Kansankodin hylätyt paikat

Ruotsalainen taloushistorioitsija Jan Jörnmark kyllästyi omien sanojensa mukaan kirjoittamaan kirjoja, joita kukaan ei lue. Hänellä on taloushistorian dosentuuri ja hän luennoi kahdessa Göteborgilaisessa korkeakoulussa, mutta työ ei tuntunut motivoivalta. Jörnmark oli kiinnostunut työnsä puolesta talousperustaisesta muuttoliikkeestä, ja alkoi valokuvaamaan hylättyjä teollisuus- ja asuinpaikkoja.

Marieholm. Kuva: Jan Jörnmark

Vuonna 2007 ilmeistyi ensimmäinen kirja Jörnmarkin retkistä tyhjiin tiloihin. Övergivna Platser kuvaa muuttuvan talouden ja siirtyvän teollisuuden paineissa hylättyjä alueita. Sittemin Jörnmark on kuvannut hylättyjä paikkoja ympäri Eurooppaa, Amerikkaa ja Venäjää. Kaikkialla syy hylkäämiseen on sama: taloudellisten olosuhteiden vaihtuminen, työpaikkojen katoaminen.Teollisuus ei ole ainoa, joka on siirtynyt. Ihmiset ovat seuranneet perässä. Hylätyksi ovat tulleet niin 60-70-lukujen kerrostaloalueet, kansanpuistot ja kirkot kuin 1980-luvun tukholmalaistoimistot ja 2000-luvun kauppakeskukset.

Jörnmarkista esitettiin hiljattain YLE:llä dokumentti Tyhjät pihat, autiot tehtaat. Dokkari on ruotsalaisen SVT:n tuotantoa ja katsottavissa netissä nimellä Glömda platser (2010). Dokumentissa nostetaan teollisuuden rakennemuutoksen symboliksi digitalisoitumisen aloittanut pikku nokare, transistori. Jörnmark kuitenkin korostaa, että syitä on aina monia, ja kun muutokset osuvat osapuilleen samaan hetkeen, ovat seuraukset yllättäviä.

Jan Jörnmarkin sivuilla on laaja valikoima hänen ottamiaan kuvia.

Valokuvataide tulvamedian aikakaudella

Valokuvataide on ollut minulle pitkään tärkeä taidemuoto. Olen myös itse intoillut valokuvaamisesta ja elokuvaamisesta. Googlen Street View -palvelu herätti minussa taannoin ajatuksia valokuvaamisen asemasta nykymaailmassa.

Tuolloin katsoin, että valokuvaaminen muistojen tallentamisena on vähitellen tullut tiensä päähän, sillä kaikki kiinnostava on itse asiassa jo tallennettu. Ainoa kiinnostava seikka kuvaamisessa olisi taito kuvata omasta näkökulmastaan.

Ajatus on kuitenkin kypsynyt kuvaamisen, pohdinnan ja valokuvataiteeseen tutustumisen myötä puolessatoista vuodessa. Toki ilmiö, jota kutsutaan sosiaaliseksi mediaksi -  mutta joka ei ole sen sosiaalisempi kuin aiempikaan media ja joka pikemminkin valtavan volyyminsä ansiosta ansaitsisi nimen tulvamedia – on pienentänyt yksittäisen valokuvan kiinnostavuutta sellaisenaan. Silti valokuvalla on edelleen arvoa.

Kuvaaminen omasta näkökulmastaan on oikeastaan vain laadukkaamman sisällön tuottamista sosiaaliseen tulvamediaan, jossa kuvia nykyisin pääasiassa jaetaan. Sen sijaan oman näkökulman kuvaaminen on itseisarvoista taidetta. Miksi? Koska se on ainutkertaista (toisin kuin vaikkapa miljoonat Facebook-kuvat Berliinin holokaustimuistomerkiltä), ja koska se vaatii niin osaamista kuin näkemystäkin, kuten taide yleensä.

Mitä oman näkökulman kuvaaminen sitten tarkoittaisi? Jotakin samaa, kuin valokuvaaja Antero Takala tarkoittaa käsitteellään mindscape. Mindscape, erotuksena landscapesta eli maisemakuvasta, on oman mielenmaiseman tallentamista valokuvaan, joka esittää ympäröivää maailmaa. Takala kutsuukin itseään kuvantekijäksi, ei valokuvaajaksi: hän ei tallenna eteentulevia kauniita tai kiinnostavia maisemia, vaan odottaa ja odottaa, kunnes asetelma muodostuu juuri sellaiseksi kuin hän itse haluaa. Kuvantekemiseen voi ajatella liittyvän myös kuvan vedostaminen ynnä muu kuvaushetken jälkeinen, jolloin kuvaan on laitettu myös paljon fyysistä vaivannäköä.

Juuri maisemakuvauksen vesittyminen alati läsnäolevien kameroiden aikakaudella ahdisti minua. Antero Takala ja Jussi Kivi osoittivat minulle, että maisemakuvaa on tehtävä omasta mielenmaisemastaan. Sitä on tehtävä paikoissa, joissa mielenmaisema pääsee esiin, ei klassisissa kauniissa erämaakohteissa, vaan karuuden kokemuksen tarjoavissa loukoissa: joutomailla, räntäsateessa Lapin kiveliössä tai missä vain, jossa oma kokemus on voimakkaampi kuin aiheen herättämät kulttuuriset konnotaatiot. Pentti Sammallahden kuvat osoittavat oivasti, että kohteen ei tarvitse olla kaunis tai kovin kiinnostavakaan, jotta kuvasta voi tulla vaikuttava.

En ole itse teknisesti taitava kuvaaja, eikä minulla ole huippulaatuisia välineitä, mutta sen sijaan minulla on jälleen uskoa valokuvataiteen potentiaaliin.

Lapin kesän psykologia

Lapissa kaikki kukkii nopeasti, laulussa sanotaan. Näin se myös on: luonto heräilee kesäkuussa toipuen paitsi kohmeesta lumipeitteen alla, myös toukokuun valtavista tulvista ja jäiden aiheuttamista vaurioista. Heinäkuussa puut ovat parhaassa lehdessä, ja kun kukinta kuun loppupuolella alkaa, on se valmis lakastumaan jo elokuussa. Syyskuun lopussa on useimmiten lehdet jo pudonneet ja odotetaan vain ensilumen putoamista.

Laulussa kuvataan myös voimakkaasti näkyvän vuodenkierron psykologista vaikutusta. “Nuori mies on hautaan valmis jo” ja tietysti “syy vain on yksi, Lapin kesä / sit’ aatellessa mieli apeutuu”. Vaikutus on helppo kokea, mutta  en ole samaa mieltä sen luonteesta: konkreettisen vuodenkierron havaitseminen saa huomaamaan, että mielentilamme ja elämämme on lopulta isompien voimien kädessä. En tarkoita tällä välttämättä tuonpuoleisuuksia tai luontoakaan välttämättä, vaan ympäristöämme ylipäätään. Ympäröivä todellisuus ohjaa tekojamme enemmän kuin ylpeässä individualismissamme huomammekaan tai ainakaan tohdimme myöntää.

Vaeltaessa Lapin luonnossa huomaa esimerkiksi konkreettisesti lounnon voiman. Vaikka polku olisi hyvä ja taakka kevyt, saattaa sadepäivä olla silti kauttaaltaan synkeä ja herättää masentuneita ajatuksia, jotka pyyhkiytyvät heti auringon ensi säteistä. Kaupungissa luonnonvoimat eivät useinkaan tunnu kovin selkeinä, mutta muuten ympäristö ohjaa mielialoja ja siten toimintaa. Nopeasti kävelevät ihmiset saavat kiirehtimään omia askeleita, vaikka itsellä ei olisi kiire mihinkään.

Siirtyminen syrjäseuduille ei vapauta ihmistä ympäristönsä ohjauksesta. Mutta metsässä maailma ympärilläni on rytmiltään hitaampi ja suuripiirteisempi, ja se sopii ainakin minulle. Blogikirjoituksiakin voi julkaista neljän kuukauden välein.

Vaikuttavia luontokokemuksia voi hankkia myös nojatuolissa. Tarinankulun mukaan rakennettu valokuvateos Tähtiyöt esittelee Jorma Luhdan revontuli-, metsä- ja tähtiaiheisia luontokuvia, ja valittiin Vuoden luontokirjaksi.