Filosofian harjoittaminen nettiaikana

Noin kymmenen vuotta sitten kohistiin internetin mullistavan liike-elämän, journalismin ja kaupassakäynnin. Missä ollaan nyt? Nettifirmoista suurimmat kupsahtivat kuplan puhjettua, mutta muutama on noussut jättiläisiksi, Google ja Facebook etunenässä. Pysyviä työpaikkoja on tullut jonkin verran, mutta ei mullistavasti, ja it-alalla valitetaan surkeita työoloja. Journalismi on taatusti muuttunut: ”linkbait” eli klikkauksia houkuttelevat otsikot ovat välttämättömiä, ja paperijournalismi hiipuu hitaasti kohti välttämätöntä ajattelutavan muutosta. Ostosten teko taas on tullut blogipohjaisemmaksi, kun entistä useampi rullaa läpi muotiblogin jos toisenkin ennen ostosta. Myös jokunen kukoistava nettikauppa löytyy, mutta maito haetaan edelleen kaupasta.

Entäpä aloista arkaaisin, filosofia, kuinka netti kohtelee sitä? Kohtuullisesti, sanoisin. Filosofinen aineisto on tullut helpommin saataville klassikkodigitointien kuten Gutenbergin, artikkelihakujen ja filosofian nettisanakirjojen kautta. Kattava kirjasto lähietäisyydellä ei siis enää ole skolastiikan välttämätön edellytys.

Mediahypelle on helppo nauraa akatemian ylevien pylväiden välistä, mutta fakta on, että netissä julkaistaan myös kiinnostavaa filosofista materiaalia, jota ei ole muualta saatavilla. Hyvä esimerkki on Philosophy Bites -podcastsivusto, jossa haastatellaan huippufilosofeja. Kokonaan uudenlaista on myös artikkelinjako- ja keskustelusivusto Aaaaarg.org, jonka toiminta taitaa tosin olla tekijänoikeuslainsäädännön tuolla puolen. Tällaisten lähteiden äärelle löytää melko kätevästi esimerkiksi Twitterin avulla, seuraamalla muutamia filosofia-aiheisia julkaisijoita. Tämän mainitseminen filosofianopiskelijoiden parissa tosin saa aikaan alentuvia naurunhörähdyksiä, mutta pitäkää pergamenttinne.

Suomessakin on virinnyt kiinnostavaa nettikeskustelua filosofian alalta, vaikka usein blogeissa sekoittuvatkin henkilökohtaiset vuodatukset ja argumentaatio melko nietzscheläisittäin. Erinomaisia havaintoja on esimerkiksi Frank Martelan blogissa.

Netti on myös tuottanut uudenlaisia tapoja rahoittaa tutkimusta. Hieno esimerkki on kotimainen yhteisöllinen Vertaisrahasto, jossa rahat tulevat käyttäjien lahjoituksista ja rahoituspäätökset tehdään käyttäjä-äänestyksillä.

Sanokoon siis epäilevät sokrateet mitä tahansa, filosofian on aika ottaa uusi platoninen askel ja siirtyä seuraavaan mediaan.

Rockfossiilit ja yhteiskunnallinen muutos

Pertti Avola kirjoitti eilen (HS Nyt-liite 11.2.2012) kiinnostavasti rock-musiikin nykytilasta jutussaan ”Rockista on tullut pelkkää nostalgiaa”. Avola ei tarttunut aiheeseen kapeakatseisesti genrejen pohjalta, vaan niputti yhteiskunnallisena ilmiönä yhteen kaikki 1950-luvun rock ’n’ rollin alkujuuresta peräisin olevat musiikkityylit yhteen.

Pääasiallisena huomiona Avolalla oli, että oikeastaan rock kuoli jo 1970-luvulla muututtuaan toisteiseksi kikkailuksi yhä isommilla tuotantovolyymeillä, ja viimeinen elinvoimainen jälkeläinen hip hopkin alkaa olla kokoonkuivunut yhteiskunnallisena liikkeenä. Avola ei julista, vaan toteaa, että rock on vanhentunut yleisöjensä myötä: rokki, kuten ihmisetkin, oli vahvimmillaan nuorena. Rock ei ole huonontunut, vaan jäänyt väistämättä nostalgian ansaan, kuten jazzille kävi jo aiemmin.

Ainakin Suomessa viime vuoden myydyimpien levyjen listaa sävyttää nostalgia: Nightwishin ei ihan tuorein soundi, nyt jo edesmennyt Topi Sorsakoski, Hurriganes, stadionbändejä nostalgisoivat lasten hevidinot ynnä muut. Lisäksi hyvin myyvät tietysti kokoelmaboksit, joita keski-ikäiset ostavat kai toisilleen nuoruuden kaihossa. Konserttilipuista myyvät lähinnä fossiloituneet stadionartistit: Springsteen, Madonna ja Red Hot Chili Peppers.

Tässä ei toki ole mitään uutta, vaikka musiikkimedia ehtikin jo 2006 Metallican Tallinnan-keikan aikaan toivottaa ”lopullisia hyvästejä megaluokan tähdille, joita Suomessa muutenkin näkyy harvoin”. Sen jälkeen olen itse nähnyt erinäisissä kiekkokaukaloissa ja muilla kentillä Suomessa ainakin kymmenkunta eri stadionbändiä. Näiden lisäksi Suomessa on keikkaillut lähes kaikki maailman suurimmat, lähinnä yli 50-vuotiaat artistit, mukaan lukien niinkin epätodennäköiset vieraat kuin Guns ’n’ Roses ja Prince.

Rockista ei oikein ole enää siis muutosvoimaksi, kun sen valtavirrassa ei ole tapahtunut juurikaan uutta sitten 70-luvun lopun. Sen sijaan sen hajaantuneet sivupurot virtaavat eloisina ja tuottavat uutta. Nykyinen nostalgiasta ammentava rock/pop-skene tuskin kykenee muuntautumaan yhteiskunnalliseksi massaliikkeeksi, mutta toivon silti, että sen reunamilta voisi syntyä uusi jazz tai rock. Siis musiikki-ilmiö, jolla on väliä.