Nettisovellukset yhteiskunnallista tietämättömyyttä vastaan

Viime aikoina minua on alkanut kiinnostaa yhteiskunnallinen tietämättömyys. Ilmiö on tietysti yhtä vanha kuin yhteiskunnatkin, mutta sitä ei ole tutkittu kovinkaan paljoa. Asiaa käsittelee Tommi Uschanovin kirja Suuri Kaalihuijaus – kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010). Lukeminen on kesken.

Uschanov toteaa tietämättömyyden olevan Suomessakin todella laajaa. Ihmiset eivät yleisesti ottaen tiedä edes asioista, joita pitävät erityisen tärkeinä. Asianlaitaa voisi kenties parantaa keskittymällä valtiollisten organisaatioiden viestintään. Jos instituutiosta tuottettaisiin helposti lähestyttävää dataa, visualisointeja ja seurantapalveluita, voisi maailma olla melko erilainen.

Hieno esimerkki helposti lähestyttävästä palvelusta, joka tekee yhteiskunnallisen tiedonhankinnan mahdolliseksi on Kansan muisti. Verkkopalvelussa voi tarkastella kansanedustajien ja puolueiden äänestyskäyttäytymistä ja pidettyjä puheenvuoroja. Sinne on myös tallennettu lukuisia vaalikonevastauksia, läsnäoloprosentteja ja vaalibudjetteja. Kansan muisti avattiin vuonna 2010.

Viime aikoina myös Suomessa on julkaistu muutamia kiinnostavia visualisointeja yhteiskunnallisesta datasta. Esimerkiksi Juuso Pääkkösen omilla nettisivuillaan julkaisema visualisointi valtion talousarviosta 2012 on ansiokas. Budjetti kun ei perinteisesti ole ollut helpoimmin lähestyttäviä poliittisen väännön aiheita, ja kuitenkin tärkeimpiä. Tasokas on myös freelancetoimittaja Jens Finnäsin visualisointi Suomen sadasta rikkaimmasta henkilöstä.

Kuvaavaa on, että yksikään mainituista ei ole valtionhallinnon tuottama. Vaikka erilaisia asioita selvitetään, tutkitaan ja kartoitetaan, ja julkisuuslaki määrää kaikki dokumentit julkisiksi ellei niiden salaamiselle ole erityisiä perusteita, ei järjestelmän tuottamasta datasta saa juuri otetta. Kiinnostavat tilastot ja raportit saavat vain harvoin asiallista käsittelyä mediassa. Valtiontalouden tarkastusviraston raporteissa olisi esimerkiksi lööppimateriaalia kuukausiksi, mutta edes toimittajat eivät jaksa perehtyä elämää pidempiin raportteihin.

Kaikki on lähtökohtaisesti julkista, mutta kuka saisi valtion tuottamaan dataa ymmärrettävässä muodossa?

Ansiokas nettisovellus on myös Two Youtube Videos and a Motherfucking Crossfader Dot Com.

Paluu metafilosofiaan

Ensimmäinen varsinainen kirjoitus tässä blogissa käsitteli J.F. Rosenbergin kirjaa The Practice of Philosophy. Tuolloin totesin kirjan olevan filosofian opintovaatimuksien joukossa poikkeuksellisen selkeä ja käytännönläheinen. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin on jälleen luettavana filosofia-kirjoja, jotka ovat lähestymistavaltaa praktisia.

Kyseessä on teokset Julian Baggin & Peter S. Fosl: The Philosopher’s Toolkit (2. painos, 2010) sekä Nicholas Rescher: Philosophical Reasoning (2001). Ensinmainittu on eräänlainen hakuteos filosofoinnin ”työkaluista”: sisältö koostuu varsin kattavasta listauksesta argumentaatiokeinoja, virhepäätelmiä, päättelyn pätevyyden arviointikeinoja sekä kritiikin muotoja. Toinen, Rescherin teos, taas pyrkii kuvailemaan filosofian keinoja ja luonnetta mahdollisimman kattavasti, ja siis rakentamaan kokonaiskuvaa filosofoinnista.

Näistä Bagginin ja Foslin Toolkit vaikuttaa kirjalta, johon voi olla palaamista myöhemminkin. Itse asiassa kirja kannattanee jopa ostaa, jos filosofiaa harjoittaa pääainetasolla, sillä se on helppolukuinen ja ymmärrettävä listaus keinoista ja käsitteistä liittyen filosofiseen argumentaatioon. Rescherin teos taas herätti minussa hetkeksi hiipuneen kiinnostuksen metafilosofiaan, siis kysymykseen ”mitä on filosofia”.

Rescher kuvailee filosofian

Rescher: Philosophical ReasoningRescher toteaa Philosophical Reasoningin alkupuolella, että jokainen filosofi joutuu omalta osaltaan vastaamaan kysymykseen filosofian luonteesta. Hän itse pyrkii kuvailemaan filosofian sen keinojen avulla, onhan kirjan alaotsikko ”A Study in the Methodology of Philosophizing”. Kuvaus pyrkii olemaan mahdollisimman kattava, päästäen sisään kaikki filosofian osa-alueet, koulukunnat ja haarat. Tämä ei tietenkään ole mahdollista, sillä kuten Rescher itse sanoo, filosofiaa on harjoitettu ainakin 2500 vuotta ja nykyisin pelkästään Pohjois-Amerikassa on yli kymmenentuhatta ammatikseen filosofoivaa henkilöä, joten kenttä on käsittämättömän laaja.

Vaikka siis jotkin filosofian alueet jäävät rajauksesta ulos, onnistuu Rescher kuitenkin kuvailemaan filosofian kohtuullisesti. Hän toteaa alan juurien olevan ihmisen kysyvässä luonteessa. Filosofia onkin luonteeltaan kysyvää, ja vastauksesta kumpuaa aina uusia kysymyksiä. Rescherin mukaan filosofia lähtee epäjohdonmukaisuuden tunteesta, aporiasta, joka voidaan ratkaista erotteluilla tai uusilla käsitteillä ”aporeettisen klusterin” eri osa-argumenteissa. Ratkaisu tuottaa kuitenkin aina uuden aporian. Filosofia pyrkii luomaan kertomusta, vaikka se onkin tuomittu päättymättömäksi.

Rescher kuvailee filosofian ”datan” olevan kaikkea ihmiskokemukseen kuuluvaa: arkijärkiset uskomukset, tieteen nykytulokset, traditio, historian opetukset ja nykyinen maailmankatsomus, näin muutamia mainiten. Filosofi voi siis päättelyissään nojata lähes mihin vain. Sen on kuitenkin varauduttava perustelemaan premissinsä, ja silloin voidaan ajautua vähitellen kohti ”ensimmäisiä periaatteita”, perustelemattomia perusteluita. Välttääkseen ikuisen regression perimmäisten premissien kohdalla, Rescher turvautuu verkostoteoriaan tai koherenssiteoriaan. Kaikkea filosofista tietoa on arvioitava kontekstissaan, siis sen mukaan, sopiiko se systeemiin vai ei. Toisaalta ensimmäiset premissit voidaan perustella niiden seurauksilla, ei niitä edeltävillä premisseillä: jos hylkäämme tämän aksiomaattisen premissin X, mistä kaikesta joudumme luopumaan sen mukana?

Rescherin kanta onkin systeeminen. Sen mukaan filosofian tehtävä on systematisoida maailmasta saatua dataa, oli maailma systeeminen tai ei. Systematisointi tarkoittaa Rescherillä selvennyksiä, päättelyitä, vertailua ja yhteyksien selvittämistä. Hänelle filosofia on siis edistyvää, vaikka kysymykset ja jossain määrin myös vastauksetkin ovatkin ikuisia. Rescher onnistuu kohtuullisen hyvin pysyttelemään deskriptiivisellä, kuvailevalla tasolla, mutta päättyy kuitenkin vahvasti tyrkyttämään kahta kantaa: totuuden koherenssiteoriaa ja filosofian systeemiteoriaa. Kirja on kuitenkin opettavainen, kattava ja kiinnostava esitys nykyfilosofin käytössä olevista keinoista.

Baggini ja Fosl kokoavat työkaluja

Baggini & Fosl: Philosopher's ToolkitBagginin ja Foslin lähtökohta on hieman erilainen. He eivät väitä esittävänsä koko filosofian keinovalikoimaa tai määrittelevänsä alaa tyhjiin, vaan esittelevät noin sadassa lyhyessä artikkelissa joukon yleisiä tai tunnettuja keinoja ja käsitteitä.

Kirjan sisältö on jaoteltu karkeasti seitsemään alueeseen: argumentoinnin perustyökaluihin, kehittyneempiin työkaluihin, argumentin arviointiin, käsitteellisten erotteluiden välineisiin, historiallisten filosofien keinoihin, radikaalin kritiikin muotoihin sekä argumentatiivisten välineiden rajoja käsittelevään lukuun. Kirjassa onkin artikkelit niin aksioomista, ajatuskokeista, feministisestä kritiikistä kuin tautologioistakin. Pääsanoma tuntuu olevan: ollakseen pätevä filosofian harjoittaja, on hallittava nämä välineet, mutta lisäksi keksittävä oma tapa käyttää niitä. Monen keinon perään on lisätty varoittava esimerkki niiden väärinkäytöstä.

On kiinnostavaa, kuinka usein filosofia-skenessä varoitellaan virhepäätelmistä, ja kuinka harvoin niitä oikeasti esiintyy. Toki käsittelyissä saatetaan puuttua epäolennaisuuksiin, käyttää naurettavia premissejä tai tyytyä vain kuvailuun, mutta varsinaisia päättelyn, siis loogisen muodon, virheitä näkee äärimmäisen harvoin. Baggini ja Fosl huomauttavatkin, että argumentaatiovirheissä on kyse usein muusta kuin virhepäätelmästä.

Tällaiselle kokoavalle käsikirjalle on varmasti käyttöä monella, joka puurtaa filosofian parissa. Rescherin teokseen tutustuminenkin kannattaa. Mies on ehkä parhaimmillaan metafilosofiassa, ja esimerkiksi hänen teos Aporetics: Rational Deliberation in the Face of Inconsistency (2009) tarjoaa kiinnostavan näkökulman filosofiseen ongelmanratkaisuun – sillä Rescher on todellakin ratkaisukeskeinen filosofi.

Kansankodin hylätyt paikat

Ruotsalainen taloushistorioitsija Jan Jörnmark kyllästyi omien sanojensa mukaan kirjoittamaan kirjoja, joita kukaan ei lue. Hänellä on taloushistorian dosentuuri ja hän luennoi kahdessa Göteborgilaisessa korkeakoulussa, mutta työ ei tuntunut motivoivalta. Jörnmark oli kiinnostunut työnsä puolesta talousperustaisesta muuttoliikkeestä, ja alkoi valokuvaamaan hylättyjä teollisuus- ja asuinpaikkoja.

Jan Jörnmark, Marieholm

Marieholm. Kuva: Jan Jörnmark

Vuonna 2007 ilmeistyi ensimmäinen kirja Jörnmarkin retkistä tyhjiin tiloihin. Övergivna Platser kuvaa muuttuvan talouden ja siirtyvän teollisuuden paineissa hylättyjä alueita. Sittemin Jörnmark on kuvannut hylättyjä paikkoja ympäri Eurooppaa, Amerikkaa ja Venäjää. Kaikkialla syy hylkäämiseen on sama: taloudellisten olosuhteiden vaihtuminen, työpaikkojen katoaminen.Teollisuus ei ole ainoa, joka on siirtynyt. Ihmiset ovat seuranneet perässä. Hylätyksi ovat tulleet niin 60-70-lukujen kerrostaloalueet, kansanpuistot ja kirkot kuin 1980-luvun tukholmalaistoimistot ja 2000-luvun kauppakeskukset.

Jörnmarkista esitettiin hiljattain YLE:llä dokumentti Tyhjät pihat, autiot tehtaat. Dokkari on ruotsalaisen SVT:n tuotantoa ja katsottavissa netissä nimellä Glömda platser (2010). Dokumentissa nostetaan teollisuuden rakennemuutoksen symboliksi digitalisoitumisen aloittanut pikku nokare, transistori. Jörnmark kuitenkin korostaa, että syitä on aina monia, ja kun muutokset osuvat osapuilleen samaan hetkeen, ovat seuraukset yllättäviä.

Jan Jörnmarkin sivuilla on laaja valikoima hänen ottamiaan kuvia.