Parhaat kirjat vuonna 2011

Luin jokusen kirjan vuonna 2011. Monet niistä olivat tuoreita, muutamat pari tuhatta vuotta vanhoja, ja useimmat siltä väliltä. Parhaat lukukokemukset tarjosivat kuitenkin kolme varsin tuoretta kirjaa, joita olen hehkutellutkin erinäisissä yhteyksissä, sekä yksi vanhempi romaani. Alla on lyhyet kuvaukset ja perustelut, miksi juuri nämä olivat kiinnostavimmat. Kirjat eivät ole järjestyksessä.

Petri Keto-Tokoi & Timo Kuuluvainen: Suomalainen aarniometsä (Maahenki 2010)

Suomalainen aarniometsä on valtava teos. Sillä on mittaa 270 x 240 mm ja 302 sivua. Teos on yhdistelmä taidokkaita metsäkuvia Suomesta sekä laajasti aihetta käsitteleviä artikkeleita. Kirjan toimittajat Keto-Tokoi ja Kuuluvainen ovat itse kirjoittaneet kaikki artikkelit, ja siksi kirja on eheä kokonaisuus. Kattavuus on hyvä: kirjassa kerrotaan mm. suomalaisten metsien biologisesta historiasta, ympäristönmuutoksesta, metsien sosio-kulttuurisesta merkityksestä, metsän psykologiasta ja myyteistä sekä metsien suojelusta. Kirjoittajakaksikko osoittaa teksteissä tyylitajua, asiantuntemusta ja erähenkeä.

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet (WSOY 2011)

Sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen on tullut tunnetuksi yhtenä harvoista suomalaisista yhteiskunnallisen sarjakuvan tekijöistä. Tietäväinen kuvaa vähäosaisten elämää eri puolilla maailmaa harmaanruskein, synkin sävyin. Näkymättömät kädet kertoo marokkolaisista siirtotyöläisistä Espanjan Almerian muovimeressä, neljännessä maailmassa, jossa syömämme tomaatit, salaatit ja mansikat viljellään. Teos on monen vuoden kenttätyön ja sarjakuvanteon tulos, ja Tietäväisen perehtyminen aiheeseen näkyy vakuuttavuutena ja raadollisuutena. Tietäväinen on tammikuussa 2012 kuvittanut myös Hesarin presidenttiehdokashaastattelut, ja niissäkin hänen kantaaottava kynänjälkensä on terävästi näkyvissä.

Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus – Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (Teos 2010)

Aihe, joka on viime aikoina nuossut yhä tärkeämmäksi itselleni on yhteiskunnallinen tietämättömyys, ja siitä myös Tommi Uschanov kirjoittaa jo aiemmin mainostamassani kirjassaan Suuri kaalihuijaus. Tässä tietokirjassa Uschanov esittelee huiman määrän yhteiskunnallisia harhaluuloja, julkista keskustelua haittaavia asenneongelmia sekä näiden vaikutuksia poliittiseen päätöksentekoon. Uschanovin perehtyneisyys aiheeseensa on laajaa, esimerkit erittäin mehukkaita ja kieli lennokasta, ja siksi Suuri kaalihuijaus on tietokirja parhaasta päästä. Lisäksi se sisältä mainion kaalihuijaus-anekdootin käytettäväksi baarikeskusteluiden valttikorttina.

Henry David Thoreau: Walden – Elämää metsässä (Kirjapaja 2010, alkup. 1852)

Thoreaun klassikko oli vaikuttavimpia kaunokirjoja vuonna 2011. Waldenissa kirjoittaja kertoo kokemuksistaan asumisesta metsässä vailla markkinatalouden herkkuja. Kirjailija rakensi itselleen hylkytavarasta mökin lammen rannalle, aloitti pienviljelyn, kalastuksen ja ajoittaisen ansapyynnin ja piti aiheesta päiväkirjaa. Tyyli on paikoin toisteista ja paasaavaa, paikoin innostavaa ja oivaltavaa. Thoreau luopui vuoden mittaan kahvista, teestä, lihasta ja monesta muusta, ja laski voivansa tuottaa helposti enemmän kuin itse tarvitsi. Hän kuitenkin tyytyi yksinkertaisuuteen ja suosittaa sitä kokeilunsa perusteella muillekin. Pitkähköstä mutta vangitsevasta klassikosta on hiljattain tullut uusi suomennos.

Guy Delisle ja diktatuurit sarjakuvina

Kanadalaissyntyinen sarjakuvataiteilija ja animaattori Guy Delisle on kehittänyt sarjakuvailmaisua suuntaan, jota esimerkiksi suomalaisessa sarjakuvataiteessa ei juuri ole nähty: näennäisen tylsästi tapahtumia dokumentoiva tyyli onnistuu vangitsemaan tapahtumista oleellisen, ilman pakollisen huumorin painolastia.

Delisle on matkustanut eri animaatiostudioiden palveluksessa ja lääkärivaimonsa perässä ympäri maailmaa, ja rajuimmat näiden matkojen kohteista hän on ikuistanut kolmelle dokumentaariselle sarjakuva-albumille: Kiinasta kertoo Shenzen (2000), Pohjois-Koreasta Pyongyang (2003) ja Burmasta (Myanmarista) Chroniques Birmanes (2007). Kaksi viimeksimainittua on julkaistu myös suomeksi, nimillä Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta. Teoksissaan Delisle kuvaa länsimaisen asujan elämää maailman tiukimmissa diktatuureissa, keskellä täysin vierasta kulttuuria ja ilman yhteistä kieltä. Teoksissa ilmeistä onkin dialogin vähyys, jonka voi tulkita olevan seurausta puhekumppaneiden puutteesta. Dokumenttimaisuus syntyy Delislen teoksissa tapahtumien uskottavasta kuvauksesta, ei piirtojäljen valokuvamaisuudesta.

Toteavalla tyylillään tapahtumia, ilmiöitä, maisemia ja henkilöitä esiin työntäen Delisle onnistuu saamaan lukijan sisään aasialaisten diktatuurien henkiseen ilmapiiriin: Mitään ei saa tehdä, mitään ei ole saatavissa, kaikki pyörii paikallaan ja ennen kaikkea mistään ei saa puhua. Tämä ymmärtämättömyyden ja turhautumisen täyteinen elinpiiri tulee mainiosti esille. Välillä lukiessa alkaa häiritsemään Delislen (hahmon) välinpitämättömyys: Ympärillä tapahtuu törkeitä rikkomuksia ihmisoikeuksia vastaan, mutta mies sen kuin makaa hotellihuoneensa sängyllä. Toisaalta tämä on harvinaisen realistinen kuvaus länkkärin ja paikallisen kohtaamisesta köyhissä aasialaisvaltioissa. Vaikka kuinka koittaisi ymmärtää ja auttaa, väliin jää aina väistämättä perinteen ylitsepääsemätön muuri, jonka murtaminen tai ylittäminen ei tunnu mahdolliselta ihmiselämän puitteissa.

Delislen blogista päätellen tekeillä on uusi albumi, tällä kertaa muurin jakamasta Jerusalemista. Viime aikoina myös Suomessa on tällainen dokumentaarinen sarjakuvan muoto tehnyt nousuaan, ja esimerkiksi helsinkiläisartisti Ville Tietäväisen Linnut ja Meret (2004) herättää samanlaisen samaistumisen tuntemuksen kuin Delislen teokset. Myös Tietäväiseltä on tulossa uusi albumi, joka on eräänlainen dokumentti Espanjan Almeriassa tomaattiviljelmillä työskentelevistä siirtolaisista. Albumista ja Tietäväisestä raportoi Suomen Kuvalehti.

Hajahuomioita Žižekistä

Joulukuussa Suomessa vieraillut slovenialaisfilosofi Slavoj Žižek herätti paljon huomiota kotimaisessa mediassa. Otsikolla “What does it mean to be a communist today?” luennoinut Žižek mainittiin kertaalleen myös jo tässä blogissa, ja esimerkiksi Hesarin koko sivun haastattelussa, jossa tosin sana ‘kommunismi’ vältettiin häveliäästi mainitsematta. Suomessa saa filosofikin nykyään olla kuuma puheenaihe, mutta kommunismi on jo liikaa. Edelleen.

Mediahuomio saavutti jo sellaiset mittasuhteet, että luettuani Žižekin tekstejä ja haastattelun sisältävän pamfletin Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Žižekin kanssa, ajattelin, että säilyttääkseni indieuskottavan nonkonformistin maineeni minun on pidättäydyttävä kirjoittamasta siitä mitään. Kirja käsittelee Žižekin yhteiskuntafilosofiaa, ja teksti teki lopulta melkoisen vaikutuksen yhdistettynä herra esitelmään, joten lankesin kuitenkin.

Slavoj Žižekin ydinalueet kommunismi ja psykoanalyysi eivät kumpikaan ole herättäneet minussa aiemmin erityistä mielenkiintoa, jos jotain niin historiallista. Žižekin kirjoitukset ovat kuitenkin paikoitellen niin oivaltavia, että kiinnostus herää väistämättä. Päällimäisinä mieleeni jäi kaksi pointtia: Post-poliittisuuden trendi länsimaisessa politiikassa, sekä kapitalistisen järjestelmän uusi ydin, vuokraamisen logiikka. Nämä kaksi huomiota ovat minulle uusia, ja varsin osuvia.

Post-politiikalla Žižek tarkoittaa aikakauttamme, jossa Niinistön vaalikampanjan sanoin “vastakkainasettelun aika on ohi”. Ympäri Euroopan on nähtävissä trendi, jossa oikeisto, usein libertarisoituneen keskustan tai sosiaalidemokraattien johdolla kasvattaa valtaansa. Yhdistävä tekijä näille tapahtumille on poliittisen vastakkainasettelun näivettäminen: kun keskustalainen tai vasemmistolainen puolue myy aatteensa ja hyväksyy libertaristisen finanssikapitalismin paradigmakseen, onnistuu se usein saamaan uusia äänestäjiä “uusien kasvojensa” avulla. Samalla alkuperäinen poliittinen viesti vesittyy. Kuten Suomessakin on nähtävissä, suurimmat puolueet ovat pääpiirteissään samaa mieltä asioista, ja samalla todellinen poliittinen, aatteellinen debatti on kadonnut. Tätä Žižek kutsuu post-politiikaksi, politiikan jälkeiseksi valtionhallinnoksi.

Mikä post-politiikan nousussa sitten on niin vahingollista? Kun poliittinen keskusta ja vasemmisto myyvät ideologiansa ja valtiovalta muuttuu teknokraattiseksi asiantuntijoiden hallinnoinniksi, muuttuu vastarinnan tekeminen hallitsijoille entistä vaikeammaksi, ja kanavoituu äärioikeistolaisten ja kansallismielisten liikkeiden tueksi, joka sekin on nähtävissä Suomessa. Toisaalta toinen vaihtoehto on aggressiiviset protestit vailla positiivista sanomaa tai visiota, kuten Pariisin mellakat.

Žižek onnistuu siis osoittamaan, että vaikka post-poliittisella vastakkainasettelujen maton alle lakaisulla onnistuttaisiin saavuttamaan poliittisia pikavoittoja, ovat seuraukset huonoja niin oikeiston kuin vasemmistonkin kannalta. Näin siitä riippumatta, kokeeko finanssikapitalismin nousun hyväksi vai haitalliseksi ilmiöksi. Tähän liittyy toinen kiinnostava huomio Žižekin teksteistä: Vuokraamisen logiikan noususta uudeksi kapitalismin hallitsevaksi piirteeksi.

Žižekin väite on, että väestönkasvun, globalisaation ja viestintäverkkojen kehityksen seurauksena entinen kapitalistisen hallinnan malli, pääoman omistaminen ei enää toimi kuten ennen. Nykysin valta keskittyy yhä enemmän niille, joilla on pääsy erilaisten hyödykkeitten äärelle, ei niinkään niille, joilla on pääomaa. Yhteiskunnan tietoistuessa yhä enemmän, ei kapitaalin omistus ole enää niin hohdokasta: Kuka tahansa, jolla on pääsy esimerkiksi sisäpiirin pörssi-informaatioon tai sopivaan internetsovellukseen, voi hetkessä hankkia itselleen kasoittain kapitaalia. Sen sijaan raharikas porho, jolla ei ole pääsyä esimerkiksi kansainväliseen vapaakauppaan tai internetiin, äärimmäisenä esimerkkinä vaikkapa Pohjois-Korean hallitsija, ei voi tehdä mitään ja on vallaltaan rajoittunut. Ihmisiä hallitaankin nykyään sallimalla pääsy, eli vuokraamalla hyödykkeitä niille, joilla ei niihin alunpitäen ollut oikeutta. Esimerkiksi nettikahvila kehitysmaassa on hyvä mikrotason esimerkki: Köyhä matkailuyrittäjä ei pysty hankkimaan tuloja ja elantoja vuokraamatta käyttöoikeutta nettikahvilan koneeseen, ja siten mainostamaan palveluaan ulkomaille.  Ääriesimerkkinä toimii myös Palestiinan tilanne: valtakamppailu kiihtyy, sillä Israel on vähitellen ottanut haltuunsa lähes kaiken pääsyn puhtaan veden ääreen Länsirannalla, joten palestiinalaisen ei auta muu kuin rukoilla vuokraoikeutta, kunhan israelilainen on ensin ottanut suihkunsa.

Vuokraamisen logiikan nousu vaikuttaa selitysvoimaiselta teorialta, vaikka esimerkkejä kapitaalia omistavista henkilöistä, joilla ei ole pääsyä hyödykkeisiin onkin vaikeahko keksiä. Tätä pääsyn rajoittamista vastaan on Žižekin mukaan kamppailtava, ja hänen mukaansa ainoa vaihtoehto on vallankumous. Kiinnostavan tästä tekee se, että Žižek on tosissaan, ja puhuu vakavissaan esimerkiksi leninismin implikaatioista nykymaailmaan. Kaikupohjaa luo tausta toisinajattelijana Neuvosto-Slovenialaisessa yliopistossa. Mieheen on syytä tutustua lisää.

Politiikka, idiootti! -kirjassa on myös paljon muita käyttökelpoisia ajatuksia, ja koska se on koottu lyhyistä tekstinpätkistä, se on žižekmäisen sekava, ja jättää johtopäätökset lopulta lukijan tehtäviksi. Kirjan ovat toimittaneet Kimmo Jylhämö ja Hanna Kuusela, ja sen kustantaja on Like.

Alexander von Schönburg – Tyylikkään köyhäilyn taito

Luin joululomalla hauskan pienen kirjan, joka herätti kepeydestään huolimatta ajatuksia. Köyhtyneen saksalaisen maa-aatelissuvun poika, toimittaja Alexander von Schönburg kertoo kirjassaan nimeltä Tyylikkään köyhäilyn taito, kuinka raha itseasiassa on onnen tiellä.

Asetelma kuulostaa perinteiseltä: Rikas länsimainen tässä on ryhtynyt paastolle, kenties käväissyt Tiibetissä meditoimassa, ja nyt kirjoittaa elämäntaito-oppaan köyhäilystä. Näin ei kuitenkaan ole. von Schönburg pidättäytyy lähes täysin jakelemasta hyvän elämän vinkkejä, ja sen sijaan keskittyy kertomaan mehukkaita tarinoita euroopan aatelistosta, historiasta ja mm. Bahrainin hallitsijasta sekä Adnan Khashoggista, jotka hän kaikki on toimittajan työssään tavannut. Tarinoita on kahdenlaisia: niitä, joissa rikas ei osaa nauttia elämästään, sillä omaisuus pakottaa huolehtimaan, näyttäytymään ja kuluttamaan, sekä niitä, joissa köyhä osaa elää tyylikkäästi ja onnellisesti vailla omaisuuden tai sen hankkimisen tuomaa stressiä.

Tarinat ovat varsin hauskaa luettavaa jo sinällään, mutta kirjan varsinainen anti on sen liikkeelle panemat ajatukset. Vaikka teoreettista pohdintaa köyhyyden tai pidättyvyyden eduista ei juurikaan ole, tulee päällimmäisenä mieleen epikurolainen filosofia. Epikuros onkin niitä harvoja ajattelijoita, joihin teoksessa viitataan. Huomattuaan, että hänen sukunsa on tullut jopa onnellisemmaksi muutettuaan linnoista kerrostaloihin, ja itsekin rentoutunut saatuaan potkut suuresta sanomalehdestä, von Schönburg päätyy tarkastelemaan elämää pienien, ajateltujen nautintojen kautta.

Mitäpä jos ranskalaisvalmisteinen käsilaukku vaimolla tai sveitsiläinen kello omassa ranteessa ei teekkään minua onnelliseksi? Mitäpä, jos onnellisuus syntyy siitä, että on perhe, koti ja ystäviä? Edelleen, onko tärkeämpää että koti on tyylikkäästi sisustettu ja illalliskutsuilla kaikki on moitteetonta, vai että koti toimii ystäväpiirin tapaamispaikkana, ja on täynnä elämää? Onko hauskempaa matkustaa Dubaihin vai tutustua omaan lähiseutuunsa tai kotimaahansa tarkemmin? Kysymykset ovat oleellisia, ja niiden tueksi esitetyt tarinat niin kuvaavia, että kirjan sanoman hyväksyy helposti.

Tyylikkään köyhäilyn taito on hauska kirja, ja vaikka se ei tarjoakaan suurta teoreettista perustaa ajattelulleen, on se myös sisällöllisesti kiinnostava. Kuvaavaa teoksen hengelle on, että kun luin lukua, joka käsitteli matkailun inhottavuutta ja naurettavuutta, kysäisin siskoltani mistä hän oli kirjan saanut, ja vastaus oli ruotsinlaivan kioskista.