Filosofiaa, ei ilmaisia ämpäreitä

Kaikki asiat eivät ole yhtä kysyttyjä Suomessa. Voisin kuvitella, että esimerkiksi lääkäreiden ja sähköasentajien ammattitaitoon liittyviä kysymyksiä tulee heille jatkuvasti. Vaivaan itsekin lähipiiriini kuuluvaa juristia säännöllisesti lakiin liittyvillä kysymyksillä. Muutaman kerran on käynyt niin, että tuttu joka muistaa minun opiskelleen filosofiaa on pyytänyt apuani nimen omaan filosofiseen ammattitaitooni liittyen. Arvostan pyyntöjä, ja autan mielelläni jos suinkin kykenen, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava että hirveän moni ystävä ei ole arjessaan tarvinnut filosofia-osaamista.

Lääkäreille, sähköasentajille ja juristeille riittää tarvitsijoita. Samoin ilmaisia ämpäreitä jonotetaan innolla. Viime perjantain ja lauantain välisenä yönä 2.-3.9.2016 järjestettiin osana Helsingin Juhlaviikkoja Kiasmassa Filosofian yö -niminen tapahtuma. Tämä ranskalaistaiteilija Mériam Korichin luoma kokonaisuus täytti Kiasman 1. ja 5. kerroksen. Tapahtuman ohjelmassa oli siis 12 tuntia ammattifilosofien puheenvuoroja yöllä. Ei kuulosta asialta, jota suomalaiset ryntäisivät seuraamaan.

Toisin kävi. Filosofian yö pakkasi Kiasman niin täyteen, että tapahtuman Facebook-seinällä ihmiset kommentoivat turhautuneina juuttuneensa jonoihin. Kun tulin paikalle iltakahdeksan aikoihin, Kiasman ovelta oli jono Postitalon liikennevaloihin asti.Me kaikki siis jonotimme kuulemaan filosofiaa! Kun poistuin paikalta aamuyöllä, museossa oli edelleen runsaasti ihmisiä seuraamassa ohjelmaa. Kello 03.45 alkaneella tietoteorian klassisia ongelmia käsitellyttä luentoa seuraamassa oli kymmeniä ihmisiä. Kun sama luennoitsija muutamia vuosia sitten puhui samoista aiheista aamukymmeneltä yliopiston johdantokurssilla, hyvin harva jaksoi herätä luennoille. Arvioita kävijämäärästä ei ole julkaistu, mutta tapahtumassa on täytynyt käydä yhteensä reilusti yli 2000 ihmistä (edit 7.9.16: Juhlaviikot ilmoitti kokonaiskävijämäärän ylittäneen 4600 henkeä), sillä satoja ihmisiä vetävät pääsalit olivat tuntikausia täynnä.

Sain itsekin tilaisuuden puhua Filosofian yössä. Näin paljon ihmisiä oli kuuntelemassa täysin tuntematonta tyyppiä!

Sain itsekin tilaisuuden puhua Filosofian yössä. Näin paljon ihmisiä oli kuuntelemassa täysin tuntematonta tyyppiä keskiyöllä!

Mikä selittää Filosofian yön massiivista suosiota? Paikalla oli suomalaisen filosofian kärkinimiä sekä kovatasoisia eurooppalaisia filosofeja. Näiden kaikkien luentoja pääsee kuitenkin varsin usein seuraamaan ilmaiseksi yliopistoilla. Formaatti oli klassinen esitelmä, 20 minuuttia puhetta, ei aikaa kommenteille tai kysymyksille. Paikkana oli sama museo, jonka käytävillä saa normaalisti kulkea kenenkään häiritsemättä.

Uskon, että suosiota selittää osaltaan filosofian suosion vähittäinen kasvu, josta esimerkkeinä voi mainita vaikkapa filosofien kirjoittamien populaariteosten suosion, lapsille suunnatun filosofiatoiminnan kasvun ja Filosofian Akatemia -yrityksen menestyksen. Toinen tekijä on se, että filosofiaa ei ole aiemmin puettu festivaalin muotoon Suomessa. On ajateltu, että filosofia on ja sen tulisi olla vakava asia. Filosofian yö teki rohkean oletuksen, että filosofia voisi kiinnostaa muitakin kuin alan tutkijoita ja opiskelijoita – ja osui oikeaan. Kiitos siis Helsingin Juhlaviikot ennakkoluulottomasta ajattelusta!

Filosofian yö tuntuukin eräänlaiselta käännekohdalta. Tapahtuman suursuosio osoittaa, että filosofia kiinnostaa ja sen parissa halutaan viettää myös perjantai-iltoja. Suomalaiset jonottavat muutakin kuin ilmaisia ämpäreitä. Tämä tekee minut hyvin onnelliseksi.

Miksi lasten pitäisi filosofoida?

Joulukuussa 2014 Image-lehti julkaisi numeron, jossa perinteiseen tapaan jaettiin lehden Suomi-palkinnot, sarkastiset kunniamaininnat vuoden 2014 kohokohdille. Yksi kategorioista oli ”Vuoden pienimmät murheet”, ja sijalla 12 oli pieni yllätys: ”Harmistus siitä, kun oma yksivuotias ei mahtunut lasten filosofiatyöpajaan”.

Toteutimme loppuvuodesta 2014 kaksi kappaletta kokeiluluontoisia lasten filosofiapajoja, joiden seurauksena Munkkiniemen kirjasto aloitti oman Sokrates-kerhonsa lapsille ja jotka ovat nyt poikimassa lasten filosofisen kesäleirin. Lasten filosofointiin liittyvä toiminta vaikuttaa olevan muutenkin heräämässä Suomessa, mistä osoituksena on mm. aiheeseen keskittyvän Filo -yhdityksen perustaminen.

Lapsia ja vanhempia tuntuu siis filosofiatoiminta kiinnostavan, mutta miksi lasten oikeastaan pitäisi ylipäätään filosofoida? Eikö filosofia vaikeana ja usein aika ikävänäkin asiana olisi hyvä jättää väkisin sen pariin hakeutuvien aikuisten riesaksi? Minulla on tähän kysymykseen kolme vastausta:

  1. Lapset hakeutuvat itse filosofiaa kohti. Klisee, jonka mukaan lapsilla on luonnostaan filosofisia kysymyksiä, pitää paikkansa. Me aikuiset emme ole niin alttiita avoimelle, johdonmukaiselle ja kriittiselle pohdinnalle, sillä olemme ”työelämässä oppineet, että” ja muutenkin jo muodostaneet hyvin vahvoja käsityksiä aiheesta kuin aiheesta. Lasten kysymyksille ei vai usein ole sopivaa ympäristöä kasvaa filosofiaksi, vaan ne kilpistyvät aikuisten kiireisiin vastauksiin.
  2. Lapsille ei ole tarjolla tarpeeksi vähävirikkeistä tekemistä. Olen oikeasti sitä mieltä, että kaikille meillä, lapsilla ja aikuisilla, on nykyään liikaa virikkeitä, joten emme yksinkertaisesti tule ajattelleeksi. Tavoitteellisten, virikkeellisten ja aikataulutettujen harrastusten vastapainoksi pohtimaan ja juttelemaan pysähtyminen on aika mullistavaa, sillä siinä lapsi kehittelee ja ohjaa itse toimintaansa.
  3. Lapset voivat löytää ajattelemisen ilon. Imagen ajatus siitä, että lasten filosofiatoiminnalla voisimme valmentaa lapsia jotenkin paremmin vastaamaan yhteiskunnan tarpeita ja tai muuten ”kehittymään” menee hutiin. En usko, että filosofointi kasvattaa lapsista tulevaisuuden menestyjiä, ja siinä mielessä se todellakin on ”vuoden pienin murhe”. Sen sijaan filosofointi voi auttaa lasta löytämään ajattelun ilon – huikean euforian, kun omalla ajattelullaan löytää asioista uusia puolia, näkee maailman eri tavoin tai ymmärtää ajatusten takana väijyviä ennakko-oletuksia.

Näiden kolmen syyn takia myös ajattelen, ettei ensisijaisesti ole mielekästä pyrkiä tekemään filosofiaa lapsille (philosophy for children, P4C), vaan filosofiaa lasten kanssa. Kuten ensimmäinen perustelunikin julistaa, lapsilla tuntuu olevan omanlaisensa ote filosofointiin, ja siksi aikuisetkin voivat kokea mullistavia pohdintoja lasten kanssa filosofoidessa. Lapsille filosofoidessa taas toiminta uhkaa kääntyä filosofian historioinniksi, jonka mielekkyyttä epäilen lukioasteellakin.

Neljäs syy lasten kanssa filosofointiin onkin se, mitä aikuiset siitä voivat saada. Koska lasten kanssa tekemisessä syyn täytyy kuitenkin lähteä lapsista itsestään, en nosta sitä ylläolevaan listaan, vaan kannustan kaikkia lasten kanssa tekemisissä olevia kokeilemaan villiä pohdiskelua ja ajatusten kehittelyä lasten kanssa aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus!

 


 

P.S. Päätin vaihtaa blogin nimen, kun nyt näin kuukausien tauon jälkeen taas kirjoitin tänne. Seuraava päivä -nimi alkoi yksinkertaisesti tuntua liian ajankohtaiselta, ja toisaalta uusi otsake ehkä kuvaa paremmin ajatteluani ylipäätään.

 

Sosiaalinen media oman elämäni taiteilijaromaanina

Tätä kirjoittaessa on menossa yksi vuoden suurimmista mediaspektaakkeleista Suomessa: linnan juhlat eli itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa. Juhlat perinteisesti suosittu tv-tapaus, mutta nykyään myös vahvasti sosiaalisen median ilmiö: #linnanjuhlat on tänään yksi maailman kolmesta käytetyimmästä aihetunnisteesta. Kaikki haluavat siitä osansa: jos oma twiitti tai kuva saa tarpeeksi suosiota, se voidaan nostaa valtakunnanmediaan, vaikka telkkariin.

Mutta mitä seuraa, jos postaukseni kerää huomiota? Seuraa arvonnousua someminälle. Sitä kerryttämällä taas voin pikkuhiljaa kivuta tasavertaiseksi tiedonvälittäjäksi ja totuudenluojaksi kuin päivittäin ilmestyvät sanomalehdet tai aikakauslehteen verrattavaksi kauneuden auktoriteetiksi. Tai näin ainakin kuului blogien ja sosiaalisen median lupaus.

Blogimaailmassa tiedonvälitys on demokraattista, sanottiin. Sosiaalisessa mediassa ei ratkaise tuottajan status vaan sisällön laatu, sanottiin. Kun perustin ensimmäisen blogini joskus vuosituhannen alkuvuosina, uskoin vilpittömästi tähän projektiin: kunhan saisin kiinnitettyä blogipiirien auktoriteettien huomion, julkisuudenmuruja putoilisi minullekin ja vähitellen nousisin samaan asemaan. Kymmenen vuotta kului, mutta vieläkään blogistani ei ole tullut Hesarin veroista auktoriteettia. On tietysti olemassa mahdollisuus, että oma päivitystahtini tai sisällön laatutaso eivät ole ihan riittäneet huipulle, mutta tästä huolimatta uskallan väittää, että mikään muukaan blogi- tai somekanava ei Suomessa ole aidosti muodostunut uhkaksi perinteisen valtamedian totuudenmuodostuskoneelle. (Eri asia on sitten mediatalojen talousongelmat, mutta nekään eivät johdu siitä että sisällöille ei olisi kuluttajia, vaan siitä että siitä ei enää haluta maksaa entiseen tapaan.)

Kuten Turun ylioppilaslehti kirjoitti äskettäin jutussaan Elämää kuplassa, myös somessa arvostusta saadaan yleensä jo saavutetun statuksen perusteella, ei niinkään omalla nokkeluudella, aktiivisuudella tai muulla toiminnalla. Tai siis, sosiaalisessa mediassa, kuten muussakin mediajulkisuudessa, ihmiset ovat kiinnostuneita valmiiksi korkeaprofiilisista asioista – toki uutuudenviehätys huomioiden. Valtamedian tekemät twiittinostot meidän somerahvaan päivityksistä ovat kaikessa harvinaisuudessaan kuin tasavallan presidentin jakamat kunniamerkit kansalaisille: Naurettavan näköistä koreilua, paitsi jos huomionosoitus sattuu osumaan omalle kohdalle. Siksi kannattaa varmuuden vuoksi vähän kosiskella vallanpitäjiä, edes käyttää ”virallista” hashtagia.

Vaikuttaa siltä, että sometariaatista ei koskaan ole tulossa tiedollista auktoriteettia. Somettamisen kuten Facebook-postaamisen, twiittaamisen tai blogikirjoittamisen merkitys ei voi siis olla tiedon välittäminen, kauneuden luominen, taiteen tekeminen tai muukaan auktoriteettien hallussa oleva toiminta. Silti kuvaamisella, kirjoittamisella, jakamisella ja linkkaamisella on merkitystä. Sillä kerrotaan tarinaa, joka vahvistuu kun arvovaltainen taho levitää sitä.

On vanha hokema, että sosiaalisessa mediassa rakennetaan kiiltokuvaversioita itsestä, ja että somettaminen on pyrkyryyttä. Näistä ensimmäinen väite pitää paikkaansa, toinen ei: sosiaalisessa mediassa tuotetaan itsen kannalta mieluisaa kuvaa itsestä, mutta ei ensisijaisesti uralla etenemistä tai muille hienostelua varten. Tärkeintä on itselle kerrottu tarina itsestä – sosiaalinen media on siis kuin moniulotteinen peili. Sosiaalinen media ei siis demokratisoinut tiedonvälitystä, mutta se demokratisoi jotakin muuta. Jotakin, joka aiemmin oli vain itsestään taiteilijatarinoita kirjoittavien romaanikirjailijoiden saavutettavissa: mahdollisuuden tuottaa median avulla itse oma käsityksensä itsestään.

Rakkaus työhön ja elämän kunnossapito

Luova luokka. Tietotyö. Downshifting. Läppärityöläinen. Lähiruoka. Mikä näitä jo osittain muodista menneitä hokemia yhdistää? Rakkaus työhön, jota tekee. Niin informaatiomuotoilua tekevä läppärityöläinen kuin downshiftaava lähikahviyrittäjäkin tekevät molemmat työtään ennen kaikkea rakkaudesta työhönsä.

Miya Tokumitsu nimesi ilmiön äskettäin Jacobin-kulttuurijulkaisussa: Do What You Love, DWYL. Tokumitsun mukaan DWYL-ajattelu kannustaa ihmisiä tavoittelemaan ammattia, jossa keskiössä on tehtävään työhön kohdistuva rakkaus, ei esimerkiksi kohtuulliset työolot tai riittävä toimeentulo. Kuulostaa avoisalta, ja päivän Hesarin mukaan suomalaisnuorille ei enää muu ”kelpaa”.

DWYL-rakkaustarinan traagisena kääntöpuolena on kuitenkin sen aiheuttama jako: ihmiset jaetaan kahteen ryhmään, joista ensimmäiset voivat tehdä sitä mitä rakastavat ja toisaalta rakastaa sitä mitä tekevät, kun taas toiset ottavat vastaan sen työn minkä saavat turvatakseen toimeentulonsa. Ensinmainitut edustavat pientä vähemmistöä työikäisistä. Myös rakastajien luokka jakautuu kahteen erikokoiseen ryhmään: siihen päästäkseen on ihmisellä oltava hyvä sosioekonominen tausta, sillä suurin osa työnsä rakastajista joutuu tulemaan toimeen rakkauden lämmöllä ja perityllä varallisuudella, sillä lähiruokabisnes ei välttämättä lyö leiville. Tämä yhdistyy keskituloisten vähenemiseen, joka tapahtuu Suomessakin kasvavalla vauhdilla.

Paitsi huonosti palkattua, kuten lähiruokamyyjällä tai apurahatutkijalla, rakkaustyöläisen työ voi myös paradoksaalisesti olla sisällöllisesti köyhää. Matthew B. Crawford nostaa semifilosofisessa self help -kirjassaan Elämän korjaajat (2012) esiin niin sanotun tietotyön lumeen: suurin osa korkeakouluopiskelijoista ja muistakin nuorista tavoittelee jonkinlaista tietotyötä. Tämä työ voi siisteistä olosuhteistaan huolimatta olla kuitenkin älyllisesti hyvin köyhää ja todella mekaanista, kuten vaikkapa tietopalvelutyö tai sisällöntuotanto. Tässä paljastuu DWYL-ajattelun todellinen mullistavuus: se on tehokkain hallinnointityökalu sitten liukuhihnan, sillä se saa ihmiset motivoitumaan pienellä palkalla kenties hyvinkin alkeellisiin töihin.

Crawford ehdottaa ratkaisukeinoksi elämänpiirin haltuunottoa kunnossapidon kautta. Hänen neljä keskeistä ajatustaan ovat:

  1. Omien asioiden hallinta: kun ihminen osaa korjata arjessaan tarvitsemiaan välineitä ja asioita, hänen tunne elämänhallinasta ylipäätään vahvistuu. Korjaaminen pätee niin repsottavaan kaapinoveen, läppäriin kuin kotivakuutukseenkin.
  2. Käytännöllisiä töitä ei voi ulkoistaa eli alistaa etäältä vaikuttaville voimille. Siksi vaikuttamisen tunnetta haluavan voi olla hyvä tehdä ainakin osittain käytännöllisiä töitä, kuten oman työtilansa huoltoa tai muuta sellaista. Tämä saa aikaan kokemuksen toimintakyvystä, kun kaikki asiat eivät ole etäältä operoivan IT-tuen tai asiakaspalvelun hoitamia.
  3. Kokemus toimintakyvystä sekä omaehtoisuudesta tuottaa ymmärrystä maailmasta. Tämä nostaa esiin sen, mikä ihmisessä on parasta, kun ihminen oivaltaa omaa asemaansa suhteessa muihin ihmisiin ja maailmaan.
  4. Ajattelu = tekeminen. Näin siksi, että ihminen käsittää asioita ensisijaisesti ottamalla ne käsiinsä, haltuunsa. Siksi tieto perustuu pohjimmiltaan konkretiaan ja siten ajattelulla on konkreettinen perusta. Esimerkiksi maailmasta saamamme tieto perustuu empiirisiin kosketuksiin ja sitä kautta tehtäviin yleistyksiin. Jopa kaikkein abstraktein tieto kuten matemaattinen ajattelu pohjautuu kokemuksiin kolmen kiven tai omenan laskemisesta yhteen kahden kiven tai omenan kanssa.

Tiivistäen siis ihmiselle on terveellistä tehdä myös konkreettisia asioita, sillä ne saavat oivaltamaan itsen, työn ja muiden ihmisten suhteita ja paikkaa maailmassa. Työstä nauttiminen on sallittua ja jopa tavoiteltavaa, mutta kun siitä on rakentunut ainoa merkityksen lähde elämälle, on lakipiste saavutettu kenties pikemminkin taylorilaisessa työvoiman automatisointiprojektissa kuin yksilön vapaudessa toteuttaa itseään.

Mitä on ajatteludesign?

Julkaistu Minervan Pöllön numerossa 3/2012

Designpääkaupunkivuoden myötä designin määrä Helsingissä on räjähtänyt käsiin. Siinä missä ennen käsitteen piiri rajoittui eksklusiivisesti lähinnä suomalaisten suurmiesten suunnittelemiin koivuvanerijakkaroihin ja rei’itetystä messingistä tehtyihin lamppuihin, nyt nimityksen alle menevät niin rakennuselementit, kaupan etukortit kuin vammaispalvelutkin. Ja siellä missä sana ’design’ ei vieläkään tunnu soveliaalta, voidaan vielä pelastaa paljon ’muotoilun’ alle. Esimerkiksi Helsingin yliopisto tekee menestyksekästä yhteiskuntadesignia.

Olemme todistaneet ilmiötä, jonka skeptikot ovat väittäneet johtavan design-käsitteen inflaatioon ja merkityksen tyhjentymiseen. Ei kuitenkaan syytä huoleen, ’design’ tarvitsee vain hieman uutta täytettä ollakseen jälleen paisuteltujen kuoriensa kokoinen. On tullut aika marssittaa henkeään pidättävän WDC Helsinki 2012 –karnevaaliyleisön eteen uusi ja kaunis, kestävä ja funktionaalinen käsitemuotoiluinnovaatio: ajatteludesign!

Mitä sitten on aito ajatteludesign? Jotakin, joka on vanhoja, huonolaatuisia ja rumia ajatuksia kestävämpää, parempaa ja funktionaalisempaa. Sen tunnusmerkki on laatu, jonka ansiosta se kestää ajan hammasta ja muotivirtauksia huomattavasti paremmin kuin bulkki-ajattelu. Laatunsa takia ajatteludesignia onkin usein pidetty vain hyvätuloisten etuoikeutena, mutta todellisuudessa sen kestävyyden ansiosta jokaisella on varaa aitoon ajattelumuotoiluun. Sitä voi käyttää vuosikymmeniä, ja usein se kestää jopa sukupolvelta toiselle.

Kestävyyden ohella toinen ajatteludesignin kantavista periaatteista on sen funktionaalinen kauneus. Muoto seuraa siinä tarkoitusta: jos ajattelu-partikkelin on esimerkiksi tarkoitus toimia giljotiinina moraalilakien ja luonnollisten tosiseikkojen välillä, sen on oltava muodoltaan erityisen terävää. Monissa tapauksissa taas voidaan käyttää pyöreälinjaista aforistiikkaa tekemään maailmankuvan jalustaksi tarkoitetusta ajatteludesigntuotteesta erityisen ergonominen.

Funktionaalisuus ei kuitenkaan ole pelkkää mukavuutta. Se on myös esimerkiksi taloudellisuutta: hyvä ajatteludesign-esine on taloudellinen – siinä ei kerta kaikkiaan ole mitään ylimääräistä. Perinteisenä hyvän muotoilun merkkinä on myös pidetty pinottavuutta: Jos uutta ajattelua ei saa tukevasti kasattua aiempien päälle, ei kokonaisuus ole harmoninen eikä pitkän päälle kestä.

Aina ei kuitenkaan ole helppoa erottaa aitoa ajatteludesignia halvasta kopioista. Kukapa ei haluaisi jäljitellä ajattomia klassikoita ja menestyä menneiden mestareiden kustannuksella? Varman tunnistuksen voi tehdä vain ammattilainen, mutta toimiva nyrkkisääntö on, että aitoon ajatteludesigniin on pohjaan lyöty tiukkaan istuva leima: joko ”analyyttinen filosofia” tai ”mannermainen”. Tämä leima on varma indikaattori, sillä se ei irtoa kulumallakaan.

Näin designpääkaupunkivuonna on tullut tavaksi pystyttää pitkin kaupunkia erilaisia näyttelyitä, joihin on kerätty monenlaisia vanhoja tuoleja, ja koristella kokonaisuus pyöreällä, kirkkaansinisellä tarralla. Ajatteludesignia näyteikkunoissa ei ole kuitenkaan näkynyt juuri lainkaan, eikä sille ole ollut omaa logoakaan. Niinpä kannustankin lukijoitani perustamaan omia pop-up –ajatteludesignnäyttelyitä. Ajattelumuotoilutuote kainaloon, oheinen teemavuoden älyllistä aspektia symboloiva tunnus esille ja kiinnostuneiden ihmismassojen vyöryä ei pidättele mikään!

COMIC SANS CAPITAL

Filosofian harjoittaminen nettiaikana

Noin kymmenen vuotta sitten kohistiin internetin mullistavan liike-elämän, journalismin ja kaupassakäynnin. Missä ollaan nyt? Nettifirmoista suurimmat kupsahtivat kuplan puhjettua, mutta muutama on noussut jättiläisiksi, Google ja Facebook etunenässä. Pysyviä työpaikkoja on tullut jonkin verran, mutta ei mullistavasti, ja it-alalla valitetaan surkeita työoloja. Journalismi on taatusti muuttunut: ”linkbait” eli klikkauksia houkuttelevat otsikot ovat välttämättömiä, ja paperijournalismi hiipuu hitaasti kohti välttämätöntä ajattelutavan muutosta. Ostosten teko taas on tullut blogipohjaisemmaksi, kun entistä useampi rullaa läpi muotiblogin jos toisenkin ennen ostosta. Myös jokunen kukoistava nettikauppa löytyy, mutta maito haetaan edelleen kaupasta.

Entäpä aloista arkaaisin, filosofia, kuinka netti kohtelee sitä? Kohtuullisesti, sanoisin. Filosofinen aineisto on tullut helpommin saataville klassikkodigitointien kuten Gutenbergin, artikkelihakujen ja filosofian nettisanakirjojen kautta. Kattava kirjasto lähietäisyydellä ei siis enää ole skolastiikan välttämätön edellytys.

Mediahypelle on helppo nauraa akatemian ylevien pylväiden välistä, mutta fakta on, että netissä julkaistaan myös kiinnostavaa filosofista materiaalia, jota ei ole muualta saatavilla. Hyvä esimerkki on Philosophy Bites -podcastsivusto, jossa haastatellaan huippufilosofeja. Kokonaan uudenlaista on myös artikkelinjako- ja keskustelusivusto Aaaaarg.org, jonka toiminta taitaa tosin olla tekijänoikeuslainsäädännön tuolla puolen. Tällaisten lähteiden äärelle löytää melko kätevästi esimerkiksi Twitterin avulla, seuraamalla muutamia filosofia-aiheisia julkaisijoita. Tämän mainitseminen filosofianopiskelijoiden parissa tosin saa aikaan alentuvia naurunhörähdyksiä, mutta pitäkää pergamenttinne.

Suomessakin on virinnyt kiinnostavaa nettikeskustelua filosofian alalta, vaikka usein blogeissa sekoittuvatkin henkilökohtaiset vuodatukset ja argumentaatio melko nietzscheläisittäin. Erinomaisia havaintoja on esimerkiksi Frank Martelan blogissa.

Netti on myös tuottanut uudenlaisia tapoja rahoittaa tutkimusta. Hieno esimerkki on kotimainen yhteisöllinen Vertaisrahasto, jossa rahat tulevat käyttäjien lahjoituksista ja rahoituspäätökset tehdään käyttäjä-äänestyksillä.

Sanokoon siis epäilevät sokrateet mitä tahansa, filosofian on aika ottaa uusi platoninen askel ja siirtyä seuraavaan mediaan.

Paluu metafilosofiaan

Ensimmäinen varsinainen kirjoitus tässä blogissa käsitteli J.F. Rosenbergin kirjaa The Practice of Philosophy. Tuolloin totesin kirjan olevan filosofian opintovaatimuksien joukossa poikkeuksellisen selkeä ja käytännönläheinen. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin on jälleen luettavana filosofia-kirjoja, jotka ovat lähestymistavaltaa praktisia.

Kyseessä on teokset Julian Baggin & Peter S. Fosl: The Philosopher’s Toolkit (2. painos, 2010) sekä Nicholas Rescher: Philosophical Reasoning (2001). Ensinmainittu on eräänlainen hakuteos filosofoinnin ”työkaluista”: sisältö koostuu varsin kattavasta listauksesta argumentaatiokeinoja, virhepäätelmiä, päättelyn pätevyyden arviointikeinoja sekä kritiikin muotoja. Toinen, Rescherin teos, taas pyrkii kuvailemaan filosofian keinoja ja luonnetta mahdollisimman kattavasti, ja siis rakentamaan kokonaiskuvaa filosofoinnista.

Näistä Bagginin ja Foslin Toolkit vaikuttaa kirjalta, johon voi olla palaamista myöhemminkin. Itse asiassa kirja kannattanee jopa ostaa, jos filosofiaa harjoittaa pääainetasolla, sillä se on helppolukuinen ja ymmärrettävä listaus keinoista ja käsitteistä liittyen filosofiseen argumentaatioon. Rescherin teos taas herätti minussa hetkeksi hiipuneen kiinnostuksen metafilosofiaan, siis kysymykseen ”mitä on filosofia”.

Rescher kuvailee filosofian

Rescher: Philosophical ReasoningRescher toteaa Philosophical Reasoningin alkupuolella, että jokainen filosofi joutuu omalta osaltaan vastaamaan kysymykseen filosofian luonteesta. Hän itse pyrkii kuvailemaan filosofian sen keinojen avulla, onhan kirjan alaotsikko ”A Study in the Methodology of Philosophizing”. Kuvaus pyrkii olemaan mahdollisimman kattava, päästäen sisään kaikki filosofian osa-alueet, koulukunnat ja haarat. Tämä ei tietenkään ole mahdollista, sillä kuten Rescher itse sanoo, filosofiaa on harjoitettu ainakin 2500 vuotta ja nykyisin pelkästään Pohjois-Amerikassa on yli kymmenentuhatta ammatikseen filosofoivaa henkilöä, joten kenttä on käsittämättömän laaja.

Vaikka siis jotkin filosofian alueet jäävät rajauksesta ulos, onnistuu Rescher kuitenkin kuvailemaan filosofian kohtuullisesti. Hän toteaa alan juurien olevan ihmisen kysyvässä luonteessa. Filosofia onkin luonteeltaan kysyvää, ja vastauksesta kumpuaa aina uusia kysymyksiä. Rescherin mukaan filosofia lähtee epäjohdonmukaisuuden tunteesta, aporiasta, joka voidaan ratkaista erotteluilla tai uusilla käsitteillä ”aporeettisen klusterin” eri osa-argumenteissa. Ratkaisu tuottaa kuitenkin aina uuden aporian. Filosofia pyrkii luomaan kertomusta, vaikka se onkin tuomittu päättymättömäksi.

Rescher kuvailee filosofian ”datan” olevan kaikkea ihmiskokemukseen kuuluvaa: arkijärkiset uskomukset, tieteen nykytulokset, traditio, historian opetukset ja nykyinen maailmankatsomus, näin muutamia mainiten. Filosofi voi siis päättelyissään nojata lähes mihin vain. Sen on kuitenkin varauduttava perustelemaan premissinsä, ja silloin voidaan ajautua vähitellen kohti ”ensimmäisiä periaatteita”, perustelemattomia perusteluita. Välttääkseen ikuisen regression perimmäisten premissien kohdalla, Rescher turvautuu verkostoteoriaan tai koherenssiteoriaan. Kaikkea filosofista tietoa on arvioitava kontekstissaan, siis sen mukaan, sopiiko se systeemiin vai ei. Toisaalta ensimmäiset premissit voidaan perustella niiden seurauksilla, ei niitä edeltävillä premisseillä: jos hylkäämme tämän aksiomaattisen premissin X, mistä kaikesta joudumme luopumaan sen mukana?

Rescherin kanta onkin systeeminen. Sen mukaan filosofian tehtävä on systematisoida maailmasta saatua dataa, oli maailma systeeminen tai ei. Systematisointi tarkoittaa Rescherillä selvennyksiä, päättelyitä, vertailua ja yhteyksien selvittämistä. Hänelle filosofia on siis edistyvää, vaikka kysymykset ja jossain määrin myös vastauksetkin ovatkin ikuisia. Rescher onnistuu kohtuullisen hyvin pysyttelemään deskriptiivisellä, kuvailevalla tasolla, mutta päättyy kuitenkin vahvasti tyrkyttämään kahta kantaa: totuuden koherenssiteoriaa ja filosofian systeemiteoriaa. Kirja on kuitenkin opettavainen, kattava ja kiinnostava esitys nykyfilosofin käytössä olevista keinoista.

Baggini ja Fosl kokoavat työkaluja

Baggini & Fosl: Philosopher's ToolkitBagginin ja Foslin lähtökohta on hieman erilainen. He eivät väitä esittävänsä koko filosofian keinovalikoimaa tai määrittelevänsä alaa tyhjiin, vaan esittelevät noin sadassa lyhyessä artikkelissa joukon yleisiä tai tunnettuja keinoja ja käsitteitä.

Kirjan sisältö on jaoteltu karkeasti seitsemään alueeseen: argumentoinnin perustyökaluihin, kehittyneempiin työkaluihin, argumentin arviointiin, käsitteellisten erotteluiden välineisiin, historiallisten filosofien keinoihin, radikaalin kritiikin muotoihin sekä argumentatiivisten välineiden rajoja käsittelevään lukuun. Kirjassa onkin artikkelit niin aksioomista, ajatuskokeista, feministisestä kritiikistä kuin tautologioistakin. Pääsanoma tuntuu olevan: ollakseen pätevä filosofian harjoittaja, on hallittava nämä välineet, mutta lisäksi keksittävä oma tapa käyttää niitä. Monen keinon perään on lisätty varoittava esimerkki niiden väärinkäytöstä.

On kiinnostavaa, kuinka usein filosofia-skenessä varoitellaan virhepäätelmistä, ja kuinka harvoin niitä oikeasti esiintyy. Toki käsittelyissä saatetaan puuttua epäolennaisuuksiin, käyttää naurettavia premissejä tai tyytyä vain kuvailuun, mutta varsinaisia päättelyn, siis loogisen muodon, virheitä näkee äärimmäisen harvoin. Baggini ja Fosl huomauttavatkin, että argumentaatiovirheissä on kyse usein muusta kuin virhepäätelmästä.

Tällaiselle kokoavalle käsikirjalle on varmasti käyttöä monella, joka puurtaa filosofian parissa. Rescherin teokseen tutustuminenkin kannattaa. Mies on ehkä parhaimmillaan metafilosofiassa, ja esimerkiksi hänen teos Aporetics: Rational Deliberation in the Face of Inconsistency (2009) tarjoaa kiinnostavan näkökulman filosofiseen ongelmanratkaisuun – sillä Rescher on todellakin ratkaisukeskeinen filosofi.

Merkityksettömän merkityksellisyydestä

Elämä tuntuu kaoottiselta, kun siinä on liikaa asioita, joita ei voi kontrolloida. Asiaan auttaa kuitenkin suunnittelu ja aikatauluttaminen, to do -listat, kalenterit ja henkilökohtaiset opintosuunnitelmat.

Saapas jäi suolle

Kun elämä etenee kalenterin nuottiviivastoa pitkin, on ahdistus ja stressi huomattavasti lievempää. Tuntuu, että saa aikaan asioita, tekee, elää. Jos kuitenkin kurkistaa puuhastelun verhon taakse, saattaa huomata, että aikataulutettu tekeminen sulkee pois kokemuksen vapaudesta, hetkien merkityksellisyydestä – kenties jopa onnellisuudesta.

Omasta näkökulmastani tarkasteltuna näyttää siltä, että itse asiassa juuri pyrkimisen ja saavuttamisen kannalta merkityksetön on elämän kannalta merkityksellistä. Kököttäminen uusimaalaisessa talousmetsässä tihkusateessa. Opiskelijaruokalalounaan syöminen tietyn ihmisen kanssa. Bulkkidekkarin lukeminen arki-iltana. Siis asiat, jotka eivät vie tavoitteellisessa elämässä eteen- eivätkä taaksepäin.

Arvostamme saavutuksia siksi, että ne kohottavat itsetuntoa ja statusta. Paremmasta statuksesta on hyötyä seuraavan tavoitteen saavuttamisessa. Jos lineaarinen ajattelu kuitenkin viedään lopulliseen johtopäätökseensä, on havainto karu: keskimääräinen ihmiselämä on vain loppua kohden laskeva saavutuskäyrä – merkityksellisyys ei tule kuvioon missään kohtaa. Onnistumisen kokemusten määrä ei täytä merkityksellisyyden säkkiä kovinkaan paljon.

Onnistumisen kokemukset auttavat yksilöä tuntemaan itsensä valitsevaksi ja merkitseväksi. Ne siis osoittavat yksilön paikan maailmassa, toisin sanoen sijainnin uratiellä. Nämä asiat ovat oleellisia vapauskokemuksen ja siten onnellisuuden kannalta. Onnistumisen kokemukset tuntuvat kuitenkin kasvattavan nälkää onnistumiselle, ja siksi lopulta rajoittavan vapautta.

Siksi elämässä pitäisi olla tilaa tekemiselle, kokemiselle ja olemiselle, joka on kaiken kaikkiaan turhaa. Siis epäkehittävälle, mitättömälle ja riippumattomalle. Kun onnistumisen vaaraa ei ole, saattaa onnellinen tunne hiipiä kokemuskenttään.

Pyrkimisestä pidemmälle

Viime viikko oli vaikuttava. Olin ehdolla ylioppilaskuntani edustajistovaaleissa ja hain erästä toista luottamustoimea ylioppilaskunnassa. Näistä ensin mainittu johti tulokseen: pääsin varasijalle edustajistoon, mikä vaati kymmeniä ääniä ja tuloksen, joka oli parempi kuin sadoilla muilla. Seuraus: kova piikki itsetunnossa, haku seuraavaan pestiin, pettymys ja tyhjä olo, kun kiivastahtinen viikko on ohi.

Olen pohtinut pyrkimistä ja urasuuntautumista monesti aiemminkin. Nyt tein itselleni uuden havainnon: rohkea pyrkyryys eri tavoitteisiin on ainoa keino saavuttaa ne, mutta saavuttaminen joko tuottaa vain tyhjän olon, tai tunteen, että ”minustahan voisi olla tuohonkin”. Siis pakonomaisen tarpeen pyrkiä vielä hieman korkeammalle.

Startup-yrittäjyysprofeetat muotoilevat mottonsa melko samaan tapaan: ”Aim for the stars, land to the moon.” Kun tähtää reilusti yli omien kykyjensä, saattaa kolahtaa siihen juuri itselle sopivaan paikkaan, vai pitäisikö sanoa uraan. Matka ei kuitenkaan pääty ”kuuhun”, vaan sieltä käsin voi havaita, että maailmassahan on vielä paljon enemmän tavoittelemisen arvoista. Niinpä joikainen saavutus on vain askelma portailla, jotka vievät kohti askelmien loppua.

Tämä ajatus tuntuu minusta ahdistavalta. Tuntuu, että teen asioita vain, koska uskon, että seuraavalla askelmalla ruoho on vihreämpää. Voi olla, mutta mitä sillä on väliä? Haluaisin nauttia tekemistäni ja kokemistani asioista sellaisinaan, ilman, että ne tuntuvat osalta jatkumoa, jossa minusta tulee sellainen kuin minusta tulee. Valitettavasti olen kuitenkin lukkiutunut ajattelemaan elämääni lineaarisena jatkumona, jonka kehityskäyrä saavuttaa jossain kohtaa huippunsa, ennen kuin alkaa vajoamaan jälleen kohti mitättömyyttä. En tietysti vielä tiedä mikä huippuni tulee olemaan, vai olenko kenties jo ohittanut sen. Pyrin kuitenkin jatkuvasti eri asioita tekemällä nostamaan aktiviteettikäyrääni, jotta pysyisin dynaamisena.

Harvoja, mutta hienoja ovat ne elämän hetket, kun ihmiselle lasketaan todistus kämmenelle, seppele päähän ja taputtava käsi olalle. Näissä hetkissä yksilöä juhlitaan siitä, että hän on saavuttanut jotain yhteisön arvostamaa: konfirmaation, ylioppilastutkinnon, suoritetun asevelvollisuuden. Kuitenkin yksilön ja yhteisön kannalta lienee nykyisin merkittävämpää, kun saavuttaa jotain urallaan: opiskelupaikan, työpaikan tai artikkelijulkaisun arvostetussa aikakausjulkaisussa. Yhteisö on vain niin kankea, että palkitsemisrituaalit kohdistuvat reliikeiksi muodostuneisiin menneen ajan virstanpylväisiin.

Koska laitamme psykologisesti niin paljon peliin uralla (oli se sitten ikuista opiskelua, fyysistä työtä tai luovaa taiteentekoa), eikä yhteisö silti juhli meitä saavuttaessamme sillä jotain, olisi syytä muistaa taputtaa itseään olalle. Arvostamme itseämme kuitenkin suhteessa tekoihin ja valintoihimme, joten miksi emme kiittäisi itseämme, kun olemme onnistuneet niissä? Onnistuminen on tietysti suhteellista, mutta hyvä mittari on oma psykologinen panos: kuinka tärkeän tuntuinen tämä tavoite oli ennen kuin sen saavutin?

”Nietzsche oli hullu natsi”

Tein syksyllä laajahkon seminaarityön liittyen Friedrich Nietzscheen. Työn edetässä kohtasin outoja ristiriitoja miehen omien tekstien ja Nietzscheä koskevien mielipiteiden välillä. Sovinnaisuutta vastustavana ajattelijana Nietzsche kiehtoi yleisellä tasolla, ei niinkään minkään tarkemman teeman kohdalla. Nietzschen filosofiaa, aikalaisiaan ja moraalinormeja vastustava retoriikka vetosi siis tunteisiin, ei niinkään vielä järkeen. Niinpä päätin aloittaa perehtymällä hänen varhaistuotantoonsa: Tragedia synty julkaistiin vuonna 1872 Nietzschen ensimmäisenä kirjana.

NietzscheKuten aiemmin lukemani perusteella saatoin aavistaa, Nietzsche käsittelee teoksessa tragediataidetta ja taidetta ylipäätään erityisesti osallistumisen, ilon ja luovuuden kautta. Nämä piirteet olivat Nietzschen mukaan oleellisia piirteitä muinaisessa tragediataiteessa, joka syntyi antiikin Kreikassa. Aktiivisuuden ja ilon korostaminen vaikutti oudolta: aiemmin olin pitänyt Nietzscheä pessimistisenä, masentuneena ja synkeänä ajattelijana – jopa natsina. Aloin kiinnittää huomiota tähän ristiriitaan: itse asiassa havaitsin, että Nietzscheä epäiltiin niin filosofian opiskelijoiden kuin täysin sen ulkopuolistenkin ihmisten parissa.

Nietzscheä pidetään ennen kaikkea viiksekkäänä, masentuneena tuomiopäivän airueena, hulluna, nihilistinä, natsina, pessimistinä ja jopa askeettina. Monesti muistetaan, että hänen kuolemansa jälkeen valtaan nousseet natsit arvostivat Nietzscheä – mikä on selkeä harhaluulo. Natsilinkki liittyy Nietzschen siskon toimittamaan, filosofin omista papereista koottuun ja voimakkaasti muokattuun teokseen Der Wille Zur Macht, suomeksi ”Tahto valtaan”. Siinä natsiyhteyksiä omaava sisko pyrki muotoilemaan Nietzschen jyrkästi nationalismia, antisemitismiä ja fasismia vastustavat ajatukset uuteen muotoon. Osalle natseista tämä meni läpi, mutta esimerkiksi Hitler ei koskaan uskonut Nietzschen todella olleen natsiajattelun kannnalla. Niinpä Nietzschen tulkitseminen natsiksi on kaksinkertainen harhaluulo: 1. Nietzsche vastusti natseja eksplisiittisesti, ja 2. natsit vastustivat Nietzscheä.

Tunnettua on, että Nietzsche sairastui henkisesti elämänsä loppuvaiheilla, ja eli viimeiset vuotensa siskonsa holhouksen alaisena eristyksissä ulkomaailmasta, kykenemättä kommunikoimaan millään tavalla. Sairaus oli ilmeisesti kupan terminaalivaihe. On selvää, että tässä tilassa Nietzsche oli varsin synkkä ja ”masentunut”. Lisäksi terminaalivaihe alkoi hermoromahduksella filosofin nähtyä isännän pieksemässä riutunutta hevostaan piiskalla. Tämä ilmentää mitä voimakkainta empatiaa, sillä tarinan mukaan Nietzsche yritti asettua hevosen eteen ja estää piiskaamisen, mutta sai kohtauksen, ja hevonen kuoli iskuihin. Kuitenkin kaikki pääteoksensa filosofi kirjoitti täysissä henkisissä voimissa, eikä niissä ole havaittavissa mitään viitteitä masennuksesta: päin vastoin, hän puhuu ilosta, luovuudesta ja ennen kaikkea aktiivisuudesta. Esitellessäni työni eräs filosofian pääaineopiskelija totesi: ”oli kiinnostavaa lukea esittely siitä, että Nietzsche ei ollutkaan hullu”. Työssäni en kertaakaan käsitellyt Nietzschen henkistä tervetyttä, mutta tämä lukija pystyi tulkitsemaan sen vain osoitukseksi siitä, että Nietzsche ei ollut täysin hullu.

Nietzschen ohella käsitykset myös monista muista tunnetuista filosofeista ja ajattelijoista perustuvat outoihin mielikuvii. Olisikin kiinnostavaa selvittää pienellä kyselytutkimuksella muutamien filosofian kaanoniin kuuluvien ajattelijoiden julkisuuskuvaa nykysuomessa. Tämä voisi paljastaa myös yleisemmin suhtautumista akateemiseen maailmaan.

Loppukevennyksenä tämän kaiken masennuksen keskellä linkattakoon Nietzsche-sitaatteja ja sarjakuvaa: Nietzsche Family Circus.

Suomalainen Nietzsche-aiheinen blogi: Nietzsche lyhyesti.