Traktaateista

Esseitä kirjoitellessa tulee usein mieleen hienoja lauseita sattumanvaraisista yhteyksistä. Erityisesti kirjoitusmeditoinnin jälkeinen euforiatila, kun kirjallinen lapsi on vihdoin syntynyt, on huikea. Kun sain aiemmin tänään valmiiksi esseen koskien filosofista aporetiikkaa, mieleen tuli isäni lakoninen toteamus valtavan kirjoitusurakan jälkeen: “traktaattia pukkaa.”

Ajattelin, että tässäpä näppärä, akateemista pätemistä huokuva ilmaus korvaamaan niin arkiseksi muuttunutta sanaa ‘essee’. Lisäarvoa toi selkeä linkki pätevään teokseen, tarkoitan tietysti sitä vanhan Ludwigin prujua. Sitten kokeilin viimeistä testiä ennen käyttöönottoa: googlausta.

Tulos oli karmea: traktaatti-sanan ovat omineet suomenkielessä herännäiskristilliset piirit, joissa se tuntuu olevan yleinen termi viittaamaan eripituisiin alan progandapainatteisiin. Todella hajottavaa. Nyt ‘traktaatilla’ on suurinpiirtein yhtä maailmankuvaneutraali merkitys kuin verbillä ‘ristiinnaulita’. Ei muuta kuin takaisin trak- esseetä kirjoittamaan.

Pyrkimisestä

Ihmiselämässä on teoriassa kaksi vaihtoehtoa: Pyrkiminen johonkin päämäärään, tai ei-pyrkiminen. Teoreettista tämä on siksi, että tahto olla pyrkimättä mihinkään, tai siis pitää päämäärättömyyttä päämääränään on paradoksaalista. Kuinka tietoinen olio voisi ‘tavoitella’ jotakin, jonka voi saavuttaa vain, jos siihen ei pyri?

Tällaista maailmankatsomusta noudatta hyvin pieni vähemmistö ihmisistä. Myös sellaisissa kulttuureissa, kuten zen-buddhalaisuuden vaikutusalueella, useimmat ihmiset elävät tuttua, pyrkivää elämää ‘maallikkoina’, ja vain osa yhteisöstä on ryhtynyt tosissaan harjoittamaan zeniä. Paitsi että harjoittamisesta ei voida puhua, kun pyrkimystä ei ainakaan pitäisi olla.

Usein on tapana sitten jaotella jäljelle jäävät muut maailmankatsomukset eri uskontoihin, ateismiin ynnä muihin. Tämä on kuitenkin monessa mielessä turhaa. Pyrkivät maailmankatsomukset kun kaikki suuntautuvat rationalismiin, järkeistämiseen ja päämäärien tavoitteluun. Joskus, jopa usein nämä päämäärät ovat konfliktissa muiden ryhmien päämäärien kanssa, mutta taustalla vaikuttaa kuitenkin jaettu usko tavoittelun tavoiteltavuudesta: yksi tavoittelee tieteellistä totuutta, toinen pelastusta ja kolmas yhteyttä maailman kanssa. Tällä pohjalla on hyvä puuhastella yhdessä.

Voimme ylipäätään perustella kaikkea toimintaamme vain rationaalisuuden kautta, sillä perusteleminen itsessään on jo rationalismia. Ihminen pyrkii järkeistämään, mutta näin toimiessaan valitsee ensimmäisen periaatteensa, rationaliteetin, irrationaalisin perustein, sillä ennen sitä ei mitään perusteluja voi olla olemassa. Vaikuttaa siltä, että olemme rationaalisuutemme vankeja. Vai pitäisikö asiaa kysyä zen-buudhalaismunkilta? Tuskin, sillä jäisimme vain inttämään perusteluista.

Netti-TV erottaa katselukokemuksen aikatauluista

Niin televisio kuin internetkin ovat molemmat olleet median vallankumouksia, jotka ovat muuttaneet informaation, propagandan ja viihteen kuluttamisen, tuottamisen ja välittämisen tapoja dramaattisesti. TV oli aikoinaan tiedonvälitystä voimakkaasti viihteellistävä tekijä, ja toimi myös maailman “pienentäjänä” tuoden maailman eri kolkkia lähemmäksi kuin aiemmat mediat sanomalehti ja radio kykenivät. Internetin myötä tämä prosessi voimistui vielä paljon enemmän, kun pienimmänkin tuottajan julkaisut tulivat teoriassa koko maailman ihmisten saataville.

Internetin, kuten aiemmin television, uskottiin 1990-luvun ennusteissa tuhoavan niin sanomalehden kuin radionkin, kun musiikki- ja uutistekstisisällöt muuttuivat vähitellen ilmaisiksi ja reaaliaikaisiksi. Radio-ohjelman tai painetun sanomalehden tuottamisen uskottiin tulevan liian kalliiksi ollakseen kilpailukykyinen. Vaikuttaa kuitenkin käyneen toisin: radio pitää yhä pintansa henkilökohtaisuudellaan ja “taustaäänenä” esimerkiksi työpaikoilla, ja paperisia sanomalehtiäkin lukee edelleen myös niin sanottu diginatiivien sukupolvi.

Sen sijaan edellinen vallankumous, televisio, on joutunut pahasti netin jalkoihin. Ongelma lienee se, että nykyisin ihmiset kuluttavat useampaa mediasisältöä samanaikaisesti, silloin kuin haluavat, kuten kuunnellen radiota samaan aikaan lehdenluvun kanssa, tai selaten netistä uutisia ja kuunnellen musiikkia Spotifylla. Televisio kuitenkin kaappaa itse kaiken huomion, tuputtaa väliin aikaavieviä mainoksia ja ennen kaikkea näyttää ohjelmia kanavan, ei kuluttajan päättämään aikaan. Vaikka esimerkiksi tallennusteknologiat ovat tehneet tv:stäkin hieman joustavamman, on se edelleen monoliittinen ja kankea media, joka ei salli joustavaa hyppelyä eri sisältöjen välillä.

Kuuntelen itse eri radioita pari-kolme tuntia viikossa, ja sanomalehtiäkin luen lähes päivittäin, mutta tv:n katselu sen sijaan on lähes karsiutunut pois kulutustottumuksistani. Kun erityisesti kansallisten broadcasting-yhtiöiden uskottiin jäävän internetin ja ‘uusmedioiden’ jalkoihin, ovat ne itseasiassa pärjänneetkin erittäin hyvin mainoksettomien netti-tv-palveluidensa ansiosta. Alla pieni listaus muutamista hyvistä nettitelkkareista, jotka kaikki toimivat streaming-menetelmällä, eli käyttäjän ei tarvitse ladata videoita koneellensa, ja sisältöä voi katsella juuri silloin kun itselle sopii.

• YLE Areena on palvelu, joka tarjoaa kansallisen tv-yhtiön laatuohjelmat pitkine katseluaikoineen.
• X Episodes -palvelu tarjoaa South Parkin jaksot heti, kun ne on lähetetty tv:ssä. Täydellinen jaksoarkisto.
• VBS.TV on Vice-lehden netti-tv, jossa on huumoripitoisia ja oivaltavia dokumentaareja hipsteriyleisölle, aiheet vaihtelevat laidasta laitaan. Vain netissä.
• Soffa.tv on helsinkiläinen indie- ja taideaiheisiin keskittyvä, uusi palvelu. Vain netissä.
• MoonTV – takavuosien Suomen oudoin kaapelikanava teki paluun netissä, kun sen parissa nuoruutensa viettäneet olivat jo kaikki ostaneet asunnot Punavuoresta. Vain netissä.
• The Onion on amerikkalainen ajankohtaisaiheita ja -ohjelmia parodioiva oivaltava, nyt jo klassikoksi muodostunut palvelu. Mukana myös “sanomalehti”, jota jaetaan myös paperiversiona.
• Mikäli nämä eivät riittäneet, Nelosen ja JIMin ohjelmia voi katsella hieman kökösti ja mainosten pirstomana Ruutu.fi -palvelusta. Ironisesti juuri tämä eniten rahantekoon pyrkivä palvelu on listatuista kaikkein ankein. Katseluaikaa ohjelmilla on vain viikon verran.

Marko Sihvonen nälkälakossa kahdettatoista päivää – Missä media?

Tapaus, jota tämä kirjoitus käsittelee, on varsin outo. Törmäsin siihen ensimmäistä kertaa klikatessani eräässä blogissa linkkiä, josta päädyin kuuntelemaan Radio Rockin podcast-haastattelun miehestä, joka on nyt asunut kaksitoista päivää nälkälakossa eduskuntatalon edessä sijaitsevassa asuntovaunussa.

Miehen nimi on Marko Sihvonen, ja hän on joutunut melko oudon toiminnan kohteeksi. 5.1.2010 myönnetyssä luvassa kerrotaan, että 1-100:lle ihmiselle on myönnetty mielenosoituslupa eduskuntatalon edessä, ja alla on poliisin leima. Mielenilmauksen alkaessa 1.2. meininki oli hieman muuttunut. Poliisi uhkaili Marko Sihvosta mitä mielikuvituksellisimilla “nostamme matkailuvaunusi mereen” ja “tänne tulee niin paljon mustia autoja että et mahdu ulos” -tyyppisillä heitoilla, kieltäytyen antamasta kirjallista määräystä tai kertomasta omaa virkaansa, tehtäväänsä tai esimiestään. Itse hyväksymäänsä kirjallista päätöstä ei poliisi ilmeisesti kuitenkaan uskalla enää pyörtää toisella kirjallisella.

Paitsi poliisin toiminta, myös median toiminta on vähintäänkin epäilyttävää. Nälkälakko asuntovaunussa pitäisi jo sinällään olla täysin kelpo juttuaihe ainakin paikallisuutisiin kuten Hesarin Kaupunki-sivuille tai Vartti-lehteen, mutta eipä näy. Puhumattakaan siitä, että eduskuntatalon portailla on jatkuvaa konfliktia viranomaisten ja kansalaisten välillä. HS.fi:tä, YLEn sivuja tai muita nettimedioita selaamalla ei löydy pienintäkään mainintaa Marko Sihvosesta, Nälkä-Markosta. Googlella löytyy ainoastaan Radio Rockin tekemä juttu, ja Youtubesta lakossa mukanaolevan tahon tekemä uutisvideo toiselta lakkopäivältä.

Mistä mielenilmauksessa sitten on kyse? Marko Sihvonen puhuu yleisestä epäluottamuksesta eduskunnan ja hallituksen toimintaan ja korruptiosta josta onkin viime aikoina mediassa tullut “maan tapa”. Sihvonen kertoo myös karuista kokemuksistaan Karvian pohjavesialueella, jossa Puolustusvoimat on pakkolunastanut paikallisten maita maailman puhtaimmalla pohjavesialueella, ja sittemmin paikalla ovat häärineet suuryritykset kuten Arla vetämässä putkia maaperään. Ylipäätään pohjavesien yksityistäminen tuntuu olevan Sihvosen mielenilmauksen ympärillä olevan verkoston asialistalla korkealla, ja meininki kuulostaa hurjalta. Esimerkiksi Lapin Ympäristökeskus on toteuttamassa massiivista pohjavesien keruuoperaatiota vesivientiä varten. Näistä asioista ei  kuitenkaan mediassa puhuta.

En tiedä, mitä ajatella Marko Sihvosen suhteellisen epäselviksi jääneistä motiiveista, mutta sen tiedän, että median toiminta on tapauksessa ollut todella outoa. Kaupunkimedia Vartti.fi:n pääuutinen on tällä hetkellä “Mies pelasti koiran henkensä uhalla”.

Kuva: YouTube

Google Street View ja valokuvaamisen turhuus

Muutama päivä sitten Google lanseerasi uuden herkun suomalaiskäyttäjille: Google Street View -palvelun Suomen osuuden. Palvelu sisältää Suomen kantatieverkoston kuvattuna 360 asteen kameroilla ja tarkennusmahdollisuudella. Kuulostaa hullulta, ja Maikkarin lööppi “Onko tämä kohukuva?” sai minut vielä kriittisemmäksi. Nyt kuitenkin kokeilin palvelua uteliaisuudesta.

Olen mykistynyt. Edessäni on tarkka kuva eräästä etelä-savolaisesta kyläkaupasta, joka sijaitsee hiekkatiellä sivussa pääväylältä. Voin tarkastella sen lohkeilevaa maalipintaa useista kuvakulmista, zoomailla, lukea jopa tekstin “Iltasanomat” talviteloillaan tyhjillään roikkuvasta lööppitelineestä. Kaikki tämä Googlen karttapalvelussa. Käännyn 180 astetta, ja edessäni on luminen pelto. Routaisen pellon yllä sähköjohto katkeaa ja jatkuu eri kohdasta, mutta ei häiritsevästi. Uskomatonta. Kymmenen vuotta sitten digikameran kuva olisi ollut tätä huomattavasti huonompi.

Google Street View puhuu sen puolesta, mitä olen jo pitkään epäillyt. Valokuvaaminen muuttuu vähitellen yhä turhemmaksi, sillä kaikesta on jo kuva, joka on suhteellisen tuore ja todennäköisesti parempi kuin oma sohraisusi. Ainoa syy valokuvata on enää kuvassa näkyvät ihmiset ja heidän muodostama tilanne. Tilannekuvaus on kuitenkin laji, joka on pahiten tuomittu epäonnistumaan ja välittämään epärealistista tai jopa harhaanjohtavaa tietoa tilanteesta. Sunnuntaikuvailijalla vaihtoehdot ovat yksinkertaiset: Joko hän lopettaa kuvaamisen turhana, tai tyytyy osaansa surkeana tallentajana, joka tuottaa geneeristä ja eksponentiaalisesti lisääntyvää kuvamassaa, kuten stadionkonsertissa kuvaaja, joka näkee kymmeniätuhansia kamerakännyköitä ympärillään ojentuneissa käsissä.  Tai hän opettelee kuvaamaan kunnolla siten, että voi tallentaa tilanteista mielenkiintoisen osan, oman näkökulmansa, mielipiteensä tai ajatuksensa.

Oli ratkaisu mikä tahansa, viesti on selvä. Maailma on jo täynnä kuvia kaikesta, ja jos vain tyydyt pitämään kännyvideokameraa päällä, joudut hyväksymään sen, ettei “tuotoksellasi” ole mitään arvoa. Toivon hartaasti, että Google Street View vähentäisi roskakuvien tulvaa, ja ajaisi ihmiset katsomaan maailmaa linssin läpi uudella tavalla, johon Googlen kuvausauto ei pysty.

Googlen Street View on osa Google Mapsia, ja aktivoituu painamalla keltaista ihmishahmoa kartan vasemmassa reunassa.

Kuva: Google Street View, eräs kyläkauppa Etelä-Savossa.

Kahvista

Kahvi, riippuvuuksistani suurin, on outo aine. Erityisesti yhteiskunnallisen asemansa puolesta kahvi on erikoistapaus. Se vaikuttaa elimistöön ja hermostoon voimakkaasti sekä aiheuttaa tehokkaasti riippuvuutta, mutta silti sen myyntiä ei ole rajoitettu kuten alkholin tai tupakan.

Suomalaisessa yhteiskunnassa kahvia arvostetaan erityisellä tavalla. Vanhoissa Suomi-filmeissä ja Aki Kaurismäen elokuvissa tupakka toimii neuvottelun ja ylipäätään inhimillisen ilmaisun välikappaleena, mutta koska maailma on sittemin kääntynyt tupakkaa vastaan, on kahvi vähitellen paisuttanut asemaansa kansallispäihteenä. Kahville kutsuminen on samanlainen sovinnon ele tai vähintään varovaisen luottamuksen ilmaus, jolla voidaan aloittaa mikä tahansa kanssakäyminen. Lounastaminen on jo hieman liian läheistä tai bisnesmäistä, ja toisaalta alkoholin juominen rappiollista. Hyvän yrityksen tunnistaa alttiudesta tarjota kahvia vierailijoille, ja kunnon kokousmenettelyyn kuuluu kahvitarjoilu.

Omaan elämääni kahvi on institutionalisoitunut vahvasti. Joka-aamuisesta rituaalista kahvinjuonti alkoi luisumaan kohti jatkuvaa tapaa jo lukioaikana, kun koulu-uupumusta hoidettiin kahviautomaatin surkeilla tuotteilla. Armeija-aikana kulutus kasvoi komentopaikkatyöskentelyn vaatiessa yli kahdenkymmenen tunnin valveillaoloja ja tupakoimattomuuskin vaati korvikepäihteen. Yliopistolla aloittaessa kahvinjuonti muodostuikin sitten jatkuvaksi ‘aina kun on tarjolla’ -rituaaliksi, ja samalla kävi ilmi, että ilman en pärjää.

Kokeilin tammikuussa olla kuukauden ilman kahvia, ja onnistuinkin jotenkin. Varsinkin alku oli tuskainen, myös fyysisiä oireita tuli. Lopettaessani kofeiinilakon huomasin kuitenkin pitkästä aikaa, kuinka pahaa kahvi lopulta oli, ja toisaalta kuinka sekava olotila sen juonnista aiheutui.

Tuo sekavan euforinen olo on kuitenkin juuri se, joka kahvissa on parasta. Vaikutus on nopea ja ihmeellinen: aistit terävöityvät, ruoansulatusjärjestelmä sekoaa, ajatukset vaihtavat ratojaan ja löytyy uutta intoa vailla syytä.

Usein puhutaan, että jos kahvi keksittäisiin nyt, se kiellettäisiin. Voi olla, vaikka vastakkaistakin näyttöä on. Hiljattain tuli Suomen markkinoille Yerba Maté niminen etelä-amerikkalainen tuote, uutejuoma sekin, jossa kofeiinipitoisuus ja siten hermostollinen vaikutus ja addiktoivuus on huomattavasti kahvia korkeampi. Toisin kuin kahvi, maté on helposti juotavaa yrttilientä, raikkaan makuista eikä aiheuta vatsavaivoja. Kyseessä on siis todella raju piriste, joka on tullut äskettäin markkinoille, eikä sitä silti ole kielletty.

Juuri riippuvuus ja sen tyydyttämisen tuoma säännöllinen vapautus onkin kahvin paras puoli: Muutos kahvittomaan tilaan on niin suuri, että tuntee elämänsä todella kääntyneen kupillisesta tummanruskeaa juomaa.

Kahvin ristiriitaisesta upeudesta kertoo hienosti Emma Salokoski Ensemblen kappale Oodi Kahville.

Kun kapasiteetti ei riitä suoritukseen

Filosofian opiskelu on miellyttävää. Useimmiten se on kiinnostavaa, innostavaa, haastavaa, sivistävää ja joskus jopa hauskaa. Kuuluisa sitaatti Aristoteleelta kertoo, kuinka “filosofian harjoittaminen näyttää tarjoavan yllättäviä nautintoja”. Näiden yllättävien nautintojen keskeltä voi myös löytyä yllättävää tuskaa.

Tuskaa filosofia tuottaa klassisesti silloin, kun filosofi pohdintansa loppupisteessä ymmärtää, ettei mitään merkitystä enää ole. Tästä aiheesta kirjoitti Frank Martela Minervan Pöllössä 4/09. Tätä ei ole minun kohdallani toistaiseksi tapahtunut, vaan pikemminkin päinvastaista: En ymmärrä, ja se tuottaa suurta tuskaa kolmen päivän jälkeen. Tällä kertaa koetinkivenä on kolmesataa sivua analyyttistä filosofia Alexander Millerin kirjoittamana: An Introduction to Contemporary Metaethics. Kun samaan aikaan pitäisi kääntää suhteellisen haastavaa akateemista englantia ja pitää lankoja käsissä ennalta tuntemattomien filosofisten teemojen suhteen, ei edistystä juurikaan tapahdu. Kolmen päivän enemmän ja vähemmän intensiivisen opiskelun jälkeen olen lukenut reilut sata sivua kyseistä herkkupalaa, eikä päähäni ole jäänyt juuri muuta kuin pääasiallisten teorioiden nimet.

Paitsi oma kykenemättömyys, prosessissa turhauttaa myös oma ajattelemattomuus: Vaikka tiesin että tentistä on tulossa laaja, en silti aloittanut lukemista ajoissa. Nyt, kun aikaa on vähän, käytän sen mielummin epäonnistumisen ruotimiseen julkisella areenalla kuin kirjan lukemiseen. Valmistautumisajan lyhyydessä on kyse tyypillisestä nykyopiskelijan ongelmasta. Akateemisen tutkinnon suorittaminen ja toisaalta opintotukien saaminen sen aikana vaatii jatkuvaa pisteiden keruuta. Kvantitatiivisesti mitattavia onnistumisia on tultava, muuten tippuu kelkasta. Toisaalta opiskelija on useimmiten lähtenyt lukemaan alaa omasta kiinnostuksestaan, ja haluaisi siksi tehdä jokaisen opintosuoritteen mahdollisimman hyvin, siten että voi itse olla siihen tyytyväinen, ja ehkä muistaa aiheesta jotakin vielä ensi vuonna. Seuraa tasapainottelua kahden ääripään välillä, parhaimmillaan. Useimmiten seuraa sinkoilua kahden ääripään välillä siten, että opintopisteitä kertyy niistä (harvoista) kursseista, jotka on suoritettu hutiloiden, ja kunnolla tehdyt esseet, hyvin valmistellut kirjatentit ja rakkaudella laaditut opintopäiväkirjat jäävät perfektionismin takia palauttamatta.

Tämä dialektinen asetelma korostuu uuden yliopistolain mukanaantuomassa markkinayliopistossa: Tehokkuusvaatimus kasvaa yliopisto-organisaatiossa ja pian todennäköisesti myös Kelan tiskillä, ja toisaalta yliopistolaisten piirissä nousee kaipuu vapaampaa, kollektiivisempaa, luovempaa ja siten rikkaampaa yliopistoa kohtaan kuten opiskelijaliikehdinnästä näkyy. Jos tehokkuusvaatimus jyrää, jää jäljelle vain yksi kysymys: Mitä tehdään tulevaisuuden tehokkailla filosofeilla?

Haluan osata, en suorittaa. Pitäisikö vaihtaa ammattikoulun artesaanilinjalle?

Sähköiset kirjat – tiedon vapautta vai ryöstöä?

Sähköiset kirjat ovat vähitellen tulossa myös Suomeen, myös varteenotettavana vaihtoehtona eikä vain suttuisina skannauksina kaksisataa vuotta vanhoista opuksista. Kuten vaikkapa musiikki Spotifyssa, myös sähköiset kirjat ovat materiaalia, jonka ihmiset ovat tottuneet saamaan ilmaiseksi. Kirjan lukemista sähköisenä ei pidetä niin kätevänä, että siitä pitäisi maksaa.

Kuten Spotifyssa, myös e-kirjojen alalla on tullut ongelmia alkuperäisteoksien tekijöiden kanssa. Monet yritykset ovat, varsinkin yhdysvalloissa myyneet kirjojen lukuoikeuksia käyttäjille, mutta hakukonejätti Google pisti tämänkin asetelman uuteen uskoon. Google Books on palvelu, jossa kirjoja voi selata ja lukea ilmaiseksi. Tai näin ainakin aluksi oli. Sittemmin Google on joutunut rajaamaan lukuoikeuksia ja maksamaan yli 60 prosenttia palvelun tuotoista kustantajille ja tekijöille. Hupi ei siis enää ole täydellistä ja ilmaista. Alkuperäiseen ideaansa, helppoon asiasanahakuun teoksien sisällöstä Google Books toimii kuitenkin hyvin. Paradoksaalisesti miljoonien teoksien kirjatietokanta onkin nyt olemassa hakukoneita, ei ihmisiä varten.

Toinen ongelmien rypäs ovat maksullisten lukuoikeuksien e-kirjat. Niissä ideana on, että kustantaja omatoimisesti digitoi teoksen, ja tarjoaa sen lukuoikeuksia sitten käyttäjilleen, esimerkiksi kannettavaan lukulaitteeseen kuten Kindleen. Lukulaitteista kirjojen lukeminen on vähemmän silmiä rasittavaa ja muutenkin mukavampaa kuin tietokoneelta. Sata uusinta bestselleriä kulkee mukavasti yhdessä kirjankokoisessa laitteessa. Ongelmia seuraa kuitenkin, kun kyseeseen tulevat klassikot: Vanhojen teoksien kustannussopimuksia tehdessä ei otettu huomioon e-kirjoja, ja siksipä kustantajat kokevat voivansa ottaa tuotot kokonaan itselleen. Kirjailijat ovat siis ikään kuin myyneet sähköiset oikeudet teoksiinsa ennen kuin niitä oli edes keksitty. Jos kirjailija itse on kuollut, on hänen perikuntansa asema kamppailussa oikeuksista melko heikoilla.

Ongelmattominta lienee ikivanhojen klassikoiden, kuten Thomas Hobbesin Leviathanin julkaisu sähköisenä, niiden oikeudet kun ovat vapautuneet aikoja sitten. Silloin esille nousee lähinnä kysymys laadusta: kuka maksaa hyvän digitoinnin ja esillepanon, kun sisältö jo lähtökohtaisesti on ilmaista kaikille?

Internet on totuttanut meidät ilmaisuuteen kaikenlaisten kulttuurituotteiden suhteen, ja nyt kun luova kansanosa on vähitellen huomaamassa tämän, seuraa ankara kädenvääntö, jossa taiteilija joutuu usein asettumaan ikäänkuin teoksiensa kuluttajaa vastaan. Tämä ei liene kenenkään edun mukaista. Netin ilmaisten kirja-, musiikki- ja uutispalveluiden muuttaminen kokonaan suljetuiksi ja maksullisiksi ei kuitenkaan ole ratkaisu, vaan dogmaattista muutosvastarintaa. Ilmainen sisältö näet markkinoi itseään tehokkaammin, kuin mikään muu ihmiskunnan historiassa. Jos kuluttaja kuitenkin päätyy käyttämään sisältöä enemmän ja jatkuvasti, voidaan tässä vaiheessa ottaa kuvioon mukaan maksullisuus. Vapaa tieto ja sisältö on tehokasta, nautittavaa ja innostavaa, mutta myös luovan tekijän on saatava leipänsä.

Loistavaa ilmaista sisältöä:
Grizzly Bear Spotifyssa
Kiinnostava juttu Google Booksista.
Loppuvuoden ajan ilmainen sisäänpääsy Suomen Valokuvataiteen museoon.

Voiko filosofia vaikuttaa tosielämään?

Slovenialainen filosofi Slavoj Žižek on tänään valtakunnan suurimmissa lehdissä. Tätä ei tapahdu usein, mutta kun viihdearvoa  ja hypeä on tarpeeksi voi Hesarikin ryhtyä filosofiseksi. HS kysyi Žižekiltä yhden itseäkin runsaasti mietityttäneen kysymyksen: Voiko filosofia (edelleen) vaikuttaa elämäämme?

Eilen yliopistolla pitämässään varsin viihdyttävässä esitelmässä Žižek käsitteli lähinnä poliittisten kantojen ja uskomuksien luonnetta ja merkitystä, mutta viittasi myös ohimennen tekniseen sovellukseen, joka yhdistää internetin ja tosimaailman, kirjaimellisesti heijastaa internetin käsinkosketeltavaan tosimaailmaan[1]. Nykytilanteessa internet ja tosimaailma ovat vahvasti irrallaan toisistaan, ja niin tuntuvat olevan filosofia ja tosimaailmakin.

Totta kai, vastaa filosofi. Onhan tietyn kriittisen etäisyyden ottaminen välttämätöntä hedelmällisen tutkimuksen tekemiseksi. Allekirjoitan tämän, tai kuten eräs professori sanoi, “sivuaineopiskelijoilla on usein se puute, että he ovat aivan liian todellisuusorientoituneita”. Mutta vaikka tutkimus on eri sfäärissä, voisi lopputuotteella silti olla jotain ns. ‘merkitystä’.  Usein tuntuu, että aiheet, kielenkäyttö ja kysymykset ovat irronneet täysin elämästämme, eivätkä voi edes välillisesti vaikuttaa siihen, paitsi tuottamalla ahdistusta niiden pohtijoille.

Sain kuitenkin taannoin kaksi konkreettista muistutusta filosofian vaikutuksesta elämismaailmaamme. Toinen tapahtui luennolla, jota olin kuuntelemassa Teknillisellä Korkeakoululla. Luento oli jatko-opiskelijoille suunnattu tiivis paketti tieteenfilosofiaa, ja sen piti kauppiksen filosofian professori Marja-Liisa Kakkuri-Knuutila. Vaikka sisällöstä osa olikin hieman kiistanalaista nykyfilosofian valossa (”peittävän lain malli on vallitseva teoria tieteellisestä selittämisestä”, saattaa toki päteä Otaniemessä), oli setti varsin kiinnostava, ja varsin vähäisin filosofisin ennakkotiedoin varustetut kuuntelijat tuntuivat saavan siitä tehokkaita kriittisiä työkaluja ja ottavan metodisia vaikutteita esitetyistä tieteenfilosofisista teorioista. Mikä valaiseva kokemus, filosofia tarjoaa muillekin hedelmiään!

Tieteenfilosofia on kuitenkin jo määritelmällisesti keskittynyt metodeihin, ja on siksi lähellä muita tieteentekijöitä. Entäpä sitten muut filosofian alat, kuten tietoteoria eli epistemologia, jota myös teoreettisen filosofian pääaineopiskelijat toisinaan parjaavat ylispekulatiiviseksi? Sain tietoteorian käytännön vaikutuksista toisen käden tietoa, kun kuulin tarinan eräästä sosiaalitieteiden tohtorikoulutettavasta. Kyseinen nuori tutkija tekee ihmistieteellistä tutkimusta tietokäsityksistä. Hän oli päättänyt tutustua aiheeseen myös hieman laajemmin tässä vaiheessa, kun aikoi tehdä siitä väitöskirjan, ja niinpä hän oli suunnannut tietoteorian johdatuskurssille filosofian laitokselle. Se oli räjäyttävä kokemus: tohtorikoulutettava oli saanut kuulla kymmenistä erilaisista tietokäsityksistä ja niiden ongelmista ja metaongelmista, kun hänen oma hypoteesinsa oli sisältänyt kolme suhteellisen vakaata tietokäsitystä.

Nämä kaksi tositapahtumaa antavat viitteitä siitä, että filosofian ja tosielämän välillä on jonkinlainen yhteys, ainakin muiden, käytännöllisempien tieteiden välityksellä. Slavoj Žižekin harjoittaman yhteiskuntafilosofian vaikutuksia sen sijaan on vielä hieman selviteltävä, sen kun pitäisi olla lähinnä minun oma alani.

[1] Mainittu tekninen sovellus on MIT:ssä kehitetty prototyyppi “Sixth Sense”, jossa webkameran, miniprojektorin, tietokoneen ja internetyhteyden avulla voidaan hahmontunnistusta hyödyntäen tehdä ihmeellisiä asioita. Aiheesta lisää engadget.comissa.

Alkoholin ongelma

Suomalaisessa kulttuurissa suhtautuminen alkoholiin on perinteisesti kaksinapainen: Vaihtoehdot ovat joko yletön tempominen tai täydellinen pidättäytyminen. Välimuotoja ei ole, koska viinan juonti on samalla helpottavaa, että “pahamaineista”. Kunnon nousuhumalassa tuntee todella elävänsä.

Opiskelijapiireissä ongelma on läsnä, ja voimakkaasti korostuneena. Opiskelijan arki on täynnä stressiä ja painetta, kun samaan aikaan suoritetaan opintoja, käydään töissä, ja ollaan lisäksi aktiivisimmillaan järjestö- ja kansalaistoiminnan parissa. Tätä stressiä on kätevää lieivittää nappaamalla muutama tuopillinen ja pari napsua.

Kyse ei usein ole henkilökohtaisesta päätöksestä: ahdistunut opiskelija haluaisi liuottaa stressiään alkoholilla, mutta yksin ryyppääminen on säälittävää. Niinpä on painostettava myös muita juomaan. Kun kaikki osallistuvat tähän peliin, saadaan aikaan varsin tehokas prässi, jonka alla sivistyneinkin isänmaan toivo tarttuu pulloon tai poistuu paikalta. Harvassa ovat ne, jotka nautiskelevat yhden tai kaksi juomaa illassa, eivätkä koskaan vedä kunnon lärvejä.

Opiskelijan ryyppääminen ei rajoitu uusia sosiaalisia kontakteja viliseviin opiskelijajuhliin läpi viikon, vaan kun viikonloppu koittaa, on aika tavata vanhoja ystäviä, joiden elämäntilanne ei salli ryypiskelyä keskiviikkoiltaisin. Kun akateemisella opiskelijalla yhteiset puheenaiheet kaupan kassalle juuttuneen inttikaverin kanssa ovat vähissä, löytyy ratkaisu tuopista: kas, ryyppäyshän on hauska yhteinen harrastus, josta riittää tarinoita kerrottavaksi vaikka koko illan. Ja taas juodaan.

Arvostan periaatepäätöksellä juomisesta pidättäytyviä. He eivät osallistu sosiaalisten juomispaineiden kasaamiseen. Absolutismi on kuitenkin äärikanta muiden joukossa, ja en siksi usko, että se on paras ratkaisu. Pidän järkyttävän kliseisiä “eurooppalaisia juomatapoja” hyvänä kompromissina äärimmäisyyksien välillä, sillä alkoholi maltilla nautittuna rentouttaa, ja on kulttuurinen sekä esteettinen rikkaus, joka voi olla harrastus siinä missä esimerkiksi musiikki tai taidenäyttelyt. Viinien, viskien ja erityisesti oluiden maailma tarjoaa uskomattoman monimuotoisuuden, jos sinne vain uskaltaa kurkistaa alkoholin takaa. Itse pyrin harrastamaan laadukkaita oluita, ja kirjoitan aiheesta myös blogia.

Mutta kuka antaisi rohkeutta tutustua uusiin ihmisiin alle 1,5 promillen humalassa ja toisaalta vastustaa sosiaalista painetta?