt voivatkin oppia ennen kaikkea toisiltaan, ja HYYn tehtävä on saattaa ne yhteen eri foorumeilla.