Sosiaalinen media oman elämäni taiteilijaromaanina

Tätä kirjoittaessa on menossa yksi vuoden suurimmista mediaspektaakkeleista Suomessa: linnan juhlat eli itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa. Juhlat perinteisesti suosittu tv-tapaus, mutta nykyään myös vahvasti sosiaalisen median ilmiö: #linnanjuhlat on tänään yksi maailman kolmesta käytetyimmästä aihetunnisteesta. Kaikki haluavat siitä osansa: jos oma twiitti tai kuva saa tarpeeksi suosiota, se voidaan nostaa valtakunnanmediaan, vaikka telkkariin.

Mutta mitä seuraa, jos postaukseni kerää huomiota? Seuraa arvonnousua someminälle. Sitä kerryttämällä taas voin pikkuhiljaa kivuta tasavertaiseksi tiedonvälittäjäksi ja totuudenluojaksi kuin päivittäin ilmestyvät sanomalehdet tai aikakauslehteen verrattavaksi kauneuden auktoriteetiksi. Tai näin ainakin kuului blogien ja sosiaalisen median lupaus.

Blogimaailmassa tiedonvälitys on demokraattista, sanottiin. Sosiaalisessa mediassa ei ratkaise tuottajan status vaan sisällön laatu, sanottiin. Kun perustin ensimmäisen blogini joskus vuosituhannen alkuvuosina, uskoin vilpittömästi tähän projektiin: kunhan saisin kiinnitettyä blogipiirien auktoriteettien huomion, julkisuudenmuruja putoilisi minullekin ja vähitellen nousisin samaan asemaan. Kymmenen vuotta kului, mutta vieläkään blogistani ei ole tullut Hesarin veroista auktoriteettia. On tietysti olemassa mahdollisuus, että oma päivitystahtini tai sisällön laatutaso eivät ole ihan riittäneet huipulle, mutta tästä huolimatta uskallan väittää, että mikään muukaan blogi- tai somekanava ei Suomessa ole aidosti muodostunut uhkaksi perinteisen valtamedian totuudenmuodostuskoneelle. (Eri asia on sitten mediatalojen talousongelmat, mutta nekään eivät johdu siitä että sisällöille ei olisi kuluttajia, vaan siitä että siitä ei enää haluta maksaa entiseen tapaan.)

Kuten Turun ylioppilaslehti kirjoitti äskettäin jutussaan Elämää kuplassa, myös somessa arvostusta saadaan yleensä jo saavutetun statuksen perusteella, ei niinkään omalla nokkeluudella, aktiivisuudella tai muulla toiminnalla. Tai siis, sosiaalisessa mediassa, kuten muussakin mediajulkisuudessa, ihmiset ovat kiinnostuneita valmiiksi korkeaprofiilisista asioista – toki uutuudenviehätys huomioiden. Valtamedian tekemät twiittinostot meidän somerahvaan päivityksistä ovat kaikessa harvinaisuudessaan kuin tasavallan presidentin jakamat kunniamerkit kansalaisille: Naurettavan näköistä koreilua, paitsi jos huomionosoitus sattuu osumaan omalle kohdalle. Siksi kannattaa varmuuden vuoksi vähän kosiskella vallanpitäjiä, edes käyttää ”virallista” hashtagia.

Vaikuttaa siltä, että sometariaatista ei koskaan ole tulossa tiedollista auktoriteettia. Somettamisen kuten Facebook-postaamisen, twiittaamisen tai blogikirjoittamisen merkitys ei voi siis olla tiedon välittäminen, kauneuden luominen, taiteen tekeminen tai muukaan auktoriteettien hallussa oleva toiminta. Silti kuvaamisella, kirjoittamisella, jakamisella ja linkkaamisella on merkitystä. Sillä kerrotaan tarinaa, joka vahvistuu kun arvovaltainen taho levitää sitä.

On vanha hokema, että sosiaalisessa mediassa rakennetaan kiiltokuvaversioita itsestä, ja että somettaminen on pyrkyryyttä. Näistä ensimmäinen väite pitää paikkaansa, toinen ei: sosiaalisessa mediassa tuotetaan itsen kannalta mieluisaa kuvaa itsestä, mutta ei ensisijaisesti uralla etenemistä tai muille hienostelua varten. Tärkeintä on itselle kerrottu tarina itsestä – sosiaalinen media on siis kuin moniulotteinen peili. Sosiaalinen media ei siis demokratisoinut tiedonvälitystä, mutta se demokratisoi jotakin muuta. Jotakin, joka aiemmin oli vain itsestään taiteilijatarinoita kirjoittavien romaanikirjailijoiden saavutettavissa: mahdollisuuden tuottaa median avulla itse oma käsityksensä itsestään.

Rakkaus työhön ja elämän kunnossapito

Luova luokka. Tietotyö. Downshifting. Läppärityöläinen. Lähiruoka. Mikä näitä jo osittain muodista menneitä hokemia yhdistää? Rakkaus työhön, jota tekee. Niin informaatiomuotoilua tekevä läppärityöläinen kuin downshiftaava lähikahviyrittäjäkin tekevät molemmat työtään ennen kaikkea rakkaudesta työhönsä.

Miya Tokumitsu nimesi ilmiön äskettäin Jacobin-kulttuurijulkaisussa: Do What You Love, DWYL. Tokumitsun mukaan DWYL-ajattelu kannustaa ihmisiä tavoittelemaan ammattia, jossa keskiössä on tehtävään työhön kohdistuva rakkaus, ei esimerkiksi kohtuulliset työolot tai riittävä toimeentulo. Kuulostaa avoisalta, ja päivän Hesarin mukaan suomalaisnuorille ei enää muu ”kelpaa”.

DWYL-rakkaustarinan traagisena kääntöpuolena on kuitenkin sen aiheuttama jako: ihmiset jaetaan kahteen ryhmään, joista ensimmäiset voivat tehdä sitä mitä rakastavat ja toisaalta rakastaa sitä mitä tekevät, kun taas toiset ottavat vastaan sen työn minkä saavat turvatakseen toimeentulonsa. Ensinmainitut edustavat pientä vähemmistöä työikäisistä. Myös rakastajien luokka jakautuu kahteen erikokoiseen ryhmään: siihen päästäkseen on ihmisellä oltava hyvä sosioekonominen tausta, sillä suurin osa työnsä rakastajista joutuu tulemaan toimeen rakkauden lämmöllä ja perityllä varallisuudella, sillä lähiruokabisnes ei välttämättä lyö leiville. Tämä yhdistyy keskituloisten vähenemiseen, joka tapahtuu Suomessakin kasvavalla vauhdilla.

Paitsi huonosti palkattua, kuten lähiruokamyyjällä tai apurahatutkijalla, rakkaustyöläisen työ voi myös paradoksaalisesti olla sisällöllisesti köyhää. Matthew B. Crawford nostaa semifilosofisessa self help -kirjassaan Elämän korjaajat (2012) esiin niin sanotun tietotyön lumeen: suurin osa korkeakouluopiskelijoista ja muistakin nuorista tavoittelee jonkinlaista tietotyötä. Tämä työ voi siisteistä olosuhteistaan huolimatta olla kuitenkin älyllisesti hyvin köyhää ja todella mekaanista, kuten vaikkapa tietopalvelutyö tai sisällöntuotanto. Tässä paljastuu DWYL-ajattelun todellinen mullistavuus: se on tehokkain hallinnointityökalu sitten liukuhihnan, sillä se saa ihmiset motivoitumaan pienellä palkalla kenties hyvinkin alkeellisiin töihin.

Crawford ehdottaa ratkaisukeinoksi elämänpiirin haltuunottoa kunnossapidon kautta. Hänen neljä keskeistä ajatustaan ovat:

  1. Omien asioiden hallinta: kun ihminen osaa korjata arjessaan tarvitsemiaan välineitä ja asioita, hänen tunne elämänhallinasta ylipäätään vahvistuu. Korjaaminen pätee niin repsottavaan kaapinoveen, läppäriin kuin kotivakuutukseenkin.
  2. Käytännöllisiä töitä ei voi ulkoistaa eli alistaa etäältä vaikuttaville voimille. Siksi vaikuttamisen tunnetta haluavan voi olla hyvä tehdä ainakin osittain käytännöllisiä töitä, kuten oman työtilansa huoltoa tai muuta sellaista. Tämä saa aikaan kokemuksen toimintakyvystä, kun kaikki asiat eivät ole etäältä operoivan IT-tuen tai asiakaspalvelun hoitamia.
  3. Kokemus toimintakyvystä sekä omaehtoisuudesta tuottaa ymmärrystä maailmasta. Tämä nostaa esiin sen, mikä ihmisessä on parasta, kun ihminen oivaltaa omaa asemaansa suhteessa muihin ihmisiin ja maailmaan.
  4. Ajattelu = tekeminen. Näin siksi, että ihminen käsittää asioita ensisijaisesti ottamalla ne käsiinsä, haltuunsa. Siksi tieto perustuu pohjimmiltaan konkretiaan ja siten ajattelulla on konkreettinen perusta. Esimerkiksi maailmasta saamamme tieto perustuu empiirisiin kosketuksiin ja sitä kautta tehtäviin yleistyksiin. Jopa kaikkein abstraktein tieto kuten matemaattinen ajattelu pohjautuu kokemuksiin kolmen kiven tai omenan laskemisesta yhteen kahden kiven tai omenan kanssa.

Tiivistäen siis ihmiselle on terveellistä tehdä myös konkreettisia asioita, sillä ne saavat oivaltamaan itsen, työn ja muiden ihmisten suhteita ja paikkaa maailmassa. Työstä nauttiminen on sallittua ja jopa tavoiteltavaa, mutta kun siitä on rakentunut ainoa merkityksen lähde elämälle, on lakipiste saavutettu kenties pikemminkin taylorilaisessa työvoiman automatisointiprojektissa kuin yksilön vapaudessa toteuttaa itseään.

Merkityksettömän merkityksellisyydestä

Elämä tuntuu kaoottiselta, kun siinä on liikaa asioita, joita ei voi kontrolloida. Asiaan auttaa kuitenkin suunnittelu ja aikatauluttaminen, to do -listat, kalenterit ja henkilökohtaiset opintosuunnitelmat.

Saapas jäi suolle

Kun elämä etenee kalenterin nuottiviivastoa pitkin, on ahdistus ja stressi huomattavasti lievempää. Tuntuu, että saa aikaan asioita, tekee, elää. Jos kuitenkin kurkistaa puuhastelun verhon taakse, saattaa huomata, että aikataulutettu tekeminen sulkee pois kokemuksen vapaudesta, hetkien merkityksellisyydestä – kenties jopa onnellisuudesta.

Omasta näkökulmastani tarkasteltuna näyttää siltä, että itse asiassa juuri pyrkimisen ja saavuttamisen kannalta merkityksetön on elämän kannalta merkityksellistä. Kököttäminen uusimaalaisessa talousmetsässä tihkusateessa. Opiskelijaruokalalounaan syöminen tietyn ihmisen kanssa. Bulkkidekkarin lukeminen arki-iltana. Siis asiat, jotka eivät vie tavoitteellisessa elämässä eteen- eivätkä taaksepäin.

Arvostamme saavutuksia siksi, että ne kohottavat itsetuntoa ja statusta. Paremmasta statuksesta on hyötyä seuraavan tavoitteen saavuttamisessa. Jos lineaarinen ajattelu kuitenkin viedään lopulliseen johtopäätökseensä, on havainto karu: keskimääräinen ihmiselämä on vain loppua kohden laskeva saavutuskäyrä – merkityksellisyys ei tule kuvioon missään kohtaa. Onnistumisen kokemusten määrä ei täytä merkityksellisyyden säkkiä kovinkaan paljon.

Onnistumisen kokemukset auttavat yksilöä tuntemaan itsensä valitsevaksi ja merkitseväksi. Ne siis osoittavat yksilön paikan maailmassa, toisin sanoen sijainnin uratiellä. Nämä asiat ovat oleellisia vapauskokemuksen ja siten onnellisuuden kannalta. Onnistumisen kokemukset tuntuvat kuitenkin kasvattavan nälkää onnistumiselle, ja siksi lopulta rajoittavan vapautta.

Siksi elämässä pitäisi olla tilaa tekemiselle, kokemiselle ja olemiselle, joka on kaiken kaikkiaan turhaa. Siis epäkehittävälle, mitättömälle ja riippumattomalle. Kun onnistumisen vaaraa ei ole, saattaa onnellinen tunne hiipiä kokemuskenttään.

Pyrkimisestä pidemmälle

Viime viikko oli vaikuttava. Olin ehdolla ylioppilaskuntani edustajistovaaleissa ja hain erästä toista luottamustoimea ylioppilaskunnassa. Näistä ensin mainittu johti tulokseen: pääsin varasijalle edustajistoon, mikä vaati kymmeniä ääniä ja tuloksen, joka oli parempi kuin sadoilla muilla. Seuraus: kova piikki itsetunnossa, haku seuraavaan pestiin, pettymys ja tyhjä olo, kun kiivastahtinen viikko on ohi.

Olen pohtinut pyrkimistä ja urasuuntautumista monesti aiemminkin. Nyt tein itselleni uuden havainnon: rohkea pyrkyryys eri tavoitteisiin on ainoa keino saavuttaa ne, mutta saavuttaminen joko tuottaa vain tyhjän olon, tai tunteen, että ”minustahan voisi olla tuohonkin”. Siis pakonomaisen tarpeen pyrkiä vielä hieman korkeammalle.

Startup-yrittäjyysprofeetat muotoilevat mottonsa melko samaan tapaan: ”Aim for the stars, land to the moon.” Kun tähtää reilusti yli omien kykyjensä, saattaa kolahtaa siihen juuri itselle sopivaan paikkaan, vai pitäisikö sanoa uraan. Matka ei kuitenkaan pääty ”kuuhun”, vaan sieltä käsin voi havaita, että maailmassahan on vielä paljon enemmän tavoittelemisen arvoista. Niinpä joikainen saavutus on vain askelma portailla, jotka vievät kohti askelmien loppua.

Tämä ajatus tuntuu minusta ahdistavalta. Tuntuu, että teen asioita vain, koska uskon, että seuraavalla askelmalla ruoho on vihreämpää. Voi olla, mutta mitä sillä on väliä? Haluaisin nauttia tekemistäni ja kokemistani asioista sellaisinaan, ilman, että ne tuntuvat osalta jatkumoa, jossa minusta tulee sellainen kuin minusta tulee. Valitettavasti olen kuitenkin lukkiutunut ajattelemaan elämääni lineaarisena jatkumona, jonka kehityskäyrä saavuttaa jossain kohtaa huippunsa, ennen kuin alkaa vajoamaan jälleen kohti mitättömyyttä. En tietysti vielä tiedä mikä huippuni tulee olemaan, vai olenko kenties jo ohittanut sen. Pyrin kuitenkin jatkuvasti eri asioita tekemällä nostamaan aktiviteettikäyrääni, jotta pysyisin dynaamisena.

Harvoja, mutta hienoja ovat ne elämän hetket, kun ihmiselle lasketaan todistus kämmenelle, seppele päähän ja taputtava käsi olalle. Näissä hetkissä yksilöä juhlitaan siitä, että hän on saavuttanut jotain yhteisön arvostamaa: konfirmaation, ylioppilastutkinnon, suoritetun asevelvollisuuden. Kuitenkin yksilön ja yhteisön kannalta lienee nykyisin merkittävämpää, kun saavuttaa jotain urallaan: opiskelupaikan, työpaikan tai artikkelijulkaisun arvostetussa aikakausjulkaisussa. Yhteisö on vain niin kankea, että palkitsemisrituaalit kohdistuvat reliikeiksi muodostuneisiin menneen ajan virstanpylväisiin.

Koska laitamme psykologisesti niin paljon peliin uralla (oli se sitten ikuista opiskelua, fyysistä työtä tai luovaa taiteentekoa), eikä yhteisö silti juhli meitä saavuttaessamme sillä jotain, olisi syytä muistaa taputtaa itseään olalle. Arvostamme itseämme kuitenkin suhteessa tekoihin ja valintoihimme, joten miksi emme kiittäisi itseämme, kun olemme onnistuneet niissä? Onnistuminen on tietysti suhteellista, mutta hyvä mittari on oma psykologinen panos: kuinka tärkeän tuntuinen tämä tavoite oli ennen kuin sen saavutin?

En näe metsää kaupungilta

Helsinki on todella täynnä voimaa, joka saa tekemään enemmän, paremmin ja isommin. Asuminen verrattain lähellä kaupungin keskustaa, eläen aktiivisten ja innostuneiden ihmisten keskellä saa minut tekemään kaikenlaista silloinkin, kun en välttämättä haluaisin tehdä mitään.

Tiimalasi

Mulla on nyt vähän kiire

’Avantgardistiset’ kirjailijat ja muut ’yhteisön normeja rikkovat’ tyypit viljelevät sanontaa, jonka mukaan ”en kadu mitään mitä olen tehnyt, mutta katuisin, jos olisin jättänyt tekemättä”. Fraasi on latteuksien latteus. Minä ainakin kadun monia asioita joita olen tehnyt, en siksi, että ne eivät olisi täyttäneet yhteisön normeja, vaan siksi, että ne ovat loukanneet yksittäisiä ihmisiä ja olleet kaunan tai katkeruuden motivoimia. Ja vaikka en katuisikaan yksittäisiä tekojani, niin kadun joka tapauksessa sitä, että teen pakonomaisesti asioita, joita on tapana tehdä. Vaikka yhtä hyvin, tai jopa mielummin olisin välillä tekemättä mitään.

Pieni esimerkki ilmiöstä on se, että vaikka voisin juuri nyt vain istua ja kuunnella Jo Stancea, kirjoitankin itkunsekaisen blogikirjoituksen siitä, etten istu ja kuuntele Jo Stancea. Se johtuu siitä, että haluan kirjoittaa, koska haluan kehittyä kirjoittajana, tulla fiksummaksi, kiillottaa imagoani, saada lukijoita – kaiken kaikkiaan olla parempi monilla mittareilla. Vaikka älyllisesti asiaa tarkastellessa huomaan, että haluan olla parempi säilyttääkseni itsetuntoni aikaansaavien ihmisten keskellä, se ei vapauta minua pakosta olla parempi.

Tiesitkö, että kolmipyörässä on kiinteä välityssuhde, eli se on ns. fiksipyörä?

Tiesitkö, että kolmipyörässä on kiinteä välityssuhde, eli se on ns. fiksipyörä?

Viime aikoina ainoat hetket, jolloin en ole halunnut olla parempi, ovat tulleet vastaan metsässä, valistusfilosofien luonnontilan kaltaisina kokemuksina juurevuudesta ja kiireettömyydestä. Vaikka kesän lopussa ajattelin, että voisin tänä syksynä käydä hieman useammin metsässä, vaikkapa ihan vaan lenkillä puistossa, niin ei, istun mielummin koneella kirjoittamassa blogiin. Kaupungissa kerta kaikkiaan on niin paljon tilaa, mahdollisuuksia ja tarpeita tekemiselle, että minun on tehtävä. En näe metsää kaupungin houkutuksilta. Iso kuva, jonka luulin näkeväni kesällä Lapissa, on peittynyt kerrostalojen, kirjapinojen, kaljatuoppien ja kahvikuppien läpäisemättömän muurin taakse.

Nykyisin puhutaan downshiftingistä, elämän hidastamisesta ja vähemmän tekemisestä. Kuulostaa houkuttelevalta, mutta en oikein ymmärrä miten se olisi mahdollista kaupungissa. Haluaisin kovasti tehdä vähemmän ja antaa ajatuksen lentää, mutta tahdonvoima ei riitä rationaalisen päätöksen toteuttamiseksi. Minun on suoritettava toimintaa, ja pyrittävä paremmuuteen. Tai oltava Lapissa.

Pyrkimisestä

Ihmiselämässä on teoriassa kaksi vaihtoehtoa: Pyrkiminen johonkin päämäärään, tai ei-pyrkiminen. Teoreettista tämä on siksi, että tahto olla pyrkimättä mihinkään, tai siis pitää päämäärättömyyttä päämääränään on paradoksaalista. Kuinka tietoinen olio voisi ’tavoitella’ jotakin, jonka voi saavuttaa vain, jos siihen ei pyri?

Tällaista maailmankatsomusta noudatta hyvin pieni vähemmistö ihmisistä. Myös sellaisissa kulttuureissa, kuten zen-buddhalaisuuden vaikutusalueella, useimmat ihmiset elävät tuttua, pyrkivää elämää ’maallikkoina’, ja vain osa yhteisöstä on ryhtynyt tosissaan harjoittamaan zeniä. Paitsi että harjoittamisesta ei voida puhua, kun pyrkimystä ei ainakaan pitäisi olla.

Usein on tapana sitten jaotella jäljelle jäävät muut maailmankatsomukset eri uskontoihin, ateismiin ynnä muihin. Tämä on kuitenkin monessa mielessä turhaa. Pyrkivät maailmankatsomukset kun kaikki suuntautuvat rationalismiin, järkeistämiseen ja päämäärien tavoitteluun. Joskus, jopa usein nämä päämäärät ovat konfliktissa muiden ryhmien päämäärien kanssa, mutta taustalla vaikuttaa kuitenkin jaettu usko tavoittelun tavoiteltavuudesta: yksi tavoittelee tieteellistä totuutta, toinen pelastusta ja kolmas yhteyttä maailman kanssa. Tällä pohjalla on hyvä puuhastella yhdessä.

Voimme ylipäätään perustella kaikkea toimintaamme vain rationaalisuuden kautta, sillä perusteleminen itsessään on jo rationalismia. Ihminen pyrkii järkeistämään, mutta näin toimiessaan valitsee ensimmäisen periaatteensa, rationaliteetin, irrationaalisin perustein, sillä ennen sitä ei mitään perusteluja voi olla olemassa. Vaikuttaa siltä, että olemme rationaalisuutemme vankeja. Vai pitäisikö asiaa kysyä zen-buudhalaismunkilta? Tuskin, sillä jäisimme vain inttämään perusteluista.

Kun kapasiteetti ei riitä suoritukseen

Filosofian opiskelu on miellyttävää. Useimmiten se on kiinnostavaa, innostavaa, haastavaa, sivistävää ja joskus jopa hauskaa. Kuuluisa sitaatti Aristoteleelta kertoo, kuinka ”filosofian harjoittaminen näyttää tarjoavan yllättäviä nautintoja”. Näiden yllättävien nautintojen keskeltä voi myös löytyä yllättävää tuskaa.

Pieni ihminenTuskaa filosofia tuottaa klassisesti silloin, kun filosofi pohdintansa loppupisteessä ymmärtää, ettei mitään merkitystä enää ole. Tästä aiheesta kirjoitti Frank Martela Minervan Pöllössä 4/09. Tätä ei ole minun kohdallani toistaiseksi tapahtunut, vaan pikemminkin päinvastaista: En ymmärrä, ja se tuottaa suurta tuskaa kolmen päivän jälkeen. Tällä kertaa koetinkivenä on kolmesataa sivua analyyttistä filosofia Alexander Millerin kirjoittamana: An Introduction to Contemporary Metaethics. Kun samaan aikaan pitäisi kääntää suhteellisen haastavaa akateemista englantia ja pitää lankoja käsissä ennalta tuntemattomien filosofisten teemojen suhteen, ei edistystä juurikaan tapahdu. Kolmen päivän enemmän ja vähemmän intensiivisen opiskelun jälkeen olen lukenut reilut sata sivua kyseistä herkkupalaa, eikä päähäni ole jäänyt juuri muuta kuin pääasiallisten teorioiden nimet.

Paitsi oma kykenemättömyys, prosessissa turhauttaa myös oma ajattelemattomuus: Vaikka tiesin että tentistä on tulossa laaja, en silti aloittanut lukemista ajoissa. Nyt, kun aikaa on vähän, käytän sen mielummin epäonnistumisen ruotimiseen julkisella areenalla kuin kirjan lukemiseen. Valmistautumisajan lyhyydessä on kyse tyypillisestä nykyopiskelijan ongelmasta. Akateemisen tutkinnon suorittaminen ja toisaalta opintotukien saaminen sen aikana vaatii jatkuvaa pisteiden keruuta. Kvantitatiivisesti mitattavia onnistumisia on tultava, muuten tippuu kelkasta. Toisaalta opiskelija on useimmiten lähtenyt lukemaan alaa omasta kiinnostuksestaan, ja haluaisi siksi tehdä jokaisen opintosuoritteen mahdollisimman hyvin, siten että voi itse olla siihen tyytyväinen, ja ehkä muistaa aiheesta jotakin vielä ensi vuonna. Seuraa tasapainottelua kahden ääripään välillä, parhaimmillaan. Useimmiten seuraa sinkoilua kahden ääripään välillä siten, että opintopisteitä kertyy niistä (harvoista) kursseista, jotka on suoritettu hutiloiden, ja kunnolla tehdyt esseet, hyvin valmistellut kirjatentit ja rakkaudella laaditut opintopäiväkirjat jäävät perfektionismin takia palauttamatta.

Habermas-graduTämä dialektinen asetelma korostuu uuden yliopistolain mukanaantuomassa markkinayliopistossa: Tehokkuusvaatimus kasvaa yliopisto-organisaatiossa ja pian todennäköisesti myös Kelan tiskillä, ja toisaalta yliopistolaisten piirissä nousee kaipuu vapaampaa, kollektiivisempaa, luovempaa ja siten rikkaampaa yliopistoa kohtaan kuten opiskelijaliikehdinnästä näkyy. Jos tehokkuusvaatimus jyrää, jää jäljelle vain yksi kysymys: Mitä tehdään tulevaisuuden tehokkailla filosofeilla?

Haluan osata, en suorittaa. Pitäisikö vaihtaa ammattikoulun artesaanilinjalle?