Guy Delisle ja diktatuurit sarjakuvina

Kanadalaissyntyinen sarjakuvataiteilija ja animaattori Guy Delisle on kehittänyt sarjakuvailmaisua suuntaan, jota esimerkiksi suomalaisessa sarjakuvataiteessa ei juuri ole nähty: näennäisen tylsästi tapahtumia dokumentoiva tyyli onnistuu vangitsemaan tapahtumista oleellisen, ilman pakollisen huumorin painolastia.

Delisle on matkustanut eri animaatiostudioiden palveluksessa ja lääkärivaimonsa perässä ympäri maailmaa, ja rajuimmat näiden matkojen kohteista hän on ikuistanut kolmelle dokumentaariselle sarjakuva-albumille: Kiinasta kertoo Shenzen (2000), Pohjois-Koreasta Pyongyang (2003) ja Burmasta (Myanmarista) Chroniques Birmanes (2007). Kaksi viimeksimainittua on julkaistu myös suomeksi, nimillä Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta. Teoksissaan Delisle kuvaa länsimaisen asujan elämää maailman tiukimmissa diktatuureissa, keskellä täysin vierasta kulttuuria ja ilman yhteistä kieltä. Teoksissa ilmeistä onkin dialogin vähyys, jonka voi tulkita olevan seurausta puhekumppaneiden puutteesta. Dokumenttimaisuus syntyy Delislen teoksissa tapahtumien uskottavasta kuvauksesta, ei piirtojäljen valokuvamaisuudesta.

Toteavalla tyylillään tapahtumia, ilmiöitä, maisemia ja henkilöitä esiin työntäen Delisle onnistuu saamaan lukijan sisään aasialaisten diktatuurien henkiseen ilmapiiriin: Mitään ei saa tehdä, mitään ei ole saatavissa, kaikki pyörii paikallaan ja ennen kaikkea mistään ei saa puhua. Tämä ymmärtämättömyyden ja turhautumisen täyteinen elinpiiri tulee mainiosti esille. Välillä lukiessa alkaa häiritsemään Delislen (hahmon) välinpitämättömyys: Ympärillä tapahtuu törkeitä rikkomuksia ihmisoikeuksia vastaan, mutta mies sen kuin makaa hotellihuoneensa sängyllä. Toisaalta tämä on harvinaisen realistinen kuvaus länkkärin ja paikallisen kohtaamisesta köyhissä aasialaisvaltioissa. Vaikka kuinka koittaisi ymmärtää ja auttaa, väliin jää aina väistämättä perinteen ylitsepääsemätön muuri, jonka murtaminen tai ylittäminen ei tunnu mahdolliselta ihmiselämän puitteissa.

Delislen blogista päätellen tekeillä on uusi albumi, tällä kertaa muurin jakamasta Jerusalemista. Viime aikoina myös Suomessa on tällainen dokumentaarinen sarjakuvan muoto tehnyt nousuaan, ja esimerkiksi helsinkiläisartisti Ville Tietäväisen Linnut ja Meret (2004) herättää samanlaisen samaistumisen tuntemuksen kuin Delislen teokset. Myös Tietäväiseltä on tulossa uusi albumi, joka on eräänlainen dokumentti Espanjan Almeriassa tomaattiviljelmillä työskentelevistä siirtolaisista. Albumista ja Tietäväisestä raportoi Suomen Kuvalehti.

Traktaateista

Esseitä kirjoitellessa tulee usein mieleen hienoja lauseita sattumanvaraisista yhteyksistä. Erityisesti kirjoitusmeditoinnin jälkeinen euforiatila, kun kirjallinen lapsi on vihdoin syntynyt, on huikea. Kun sain aiemmin tänään valmiiksi esseen koskien filosofista aporetiikkaa, mieleen tuli isäni lakoninen toteamus valtavan kirjoitusurakan jälkeen: “traktaattia pukkaa.”

Ajattelin, että tässäpä näppärä, akateemista pätemistä huokuva ilmaus korvaamaan niin arkiseksi muuttunutta sanaa ‘essee’. Lisäarvoa toi selkeä linkki pätevään teokseen, tarkoitan tietysti sitä vanhan Ludwigin prujua. Sitten kokeilin viimeistä testiä ennen käyttöönottoa: googlausta.

Tulos oli karmea: traktaatti-sanan ovat omineet suomenkielessä herännäiskristilliset piirit, joissa se tuntuu olevan yleinen termi viittaamaan eripituisiin alan progandapainatteisiin. Todella hajottavaa. Nyt ‘traktaatilla’ on suurinpiirtein yhtä maailmankuvaneutraali merkitys kuin verbillä ‘ristiinnaulita’. Ei muuta kuin takaisin trak- esseetä kirjoittamaan.

Pyrkimisestä

Ihmiselämässä on teoriassa kaksi vaihtoehtoa: Pyrkiminen johonkin päämäärään, tai ei-pyrkiminen. Teoreettista tämä on siksi, että tahto olla pyrkimättä mihinkään, tai siis pitää päämäärättömyyttä päämääränään on paradoksaalista. Kuinka tietoinen olio voisi ‘tavoitella’ jotakin, jonka voi saavuttaa vain, jos siihen ei pyri?

Tällaista maailmankatsomusta noudatta hyvin pieni vähemmistö ihmisistä. Myös sellaisissa kulttuureissa, kuten zen-buddhalaisuuden vaikutusalueella, useimmat ihmiset elävät tuttua, pyrkivää elämää ‘maallikkoina’, ja vain osa yhteisöstä on ryhtynyt tosissaan harjoittamaan zeniä. Paitsi että harjoittamisesta ei voida puhua, kun pyrkimystä ei ainakaan pitäisi olla.

Usein on tapana sitten jaotella jäljelle jäävät muut maailmankatsomukset eri uskontoihin, ateismiin ynnä muihin. Tämä on kuitenkin monessa mielessä turhaa. Pyrkivät maailmankatsomukset kun kaikki suuntautuvat rationalismiin, järkeistämiseen ja päämäärien tavoitteluun. Joskus, jopa usein nämä päämäärät ovat konfliktissa muiden ryhmien päämäärien kanssa, mutta taustalla vaikuttaa kuitenkin jaettu usko tavoittelun tavoiteltavuudesta: yksi tavoittelee tieteellistä totuutta, toinen pelastusta ja kolmas yhteyttä maailman kanssa. Tällä pohjalla on hyvä puuhastella yhdessä.

Voimme ylipäätään perustella kaikkea toimintaamme vain rationaalisuuden kautta, sillä perusteleminen itsessään on jo rationalismia. Ihminen pyrkii järkeistämään, mutta näin toimiessaan valitsee ensimmäisen periaatteensa, rationaliteetin, irrationaalisin perustein, sillä ennen sitä ei mitään perusteluja voi olla olemassa. Vaikuttaa siltä, että olemme rationaalisuutemme vankeja. Vai pitäisikö asiaa kysyä zen-buudhalaismunkilta? Tuskin, sillä jäisimme vain inttämään perusteluista.

Netti-TV erottaa katselukokemuksen aikatauluista

Niin televisio kuin internetkin ovat molemmat olleet median vallankumouksia, jotka ovat muuttaneet informaation, propagandan ja viihteen kuluttamisen, tuottamisen ja välittämisen tapoja dramaattisesti. TV oli aikoinaan tiedonvälitystä voimakkaasti viihteellistävä tekijä, ja toimi myös maailman “pienentäjänä” tuoden maailman eri kolkkia lähemmäksi kuin aiemmat mediat sanomalehti ja radio kykenivät. Internetin myötä tämä prosessi voimistui vielä paljon enemmän, kun pienimmänkin tuottajan julkaisut tulivat teoriassa koko maailman ihmisten saataville.

Internetin, kuten aiemmin television, uskottiin 1990-luvun ennusteissa tuhoavan niin sanomalehden kuin radionkin, kun musiikki- ja uutistekstisisällöt muuttuivat vähitellen ilmaisiksi ja reaaliaikaisiksi. Radio-ohjelman tai painetun sanomalehden tuottamisen uskottiin tulevan liian kalliiksi ollakseen kilpailukykyinen. Vaikuttaa kuitenkin käyneen toisin: radio pitää yhä pintansa henkilökohtaisuudellaan ja “taustaäänenä” esimerkiksi työpaikoilla, ja paperisia sanomalehtiäkin lukee edelleen myös niin sanottu diginatiivien sukupolvi.

Sen sijaan edellinen vallankumous, televisio, on joutunut pahasti netin jalkoihin. Ongelma lienee se, että nykyisin ihmiset kuluttavat useampaa mediasisältöä samanaikaisesti, silloin kuin haluavat, kuten kuunnellen radiota samaan aikaan lehdenluvun kanssa, tai selaten netistä uutisia ja kuunnellen musiikkia Spotifylla. Televisio kuitenkin kaappaa itse kaiken huomion, tuputtaa väliin aikaavieviä mainoksia ja ennen kaikkea näyttää ohjelmia kanavan, ei kuluttajan päättämään aikaan. Vaikka esimerkiksi tallennusteknologiat ovat tehneet tv:stäkin hieman joustavamman, on se edelleen monoliittinen ja kankea media, joka ei salli joustavaa hyppelyä eri sisältöjen välillä.

Kuuntelen itse eri radioita pari-kolme tuntia viikossa, ja sanomalehtiäkin luen lähes päivittäin, mutta tv:n katselu sen sijaan on lähes karsiutunut pois kulutustottumuksistani. Kun erityisesti kansallisten broadcasting-yhtiöiden uskottiin jäävän internetin ja ‘uusmedioiden’ jalkoihin, ovat ne itseasiassa pärjänneetkin erittäin hyvin mainoksettomien netti-tv-palveluidensa ansiosta. Alla pieni listaus muutamista hyvistä nettitelkkareista, jotka kaikki toimivat streaming-menetelmällä, eli käyttäjän ei tarvitse ladata videoita koneellensa, ja sisältöä voi katsella juuri silloin kun itselle sopii.

• YLE Areena on palvelu, joka tarjoaa kansallisen tv-yhtiön laatuohjelmat pitkine katseluaikoineen.
• X Episodes -palvelu tarjoaa South Parkin jaksot heti, kun ne on lähetetty tv:ssä. Täydellinen jaksoarkisto.
• VBS.TV on Vice-lehden netti-tv, jossa on huumoripitoisia ja oivaltavia dokumentaareja hipsteriyleisölle, aiheet vaihtelevat laidasta laitaan. Vain netissä.
• Soffa.tv on helsinkiläinen indie- ja taideaiheisiin keskittyvä, uusi palvelu. Vain netissä.
• MoonTV – takavuosien Suomen oudoin kaapelikanava teki paluun netissä, kun sen parissa nuoruutensa viettäneet olivat jo kaikki ostaneet asunnot Punavuoresta. Vain netissä.
• The Onion on amerikkalainen ajankohtaisaiheita ja -ohjelmia parodioiva oivaltava, nyt jo klassikoksi muodostunut palvelu. Mukana myös “sanomalehti”, jota jaetaan myös paperiversiona.
• Mikäli nämä eivät riittäneet, Nelosen ja JIMin ohjelmia voi katsella hieman kökösti ja mainosten pirstomana Ruutu.fi -palvelusta. Ironisesti juuri tämä eniten rahantekoon pyrkivä palvelu on listatuista kaikkein ankein. Katseluaikaa ohjelmilla on vain viikon verran.

Marko Sihvonen nälkälakossa kahdettatoista päivää – Missä media?

Tapaus, jota tämä kirjoitus käsittelee, on varsin outo. Törmäsin siihen ensimmäistä kertaa klikatessani eräässä blogissa linkkiä, josta päädyin kuuntelemaan Radio Rockin podcast-haastattelun miehestä, joka on nyt asunut kaksitoista päivää nälkälakossa eduskuntatalon edessä sijaitsevassa asuntovaunussa.

Miehen nimi on Marko Sihvonen, ja hän on joutunut melko oudon toiminnan kohteeksi. 5.1.2010 myönnetyssä luvassa kerrotaan, että 1-100:lle ihmiselle on myönnetty mielenosoituslupa eduskuntatalon edessä, ja alla on poliisin leima. Mielenilmauksen alkaessa 1.2. meininki oli hieman muuttunut. Poliisi uhkaili Marko Sihvosta mitä mielikuvituksellisimilla “nostamme matkailuvaunusi mereen” ja “tänne tulee niin paljon mustia autoja että et mahdu ulos” -tyyppisillä heitoilla, kieltäytyen antamasta kirjallista määräystä tai kertomasta omaa virkaansa, tehtäväänsä tai esimiestään. Itse hyväksymäänsä kirjallista päätöstä ei poliisi ilmeisesti kuitenkaan uskalla enää pyörtää toisella kirjallisella.

Paitsi poliisin toiminta, myös median toiminta on vähintäänkin epäilyttävää. Nälkälakko asuntovaunussa pitäisi jo sinällään olla täysin kelpo juttuaihe ainakin paikallisuutisiin kuten Hesarin Kaupunki-sivuille tai Vartti-lehteen, mutta eipä näy. Puhumattakaan siitä, että eduskuntatalon portailla on jatkuvaa konfliktia viranomaisten ja kansalaisten välillä. HS.fi:tä, YLEn sivuja tai muita nettimedioita selaamalla ei löydy pienintäkään mainintaa Marko Sihvosesta, Nälkä-Markosta. Googlella löytyy ainoastaan Radio Rockin tekemä juttu, ja Youtubesta lakossa mukanaolevan tahon tekemä uutisvideo toiselta lakkopäivältä.

Mistä mielenilmauksessa sitten on kyse? Marko Sihvonen puhuu yleisestä epäluottamuksesta eduskunnan ja hallituksen toimintaan ja korruptiosta josta onkin viime aikoina mediassa tullut “maan tapa”. Sihvonen kertoo myös karuista kokemuksistaan Karvian pohjavesialueella, jossa Puolustusvoimat on pakkolunastanut paikallisten maita maailman puhtaimmalla pohjavesialueella, ja sittemmin paikalla ovat häärineet suuryritykset kuten Arla vetämässä putkia maaperään. Ylipäätään pohjavesien yksityistäminen tuntuu olevan Sihvosen mielenilmauksen ympärillä olevan verkoston asialistalla korkealla, ja meininki kuulostaa hurjalta. Esimerkiksi Lapin Ympäristökeskus on toteuttamassa massiivista pohjavesien keruuoperaatiota vesivientiä varten. Näistä asioista ei  kuitenkaan mediassa puhuta.

En tiedä, mitä ajatella Marko Sihvosen suhteellisen epäselviksi jääneistä motiiveista, mutta sen tiedän, että median toiminta on tapauksessa ollut todella outoa. Kaupunkimedia Vartti.fi:n pääuutinen on tällä hetkellä “Mies pelasti koiran henkensä uhalla”.

Kuva: YouTube

Google Street View ja valokuvaamisen turhuus

Muutama päivä sitten Google lanseerasi uuden herkun suomalaiskäyttäjille: Google Street View -palvelun Suomen osuuden. Palvelu sisältää Suomen kantatieverkoston kuvattuna 360 asteen kameroilla ja tarkennusmahdollisuudella. Kuulostaa hullulta, ja Maikkarin lööppi “Onko tämä kohukuva?” sai minut vielä kriittisemmäksi. Nyt kuitenkin kokeilin palvelua uteliaisuudesta.

Olen mykistynyt. Edessäni on tarkka kuva eräästä etelä-savolaisesta kyläkaupasta, joka sijaitsee hiekkatiellä sivussa pääväylältä. Voin tarkastella sen lohkeilevaa maalipintaa useista kuvakulmista, zoomailla, lukea jopa tekstin “Iltasanomat” talviteloillaan tyhjillään roikkuvasta lööppitelineestä. Kaikki tämä Googlen karttapalvelussa. Käännyn 180 astetta, ja edessäni on luminen pelto. Routaisen pellon yllä sähköjohto katkeaa ja jatkuu eri kohdasta, mutta ei häiritsevästi. Uskomatonta. Kymmenen vuotta sitten digikameran kuva olisi ollut tätä huomattavasti huonompi.

Google Street View puhuu sen puolesta, mitä olen jo pitkään epäillyt. Valokuvaaminen muuttuu vähitellen yhä turhemmaksi, sillä kaikesta on jo kuva, joka on suhteellisen tuore ja todennäköisesti parempi kuin oma sohraisusi. Ainoa syy valokuvata on enää kuvassa näkyvät ihmiset ja heidän muodostama tilanne. Tilannekuvaus on kuitenkin laji, joka on pahiten tuomittu epäonnistumaan ja välittämään epärealistista tai jopa harhaanjohtavaa tietoa tilanteesta. Sunnuntaikuvailijalla vaihtoehdot ovat yksinkertaiset: Joko hän lopettaa kuvaamisen turhana, tai tyytyy osaansa surkeana tallentajana, joka tuottaa geneeristä ja eksponentiaalisesti lisääntyvää kuvamassaa, kuten stadionkonsertissa kuvaaja, joka näkee kymmeniätuhansia kamerakännyköitä ympärillään ojentuneissa käsissä.  Tai hän opettelee kuvaamaan kunnolla siten, että voi tallentaa tilanteista mielenkiintoisen osan, oman näkökulmansa, mielipiteensä tai ajatuksensa.

Oli ratkaisu mikä tahansa, viesti on selvä. Maailma on jo täynnä kuvia kaikesta, ja jos vain tyydyt pitämään kännyvideokameraa päällä, joudut hyväksymään sen, ettei “tuotoksellasi” ole mitään arvoa. Toivon hartaasti, että Google Street View vähentäisi roskakuvien tulvaa, ja ajaisi ihmiset katsomaan maailmaa linssin läpi uudella tavalla, johon Googlen kuvausauto ei pysty.

Googlen Street View on osa Google Mapsia, ja aktivoituu painamalla keltaista ihmishahmoa kartan vasemmassa reunassa.

Kuva: Google Street View, eräs kyläkauppa Etelä-Savossa.

Kahvista

Kahvi, riippuvuuksistani suurin, on outo aine. Erityisesti yhteiskunnallisen asemansa puolesta kahvi on erikoistapaus. Se vaikuttaa elimistöön ja hermostoon voimakkaasti sekä aiheuttaa tehokkaasti riippuvuutta, mutta silti sen myyntiä ei ole rajoitettu kuten alkholin tai tupakan.

Suomalaisessa yhteiskunnassa kahvia arvostetaan erityisellä tavalla. Vanhoissa Suomi-filmeissä ja Aki Kaurismäen elokuvissa tupakka toimii neuvottelun ja ylipäätään inhimillisen ilmaisun välikappaleena, mutta koska maailma on sittemin kääntynyt tupakkaa vastaan, on kahvi vähitellen paisuttanut asemaansa kansallispäihteenä. Kahville kutsuminen on samanlainen sovinnon ele tai vähintään varovaisen luottamuksen ilmaus, jolla voidaan aloittaa mikä tahansa kanssakäyminen. Lounastaminen on jo hieman liian läheistä tai bisnesmäistä, ja toisaalta alkoholin juominen rappiollista. Hyvän yrityksen tunnistaa alttiudesta tarjota kahvia vierailijoille, ja kunnon kokousmenettelyyn kuuluu kahvitarjoilu.

Omaan elämääni kahvi on institutionalisoitunut vahvasti. Joka-aamuisesta rituaalista kahvinjuonti alkoi luisumaan kohti jatkuvaa tapaa jo lukioaikana, kun koulu-uupumusta hoidettiin kahviautomaatin surkeilla tuotteilla. Armeija-aikana kulutus kasvoi komentopaikkatyöskentelyn vaatiessa yli kahdenkymmenen tunnin valveillaoloja ja tupakoimattomuuskin vaati korvikepäihteen. Yliopistolla aloittaessa kahvinjuonti muodostuikin sitten jatkuvaksi ‘aina kun on tarjolla’ -rituaaliksi, ja samalla kävi ilmi, että ilman en pärjää.

Kokeilin tammikuussa olla kuukauden ilman kahvia, ja onnistuinkin jotenkin. Varsinkin alku oli tuskainen, myös fyysisiä oireita tuli. Lopettaessani kofeiinilakon huomasin kuitenkin pitkästä aikaa, kuinka pahaa kahvi lopulta oli, ja toisaalta kuinka sekava olotila sen juonnista aiheutui.

Tuo sekavan euforinen olo on kuitenkin juuri se, joka kahvissa on parasta. Vaikutus on nopea ja ihmeellinen: aistit terävöityvät, ruoansulatusjärjestelmä sekoaa, ajatukset vaihtavat ratojaan ja löytyy uutta intoa vailla syytä.

Usein puhutaan, että jos kahvi keksittäisiin nyt, se kiellettäisiin. Voi olla, vaikka vastakkaistakin näyttöä on. Hiljattain tuli Suomen markkinoille Yerba Maté niminen etelä-amerikkalainen tuote, uutejuoma sekin, jossa kofeiinipitoisuus ja siten hermostollinen vaikutus ja addiktoivuus on huomattavasti kahvia korkeampi. Toisin kuin kahvi, maté on helposti juotavaa yrttilientä, raikkaan makuista eikä aiheuta vatsavaivoja. Kyseessä on siis todella raju piriste, joka on tullut äskettäin markkinoille, eikä sitä silti ole kielletty.

Juuri riippuvuus ja sen tyydyttämisen tuoma säännöllinen vapautus onkin kahvin paras puoli: Muutos kahvittomaan tilaan on niin suuri, että tuntee elämänsä todella kääntyneen kupillisesta tummanruskeaa juomaa.

Kahvin ristiriitaisesta upeudesta kertoo hienosti Emma Salokoski Ensemblen kappale Oodi Kahville.

Hajahuomioita Žižekistä

Joulukuussa Suomessa vieraillut slovenialaisfilosofi Slavoj Žižek herätti paljon huomiota kotimaisessa mediassa. Otsikolla “What does it mean to be a communist today?” luennoinut Žižek mainittiin kertaalleen myös jo tässä blogissa, ja esimerkiksi Hesarin koko sivun haastattelussa, jossa tosin sana ‘kommunismi’ vältettiin häveliäästi mainitsematta. Suomessa saa filosofikin nykyään olla kuuma puheenaihe, mutta kommunismi on jo liikaa. Edelleen.

Mediahuomio saavutti jo sellaiset mittasuhteet, että luettuani Žižekin tekstejä ja haastattelun sisältävän pamfletin Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Žižekin kanssa, ajattelin, että säilyttääkseni indieuskottavan nonkonformistin maineeni minun on pidättäydyttävä kirjoittamasta siitä mitään. Kirja käsittelee Žižekin yhteiskuntafilosofiaa, ja teksti teki lopulta melkoisen vaikutuksen yhdistettynä herra esitelmään, joten lankesin kuitenkin.

Slavoj Žižekin ydinalueet kommunismi ja psykoanalyysi eivät kumpikaan ole herättäneet minussa aiemmin erityistä mielenkiintoa, jos jotain niin historiallista. Žižekin kirjoitukset ovat kuitenkin paikoitellen niin oivaltavia, että kiinnostus herää väistämättä. Päällimäisinä mieleeni jäi kaksi pointtia: Post-poliittisuuden trendi länsimaisessa politiikassa, sekä kapitalistisen järjestelmän uusi ydin, vuokraamisen logiikka. Nämä kaksi huomiota ovat minulle uusia, ja varsin osuvia.

Post-politiikalla Žižek tarkoittaa aikakauttamme, jossa Niinistön vaalikampanjan sanoin “vastakkainasettelun aika on ohi”. Ympäri Euroopan on nähtävissä trendi, jossa oikeisto, usein libertarisoituneen keskustan tai sosiaalidemokraattien johdolla kasvattaa valtaansa. Yhdistävä tekijä näille tapahtumille on poliittisen vastakkainasettelun näivettäminen: kun keskustalainen tai vasemmistolainen puolue myy aatteensa ja hyväksyy libertaristisen finanssikapitalismin paradigmakseen, onnistuu se usein saamaan uusia äänestäjiä “uusien kasvojensa” avulla. Samalla alkuperäinen poliittinen viesti vesittyy. Kuten Suomessakin on nähtävissä, suurimmat puolueet ovat pääpiirteissään samaa mieltä asioista, ja samalla todellinen poliittinen, aatteellinen debatti on kadonnut. Tätä Žižek kutsuu post-politiikaksi, politiikan jälkeiseksi valtionhallinnoksi.

Mikä post-politiikan nousussa sitten on niin vahingollista? Kun poliittinen keskusta ja vasemmisto myyvät ideologiansa ja valtiovalta muuttuu teknokraattiseksi asiantuntijoiden hallinnoinniksi, muuttuu vastarinnan tekeminen hallitsijoille entistä vaikeammaksi, ja kanavoituu äärioikeistolaisten ja kansallismielisten liikkeiden tueksi, joka sekin on nähtävissä Suomessa. Toisaalta toinen vaihtoehto on aggressiiviset protestit vailla positiivista sanomaa tai visiota, kuten Pariisin mellakat.

Žižek onnistuu siis osoittamaan, että vaikka post-poliittisella vastakkainasettelujen maton alle lakaisulla onnistuttaisiin saavuttamaan poliittisia pikavoittoja, ovat seuraukset huonoja niin oikeiston kuin vasemmistonkin kannalta. Näin siitä riippumatta, kokeeko finanssikapitalismin nousun hyväksi vai haitalliseksi ilmiöksi. Tähän liittyy toinen kiinnostava huomio Žižekin teksteistä: Vuokraamisen logiikan noususta uudeksi kapitalismin hallitsevaksi piirteeksi.

Žižekin väite on, että väestönkasvun, globalisaation ja viestintäverkkojen kehityksen seurauksena entinen kapitalistisen hallinnan malli, pääoman omistaminen ei enää toimi kuten ennen. Nykysin valta keskittyy yhä enemmän niille, joilla on pääsy erilaisten hyödykkeitten äärelle, ei niinkään niille, joilla on pääomaa. Yhteiskunnan tietoistuessa yhä enemmän, ei kapitaalin omistus ole enää niin hohdokasta: Kuka tahansa, jolla on pääsy esimerkiksi sisäpiirin pörssi-informaatioon tai sopivaan internetsovellukseen, voi hetkessä hankkia itselleen kasoittain kapitaalia. Sen sijaan raharikas porho, jolla ei ole pääsyä esimerkiksi kansainväliseen vapaakauppaan tai internetiin, äärimmäisenä esimerkkinä vaikkapa Pohjois-Korean hallitsija, ei voi tehdä mitään ja on vallaltaan rajoittunut. Ihmisiä hallitaankin nykyään sallimalla pääsy, eli vuokraamalla hyödykkeitä niille, joilla ei niihin alunpitäen ollut oikeutta. Esimerkiksi nettikahvila kehitysmaassa on hyvä mikrotason esimerkki: Köyhä matkailuyrittäjä ei pysty hankkimaan tuloja ja elantoja vuokraamatta käyttöoikeutta nettikahvilan koneeseen, ja siten mainostamaan palveluaan ulkomaille.  Ääriesimerkkinä toimii myös Palestiinan tilanne: valtakamppailu kiihtyy, sillä Israel on vähitellen ottanut haltuunsa lähes kaiken pääsyn puhtaan veden ääreen Länsirannalla, joten palestiinalaisen ei auta muu kuin rukoilla vuokraoikeutta, kunhan israelilainen on ensin ottanut suihkunsa.

Vuokraamisen logiikan nousu vaikuttaa selitysvoimaiselta teorialta, vaikka esimerkkejä kapitaalia omistavista henkilöistä, joilla ei ole pääsyä hyödykkeisiin onkin vaikeahko keksiä. Tätä pääsyn rajoittamista vastaan on Žižekin mukaan kamppailtava, ja hänen mukaansa ainoa vaihtoehto on vallankumous. Kiinnostavan tästä tekee se, että Žižek on tosissaan, ja puhuu vakavissaan esimerkiksi leninismin implikaatioista nykymaailmaan. Kaikupohjaa luo tausta toisinajattelijana Neuvosto-Slovenialaisessa yliopistossa. Mieheen on syytä tutustua lisää.

Politiikka, idiootti! -kirjassa on myös paljon muita käyttökelpoisia ajatuksia, ja koska se on koottu lyhyistä tekstinpätkistä, se on žižekmäisen sekava, ja jättää johtopäätökset lopulta lukijan tehtäviksi. Kirjan ovat toimittaneet Kimmo Jylhämö ja Hanna Kuusela, ja sen kustantaja on Like.

Kun kapasiteetti ei riitä suoritukseen

Filosofian opiskelu on miellyttävää. Useimmiten se on kiinnostavaa, innostavaa, haastavaa, sivistävää ja joskus jopa hauskaa. Kuuluisa sitaatti Aristoteleelta kertoo, kuinka “filosofian harjoittaminen näyttää tarjoavan yllättäviä nautintoja”. Näiden yllättävien nautintojen keskeltä voi myös löytyä yllättävää tuskaa.

Tuskaa filosofia tuottaa klassisesti silloin, kun filosofi pohdintansa loppupisteessä ymmärtää, ettei mitään merkitystä enää ole. Tästä aiheesta kirjoitti Frank Martela Minervan Pöllössä 4/09. Tätä ei ole minun kohdallani toistaiseksi tapahtunut, vaan pikemminkin päinvastaista: En ymmärrä, ja se tuottaa suurta tuskaa kolmen päivän jälkeen. Tällä kertaa koetinkivenä on kolmesataa sivua analyyttistä filosofia Alexander Millerin kirjoittamana: An Introduction to Contemporary Metaethics. Kun samaan aikaan pitäisi kääntää suhteellisen haastavaa akateemista englantia ja pitää lankoja käsissä ennalta tuntemattomien filosofisten teemojen suhteen, ei edistystä juurikaan tapahdu. Kolmen päivän enemmän ja vähemmän intensiivisen opiskelun jälkeen olen lukenut reilut sata sivua kyseistä herkkupalaa, eikä päähäni ole jäänyt juuri muuta kuin pääasiallisten teorioiden nimet.

Paitsi oma kykenemättömyys, prosessissa turhauttaa myös oma ajattelemattomuus: Vaikka tiesin että tentistä on tulossa laaja, en silti aloittanut lukemista ajoissa. Nyt, kun aikaa on vähän, käytän sen mielummin epäonnistumisen ruotimiseen julkisella areenalla kuin kirjan lukemiseen. Valmistautumisajan lyhyydessä on kyse tyypillisestä nykyopiskelijan ongelmasta. Akateemisen tutkinnon suorittaminen ja toisaalta opintotukien saaminen sen aikana vaatii jatkuvaa pisteiden keruuta. Kvantitatiivisesti mitattavia onnistumisia on tultava, muuten tippuu kelkasta. Toisaalta opiskelija on useimmiten lähtenyt lukemaan alaa omasta kiinnostuksestaan, ja haluaisi siksi tehdä jokaisen opintosuoritteen mahdollisimman hyvin, siten että voi itse olla siihen tyytyväinen, ja ehkä muistaa aiheesta jotakin vielä ensi vuonna. Seuraa tasapainottelua kahden ääripään välillä, parhaimmillaan. Useimmiten seuraa sinkoilua kahden ääripään välillä siten, että opintopisteitä kertyy niistä (harvoista) kursseista, jotka on suoritettu hutiloiden, ja kunnolla tehdyt esseet, hyvin valmistellut kirjatentit ja rakkaudella laaditut opintopäiväkirjat jäävät perfektionismin takia palauttamatta.

Tämä dialektinen asetelma korostuu uuden yliopistolain mukanaantuomassa markkinayliopistossa: Tehokkuusvaatimus kasvaa yliopisto-organisaatiossa ja pian todennäköisesti myös Kelan tiskillä, ja toisaalta yliopistolaisten piirissä nousee kaipuu vapaampaa, kollektiivisempaa, luovempaa ja siten rikkaampaa yliopistoa kohtaan kuten opiskelijaliikehdinnästä näkyy. Jos tehokkuusvaatimus jyrää, jää jäljelle vain yksi kysymys: Mitä tehdään tulevaisuuden tehokkailla filosofeilla?

Haluan osata, en suorittaa. Pitäisikö vaihtaa ammattikoulun artesaanilinjalle?

Alexander von Schönburg – Tyylikkään köyhäilyn taito

Luin joululomalla hauskan pienen kirjan, joka herätti kepeydestään huolimatta ajatuksia. Köyhtyneen saksalaisen maa-aatelissuvun poika, toimittaja Alexander von Schönburg kertoo kirjassaan nimeltä Tyylikkään köyhäilyn taito, kuinka raha itseasiassa on onnen tiellä.

Asetelma kuulostaa perinteiseltä: Rikas länsimainen tässä on ryhtynyt paastolle, kenties käväissyt Tiibetissä meditoimassa, ja nyt kirjoittaa elämäntaito-oppaan köyhäilystä. Näin ei kuitenkaan ole. von Schönburg pidättäytyy lähes täysin jakelemasta hyvän elämän vinkkejä, ja sen sijaan keskittyy kertomaan mehukkaita tarinoita euroopan aatelistosta, historiasta ja mm. Bahrainin hallitsijasta sekä Adnan Khashoggista, jotka hän kaikki on toimittajan työssään tavannut. Tarinoita on kahdenlaisia: niitä, joissa rikas ei osaa nauttia elämästään, sillä omaisuus pakottaa huolehtimaan, näyttäytymään ja kuluttamaan, sekä niitä, joissa köyhä osaa elää tyylikkäästi ja onnellisesti vailla omaisuuden tai sen hankkimisen tuomaa stressiä.

Tarinat ovat varsin hauskaa luettavaa jo sinällään, mutta kirjan varsinainen anti on sen liikkeelle panemat ajatukset. Vaikka teoreettista pohdintaa köyhyyden tai pidättyvyyden eduista ei juurikaan ole, tulee päällimmäisenä mieleen epikurolainen filosofia. Epikuros onkin niitä harvoja ajattelijoita, joihin teoksessa viitataan. Huomattuaan, että hänen sukunsa on tullut jopa onnellisemmaksi muutettuaan linnoista kerrostaloihin, ja itsekin rentoutunut saatuaan potkut suuresta sanomalehdestä, von Schönburg päätyy tarkastelemaan elämää pienien, ajateltujen nautintojen kautta.

Mitäpä jos ranskalaisvalmisteinen käsilaukku vaimolla tai sveitsiläinen kello omassa ranteessa ei teekkään minua onnelliseksi? Mitäpä, jos onnellisuus syntyy siitä, että on perhe, koti ja ystäviä? Edelleen, onko tärkeämpää että koti on tyylikkäästi sisustettu ja illalliskutsuilla kaikki on moitteetonta, vai että koti toimii ystäväpiirin tapaamispaikkana, ja on täynnä elämää? Onko hauskempaa matkustaa Dubaihin vai tutustua omaan lähiseutuunsa tai kotimaahansa tarkemmin? Kysymykset ovat oleellisia, ja niiden tueksi esitetyt tarinat niin kuvaavia, että kirjan sanoman hyväksyy helposti.

Tyylikkään köyhäilyn taito on hauska kirja, ja vaikka se ei tarjoakaan suurta teoreettista perustaa ajattelulleen, on se myös sisällöllisesti kiinnostava. Kuvaavaa teoksen hengelle on, että kun luin lukua, joka käsitteli matkailun inhottavuutta ja naurettavuutta, kysäisin siskoltani mistä hän oli kirjan saanut, ja vastaus oli ruotsinlaivan kioskista.