Guy Delisle ja diktatuurit sarjakuvina

Kanadalaissyntyinen sarjakuvataiteilija ja animaattori Guy Delisle on kehittänyt sarjakuvailmaisua suuntaan, jota esimerkiksi suomalaisessa sarjakuvataiteessa ei juuri ole nähty: näennäisen tylsästi tapahtumia dokumentoiva tyyli onnistuu vangitsemaan tapahtumista oleellisen, ilman pakollisen huumorin painolastia.

Delisle on matkustanut eri animaatiostudioiden palveluksessa ja lääkärivaimonsa perässä ympäri maailmaa, ja rajuimmat näiden matkojen kohteista hän on ikuistanut kolmelle dokumentaariselle sarjakuva-albumille: Kiinasta kertoo Shenzen (2000), Pohjois-Koreasta Pyongyang (2003) ja Burmasta (Myanmarista) Chroniques Birmanes (2007). Kaksi viimeksimainittua on julkaistu myös suomeksi, nimillä Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta. Teoksissaan Delisle kuvaa länsimaisen asujan elämää maailman tiukimmissa diktatuureissa, keskellä täysin vierasta kulttuuria ja ilman yhteistä kieltä. Teoksissa ilmeistä onkin dialogin vähyys, jonka voi tulkita olevan seurausta puhekumppaneiden puutteesta. Dokumenttimaisuus syntyy Delislen teoksissa tapahtumien uskottavasta kuvauksesta, ei piirtojäljen valokuvamaisuudesta.

Toteavalla tyylillään tapahtumia, ilmiöitä, maisemia ja henkilöitä esiin työntäen Delisle onnistuu saamaan lukijan sisään aasialaisten diktatuurien henkiseen ilmapiiriin: Mitään ei saa tehdä, mitään ei ole saatavissa, kaikki pyörii paikallaan ja ennen kaikkea mistään ei saa puhua. Tämä ymmärtämättömyyden ja turhautumisen täyteinen elinpiiri tulee mainiosti esille. Välillä lukiessa alkaa häiritsemään Delislen (hahmon) välinpitämättömyys: Ympärillä tapahtuu törkeitä rikkomuksia ihmisoikeuksia vastaan, mutta mies sen kuin makaa hotellihuoneensa sängyllä. Toisaalta tämä on harvinaisen realistinen kuvaus länkkärin ja paikallisen kohtaamisesta köyhissä aasialaisvaltioissa. Vaikka kuinka koittaisi ymmärtää ja auttaa, väliin jää aina väistämättä perinteen ylitsepääsemätön muuri, jonka murtaminen tai ylittäminen ei tunnu mahdolliselta ihmiselämän puitteissa.

Delislen blogista päätellen tekeillä on uusi albumi, tällä kertaa muurin jakamasta Jerusalemista. Viime aikoina myös Suomessa on tällainen dokumentaarinen sarjakuvan muoto tehnyt nousuaan, ja esimerkiksi helsinkiläisartisti Ville Tietäväisen Linnut ja Meret (2004) herättää samanlaisen samaistumisen tuntemuksen kuin Delislen teokset. Myös Tietäväiseltä on tulossa uusi albumi, joka on eräänlainen dokumentti Espanjan Almeriassa tomaattiviljelmillä työskentelevistä siirtolaisista. Albumista ja Tietäväisestä raportoi Suomen Kuvalehti.

Hajahuomioita Žižekistä

Joulukuussa Suomessa vieraillut slovenialaisfilosofi Slavoj Žižek herätti paljon huomiota kotimaisessa mediassa. Otsikolla “What does it mean to be a communist today?” luennoinut Žižek mainittiin kertaalleen myös jo tässä blogissa, ja esimerkiksi Hesarin koko sivun haastattelussa, jossa tosin sana ‘kommunismi’ vältettiin häveliäästi mainitsematta. Suomessa saa filosofikin nykyään olla kuuma puheenaihe, mutta kommunismi on jo liikaa. Edelleen.

Mediahuomio saavutti jo sellaiset mittasuhteet, että luettuani Žižekin tekstejä ja haastattelun sisältävän pamfletin Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Žižekin kanssa, ajattelin, että säilyttääkseni indieuskottavan nonkonformistin maineeni minun on pidättäydyttävä kirjoittamasta siitä mitään. Kirja käsittelee Žižekin yhteiskuntafilosofiaa, ja teksti teki lopulta melkoisen vaikutuksen yhdistettynä herra esitelmään, joten lankesin kuitenkin.

Slavoj Žižekin ydinalueet kommunismi ja psykoanalyysi eivät kumpikaan ole herättäneet minussa aiemmin erityistä mielenkiintoa, jos jotain niin historiallista. Žižekin kirjoitukset ovat kuitenkin paikoitellen niin oivaltavia, että kiinnostus herää väistämättä. Päällimäisinä mieleeni jäi kaksi pointtia: Post-poliittisuuden trendi länsimaisessa politiikassa, sekä kapitalistisen järjestelmän uusi ydin, vuokraamisen logiikka. Nämä kaksi huomiota ovat minulle uusia, ja varsin osuvia.

Post-politiikalla Žižek tarkoittaa aikakauttamme, jossa Niinistön vaalikampanjan sanoin “vastakkainasettelun aika on ohi”. Ympäri Euroopan on nähtävissä trendi, jossa oikeisto, usein libertarisoituneen keskustan tai sosiaalidemokraattien johdolla kasvattaa valtaansa. Yhdistävä tekijä näille tapahtumille on poliittisen vastakkainasettelun näivettäminen: kun keskustalainen tai vasemmistolainen puolue myy aatteensa ja hyväksyy libertaristisen finanssikapitalismin paradigmakseen, onnistuu se usein saamaan uusia äänestäjiä “uusien kasvojensa” avulla. Samalla alkuperäinen poliittinen viesti vesittyy. Kuten Suomessakin on nähtävissä, suurimmat puolueet ovat pääpiirteissään samaa mieltä asioista, ja samalla todellinen poliittinen, aatteellinen debatti on kadonnut. Tätä Žižek kutsuu post-politiikaksi, politiikan jälkeiseksi valtionhallinnoksi.

Mikä post-politiikan nousussa sitten on niin vahingollista? Kun poliittinen keskusta ja vasemmisto myyvät ideologiansa ja valtiovalta muuttuu teknokraattiseksi asiantuntijoiden hallinnoinniksi, muuttuu vastarinnan tekeminen hallitsijoille entistä vaikeammaksi, ja kanavoituu äärioikeistolaisten ja kansallismielisten liikkeiden tueksi, joka sekin on nähtävissä Suomessa. Toisaalta toinen vaihtoehto on aggressiiviset protestit vailla positiivista sanomaa tai visiota, kuten Pariisin mellakat.

Žižek onnistuu siis osoittamaan, että vaikka post-poliittisella vastakkainasettelujen maton alle lakaisulla onnistuttaisiin saavuttamaan poliittisia pikavoittoja, ovat seuraukset huonoja niin oikeiston kuin vasemmistonkin kannalta. Näin siitä riippumatta, kokeeko finanssikapitalismin nousun hyväksi vai haitalliseksi ilmiöksi. Tähän liittyy toinen kiinnostava huomio Žižekin teksteistä: Vuokraamisen logiikan noususta uudeksi kapitalismin hallitsevaksi piirteeksi.

Žižekin väite on, että väestönkasvun, globalisaation ja viestintäverkkojen kehityksen seurauksena entinen kapitalistisen hallinnan malli, pääoman omistaminen ei enää toimi kuten ennen. Nykysin valta keskittyy yhä enemmän niille, joilla on pääsy erilaisten hyödykkeitten äärelle, ei niinkään niille, joilla on pääomaa. Yhteiskunnan tietoistuessa yhä enemmän, ei kapitaalin omistus ole enää niin hohdokasta: Kuka tahansa, jolla on pääsy esimerkiksi sisäpiirin pörssi-informaatioon tai sopivaan internetsovellukseen, voi hetkessä hankkia itselleen kasoittain kapitaalia. Sen sijaan raharikas porho, jolla ei ole pääsyä esimerkiksi kansainväliseen vapaakauppaan tai internetiin, äärimmäisenä esimerkkinä vaikkapa Pohjois-Korean hallitsija, ei voi tehdä mitään ja on vallaltaan rajoittunut. Ihmisiä hallitaankin nykyään sallimalla pääsy, eli vuokraamalla hyödykkeitä niille, joilla ei niihin alunpitäen ollut oikeutta. Esimerkiksi nettikahvila kehitysmaassa on hyvä mikrotason esimerkki: Köyhä matkailuyrittäjä ei pysty hankkimaan tuloja ja elantoja vuokraamatta käyttöoikeutta nettikahvilan koneeseen, ja siten mainostamaan palveluaan ulkomaille.  Ääriesimerkkinä toimii myös Palestiinan tilanne: valtakamppailu kiihtyy, sillä Israel on vähitellen ottanut haltuunsa lähes kaiken pääsyn puhtaan veden ääreen Länsirannalla, joten palestiinalaisen ei auta muu kuin rukoilla vuokraoikeutta, kunhan israelilainen on ensin ottanut suihkunsa.

Vuokraamisen logiikan nousu vaikuttaa selitysvoimaiselta teorialta, vaikka esimerkkejä kapitaalia omistavista henkilöistä, joilla ei ole pääsyä hyödykkeisiin onkin vaikeahko keksiä. Tätä pääsyn rajoittamista vastaan on Žižekin mukaan kamppailtava, ja hänen mukaansa ainoa vaihtoehto on vallankumous. Kiinnostavan tästä tekee se, että Žižek on tosissaan, ja puhuu vakavissaan esimerkiksi leninismin implikaatioista nykymaailmaan. Kaikupohjaa luo tausta toisinajattelijana Neuvosto-Slovenialaisessa yliopistossa. Mieheen on syytä tutustua lisää.

Politiikka, idiootti! -kirjassa on myös paljon muita käyttökelpoisia ajatuksia, ja koska se on koottu lyhyistä tekstinpätkistä, se on žižekmäisen sekava, ja jättää johtopäätökset lopulta lukijan tehtäviksi. Kirjan ovat toimittaneet Kimmo Jylhämö ja Hanna Kuusela, ja sen kustantaja on Like.

Alexander von Schönburg – Tyylikkään köyhäilyn taito

Luin joululomalla hauskan pienen kirjan, joka herätti kepeydestään huolimatta ajatuksia. Köyhtyneen saksalaisen maa-aatelissuvun poika, toimittaja Alexander von Schönburg kertoo kirjassaan nimeltä Tyylikkään köyhäilyn taito, kuinka raha itseasiassa on onnen tiellä.

Asetelma kuulostaa perinteiseltä: Rikas länsimainen tässä on ryhtynyt paastolle, kenties käväissyt Tiibetissä meditoimassa, ja nyt kirjoittaa elämäntaito-oppaan köyhäilystä. Näin ei kuitenkaan ole. von Schönburg pidättäytyy lähes täysin jakelemasta hyvän elämän vinkkejä, ja sen sijaan keskittyy kertomaan mehukkaita tarinoita euroopan aatelistosta, historiasta ja mm. Bahrainin hallitsijasta sekä Adnan Khashoggista, jotka hän kaikki on toimittajan työssään tavannut. Tarinoita on kahdenlaisia: niitä, joissa rikas ei osaa nauttia elämästään, sillä omaisuus pakottaa huolehtimaan, näyttäytymään ja kuluttamaan, sekä niitä, joissa köyhä osaa elää tyylikkäästi ja onnellisesti vailla omaisuuden tai sen hankkimisen tuomaa stressiä.

Tarinat ovat varsin hauskaa luettavaa jo sinällään, mutta kirjan varsinainen anti on sen liikkeelle panemat ajatukset. Vaikka teoreettista pohdintaa köyhyyden tai pidättyvyyden eduista ei juurikaan ole, tulee päällimmäisenä mieleen epikurolainen filosofia. Epikuros onkin niitä harvoja ajattelijoita, joihin teoksessa viitataan. Huomattuaan, että hänen sukunsa on tullut jopa onnellisemmaksi muutettuaan linnoista kerrostaloihin, ja itsekin rentoutunut saatuaan potkut suuresta sanomalehdestä, von Schönburg päätyy tarkastelemaan elämää pienien, ajateltujen nautintojen kautta.

Mitäpä jos ranskalaisvalmisteinen käsilaukku vaimolla tai sveitsiläinen kello omassa ranteessa ei teekkään minua onnelliseksi? Mitäpä, jos onnellisuus syntyy siitä, että on perhe, koti ja ystäviä? Edelleen, onko tärkeämpää että koti on tyylikkäästi sisustettu ja illalliskutsuilla kaikki on moitteetonta, vai että koti toimii ystäväpiirin tapaamispaikkana, ja on täynnä elämää? Onko hauskempaa matkustaa Dubaihin vai tutustua omaan lähiseutuunsa tai kotimaahansa tarkemmin? Kysymykset ovat oleellisia, ja niiden tueksi esitetyt tarinat niin kuvaavia, että kirjan sanoman hyväksyy helposti.

Tyylikkään köyhäilyn taito on hauska kirja, ja vaikka se ei tarjoakaan suurta teoreettista perustaa ajattelulleen, on se myös sisällöllisesti kiinnostava. Kuvaavaa teoksen hengelle on, että kun luin lukua, joka käsitteli matkailun inhottavuutta ja naurettavuutta, kysäisin siskoltani mistä hän oli kirjan saanut, ja vastaus oli ruotsinlaivan kioskista.

Käsitteiden käsityöläiset koulunpenkillä

Viime vuonna kuolleen amerikkalaisfilosofi Jay F. Rosenbergin kirja, The Practice Of Philosophy: A handbook for beginners, on todennäköisesti aineopintojeni oudoin kirja. Ei siksi, että se oli vaikeaselkoinen, romaanimainen, valtavan pitkä tai opillisesti kiistanalainen, vaan siksi, että se on noin 120 sivua pitkä läpyskä, joka avoimesti myöntää olevansa oppikirja, ja pyrkii opettamaan vain käytäntöä, ilman sen suurempia periaatteellisia taustaselvityksiä. Tähän ei alalla usein törmää, kyseessä on siis metodiopinnot.

Kirjan onkin tarkoitus opettaa lukijansa harjoittamaan kahtaa tehtävää, lukemaan filosofiaa ja kirjoittamaan filosofiaa – tai filosofiasta. Rosenberg pyrkii olemaan mahdollisimman neutraali filosofisten kannanottojen suhteen, mutta epäonnistuu tässä pyrkimyksessään hellyyttävän nopeasti. Itselleen rehellinen filosofi ei vain pysty piilottamaan omia näkemyksiään alan syvemmistä kysymyksistä, vaikka kyseessä olisi johdantoteos filosofian lukemiseen. Metodiopintoihin liittyvän kirjan varsinaista antia tämä värittyneisyys ei kuitenkaan pahemmin häiritse.

Pääteemat The Practice Of Philosophyssä ovat filosofiset argumentit, filosofinen kirjoittaminen sekä filosofian lukeminen. Aluksi kirjoittaja ottaa pihteihinsä argumentit, joista käsitellään tärkeimmät seikat muodosta – formaaliin logiikkaan ainoastaan viitataan – sekä tietysti sisältö ja piilosisältö. Argumentin käsittelyyn Rosenberg lanseeraa “Sääntö Numero Yhden” – kirjan ainoan säännön – jonka mukaan väitettä epäillessä on kritisoitava sen taustalla olevaa argumenttia.

Argumentin muotoa käydään läpi esittelemällä joitakin yleisiä toimivia ‘argumenttiprinssejä’ sekä niiden vastineita, virheellisiä ‘argumenttisammakoita’. Prinsseinä mainitaan esimerkiksi implikaation etujäsenen myöntö ja takajäsenen kielto, konjunktion negaation eliminaatio, sekä disjunktion etujäsenen kielto. Muotoja annetaan yhteensä kahdeksan, ynnä niiden virheelliset vastineet. Argumentaation muodon jälkeen käsitellään hieman modaliteetteja, eli välttämättä tosia ja epätosia, sekä kontigentisti tosia ja epätosia seikkoja. Samassa yhteydessä mainitaan nopeasti niin sanotut kätetyt implikaatiot, eli jos…niin -rakenteet.

Sitten Rosenberg siirtyy argumentin sisältöön, josta todetaan, että sisältöä kritisoidessa on usein syytä poimia yksi tai useampi vastapuolen vääräksi uskottu premissi, joista sitten johdetaan johtopäätös, jota vastapuolen uskotaan vastustavan. Näin pyritään osoittamaan premissi vääräksi. Vastustajan kritisoimiseksi annetaan viisi piirrettä, jotka on pyrittävä osoittamaan vastapuolen argumentaatiosta: Moniselitteisyys eli saman käsitteen käyttö useassa merkityksessä, kehäpäättely eli johtopäätöksen käyttö premissinä, ikuinen regressio eli perustelu joka vaatii itsensä perusteluksi, epäyhdenvertaisuus eli samanlaisten kohtelu eri tavalla sekä tyhjyys eli argumentin propositionaalinen sisällöttömyys.

Filosofisen esseen kirjoittamisessa Rosenberg mainitsee kasvavassa vaikeusjärjestyksessä neljä tyyppiä: Näkemyksen kriittinen tarkastelu, väittelyn tuomarointi, yksittäisen ongelman ratkaisu sekä alkuperäisen näkemyksen puolustus. Kirjoittamiseen liittyen otetaan myös puheeksi määritelmät, analogiat ja ajatuskokeet.

Ainoa erikseen lukemiselle omistettu luku on kirjan lopussa, ja varsin lyhyt, mutta siinä annetaan juhlavasti kuusi eri tapaa lukea filosofia, jotka ovat: lukeminen johtopäätöksiä etsien, lukeminen argumentteja etsien, lukeminen dialektiikkaa tutkien, lukeminen kriittisesti, lukeminen tuomaroiden sekä lukeminen luovasti. Viimeksi mainittu on korkein aste, ja sille pääseminen vaatii kaikkien edellisten hallitsemisen.

The Pratice Of Philosophy on kelpo metodiopas filosofian aloitteluun, joskin tuskastuttavan hitaasti etenevä. Rosenberg viljelee kirjassaan paitsi ‘veikeitä’ anekdootteja, myös monimuotoisesti erilaisia kuvailuja sekä vertauskuvia siitä mitä filosofia on, tai miten sitä tulisi harjoittaa. Esimerkkinä Wilfrid Sellarsilta lainattu määritelmä, “filosofian on pyrkimys nähdä kuinka asiat, käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä, liittyvät toisiinsa, käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä”. Rosenbergin omaa käsialaa taas on vertaus filosofeista “käsitteiden käsityöläisinä”, puurtajina, joiden on vain kärsivällisesti harjoiteltava kunnes osaavat veistää tai muovata mestariteoksen.

Kirja Amazon.comissa, HELKAssa, ja HelMetissä.