Category Archives: Mielipiteet

Älykkyys ei ole cool

Julkaistu , kirjoittaja

Asiantuntijuus ja älykkyys eivät ole muotia. Niistä on hyvin vaikea tehdä mitään, minkä voisi tulkita tyylikkääksi: rationaalisuus kuulostaa jähmeältä sääntelyltä, asiantuntijuus politiikalta ja älykkyys omanarvontuntoiselta hienostelulta.

Politiikka on muuttunut pitkälti asiantuntijoiden tekemäksi hallinnoinniksi, ”vähiten huonojen” ratkaisujen tekemiseksi. Juuri tämä asiantuntijakeskeinen imago on tehnyt siitä myös epäsuosittua. Kukapa haluaisi leimautua asiantuntijuuden suosijaksi? Sehän rajoittaa jo määritelmällisesti luovuutta ja dynaamisuutta. Teknotalouden parin vuoden takaisen lempilapsen, sosiaalisen median osaajatkaan eivät ole asiantuntijoita vaan ”guruja” – kysehän ei ole mistään tylsästä.

Älykkyys taas liittyy ikävästi intellektualismiin, jossa itseään muita parempina pitävät parrakkaat kommunistit juovat viiniä ja päivittelevät maailman menoa. Älykkyyden korostaminen ihmisten suhteen on epäilyttävää, mutta kännyköiden kohdalla ”älyä” ihannoitiin vielä ihan hiljattain. Eihän nimittäin ollut pelkoa, että älykäs puhelin alkaisi pitämään moraalisaarnoja.

Järki taas on tietysti tunteiden vastakohta. Joka järkeilee, ei voi elää täysillä ja saada uusia kokemuksia, sillä hän on tunteeton. Elämä menee hukkaan jos ei voi tuntea nautintoa, kuten järjenkäyttäjät. Pienikin kokeilu järkiperusteiden tai asiantuntijalta hankitun tiedon kanssa voi johtaa elämänmittaiseen järkitrippiin, jossa tunteet ovat kuolleet pois.

Hesarin Nyt-liitteen kolumnisti Laura Lennes kehotti reilu viikko sitten ”hyllyttämään asiantuntijat”. Olen täysin samaa mieltä siitä, että Lenneksen sättimä epämääräinen joukko parisuhdevinkkien jakelijoita tulisi elämänohje-auktoriteettina hylätä. Sen sijaan näiden ihmisten kutsumisesta asiantuntijoiksi olen vahvasti eri mieltä. Lennes näyttäisi langenneen lööppijournalismin ”tutkimus”-ansaan: on helppo houkutella lukijoita halvalla ”katso, miten tyhmä tutkimus” -ansalla. Tässä metodissa otetaan jokin markkinatutkimusyhtiön tai kansainvälisen virvoitusjuomayhtiön tekemä tutkimus jossa on hassut tulokset, tuomitaan se, ja sanotaan samalla vähintään implisiittisesti että tutkimukset, asiantuntijat ja muut sellaiset akateemiset pelleilyt ovat roskaa.

Miksi? Koska älykkyys, asiantuntemus tai tieteellinen tieto ei ole cool. Sen takia sen vastustamista on helppo myydä yleisölle populistisilla lööpeillä ja kolumneilla. Koska yleisö jo valmiiksi vihaa tyhmiä ”ruotsalaistutkijoita”, jotka toteavat milloin minkäkin asian ”aiheuttavan” syöpää (kysehän on yleensä altistavista tekijöistä), se on helppo saada taas ilkkumaan uusille ”nollatutkimuksille” (Joka on sanana sikäli kiinnostava, että se viittaa tutkimukseen, jossa hypoteesi ei pätenytkään. Monen tieteenfilosofisen kannan mukaan tällaiset tulokset ovat tieteen ainoa tapa edistyä, siis sulkemalla pois vääriä oletuksia.) Kyse ei ole vain anti-intellektualismista, eli niin sanotun älymystön (l. kommunistien) vastustamisesta, vaan ylipäätään kaiken tieteellis-akatemiseen ajatteluun vivahtavan kaihtamisesta.

Asiantuntemuksen tai järkiperäisen ajattelun väheksyminen ei kuitenkaan ole aivan riskitöntä. Järkiperäinen, tieteelliseen induktioon perustuva ajattelu on sattumlta ihmiselle ainoa tapa hankkia uutta tietoa. On tosin olemassa tahoja, jotka olisivat valmiita luopumaan tiedon käsitteestä ja totuudestakin, kunhan vain kamppis menee hyvin.

Järkiperäinen ajattelu tai älykkyys eivät ole cool. Mutta ei niiden pidäkään olla. Jos olemme järkeviä vain siksi, että se on brändätty hyvin, emme ole oikeasti järkeviä. Järkiperäisen suhtautumistavan omaksuminen on valittava järkiperustein – muuten siinä ei ole järkeä.

Ulkomainonta ja kollektiivinen tietoisuus

Julkaistu , kirjoittaja

Vuonna 2006 brasilialaisen 11 miljoonan asukkaan São Paulon pormestari hyväksyi lain, joka kieltää kaiken ulkomainonnan. Tuolloin Businessweek-lehti arvioi mainoskiellon mahdollisia seurauksia: lain kiertämistä, pienyrittäjien ahdinkoa ynnä muuta väläyteltiin.

Kun viisi vuotta mainoskiellosta oli viime vuonna kulunut, uhkakuvat eivät olleet toteutuneet. Päin vastoin, São Paulon todettiin menestyvän hyvin ja rakentaneen itselleen kokonaan uuden identiteetin. Kuvat heti kiellon jälkeen todistavat muuttuneesta kaupunkikuvasta.

Ulkomainonta dominoi julkista visuaalista tilaa myös Helsingissä. Julkinen tila eli kadut, tiet, metsiköt ja joutomaat, jota käytetään pääasiassa siirtymiseen yksityisten tai puolijulkisten tilojen välillä, on toki julkisesti hallinnoitua, mutta kulkijan huomio kiinnittyy usein kadun pinnan sijaan sitä ympäröivään rakennuskantaan ja irtaimeen. Nämä taas ovat yksityisomisteisia, ja siten niiden ulkomuodosta päättävät yksityiset tahot.

Yksityinen omistus tai ulkomainonnan tehokkuus kulutuksen kasvattamisessa – joka JCDecauxin tutkimuksen mukaan on korkea – ovat kiinnostavia ilmiöitä, mutta en mene niihin tässä. Sen sijaan minua kiinnostaa, kuinka tutkitusti tehokas ulkomainonta vaikuttaa kollektiiviseen tietoisuuteemme (termi on sosiologi Émile Durkheimin, käytän sitä todennäköisesti väärin) eli siihen mitkä asiat ovat tietoisuuden pintakerroksessa läsnä useimmilla ihmisillä.

São Paulon katukuva on mainokseton

São Paulon katukuva on mainokseton

Nykyihmisen olemisen tapa on kliseen mukaan informaatiokeskeinen. Informaatiota ihminen taas hankkii ja saa pääasiassa visuaalisten kanavien kautta. Niistä keskeisimpiä ovat tekstit eri paikoissa (sanoi Janne Gallen-Kallela-Sirén mitä tahansa). Iso osa tekstuaalisesta informaatiosta tulee nykyisin Facebookin ja vastaavien verkkosovellusten kautta, mutta myös mainoksista. Julkisessa tilassa liikkuessaan ihminen on jatkuvan tekstitulvan alaisena. Toki kaikki eivät tunnu kiinnittävän siihen huomiota, ja sitä voi myös tietoisesti vältellä. Yhtä kaikki useimmat tuntemani ihmiset tuntuvat tietävän mikä ”Viidakon Tähtöset” on, vaikka harva heistä on kuluttanut itse tuotetta (joka on ilmeisesti reality-sarja tv:ssä).

Yhteinen tietoisuus määrää arjen asialistaa: sitä, mistä puhutaan, mitä tehdään töiden jälkeen, mitä kulutetaan ja niin edelleen. Niinpä arkikokemustamme määrää markkinointi. Tällä en tarkoita, että ihminen ehdollistuisi mainonnan seurauksena tai että politiikkaa ohjaisi mainonta, vaan yksinkertaisesti sitä, että elämässä keskeiset asiat kuten puheenaiheet ja kulutusvalinnat ovat markkinoinnin kyllästämiä.

Muita markkinoinnin kanavia on suhteellisen helppo sulkea pois omilla valinnoillaan, mutta laajalle levittäytynyt ulkomainonta tulee vastaan lähes kaikkialla. Tästä todistaa jo mainittu JCDecauxin tutkimus. Ulkomainontaa voikin hyvällä syyllä kutsua visuaaliseksi saasteeksi sen häiritsevyyden ja joka paikassa lojuvan luonteen takia, vaikka mainostajan näkökulmasta se onkin kaikkea muuta. Siksi São Paulon mallista voisi olla oppimista myös Helsingillä.

Rockfossiilit ja yhteiskunnallinen muutos

Julkaistu , kirjoittaja

Pertti Avola kirjoitti eilen (HS Nyt-liite 11.2.2012) kiinnostavasti rock-musiikin nykytilasta jutussaan ”Rockista on tullut pelkkää nostalgiaa”. Avola ei tarttunut aiheeseen kapeakatseisesti genrejen pohjalta, vaan niputti yhteiskunnallisena ilmiönä yhteen kaikki 1950-luvun rock ’n’ rollin alkujuuresta peräisin olevat musiikkityylit yhteen.

Pääasiallisena huomiona Avolalla oli, että oikeastaan rock kuoli jo 1970-luvulla muututtuaan toisteiseksi kikkailuksi yhä isommilla tuotantovolyymeillä, ja viimeinen elinvoimainen jälkeläinen hip hopkin alkaa olla kokoonkuivunut yhteiskunnallisena liikkeenä. Avola ei julista, vaan toteaa, että rock on vanhentunut yleisöjensä myötä: rokki, kuten ihmisetkin, oli vahvimmillaan nuorena. Rock ei ole huonontunut, vaan jäänyt väistämättä nostalgian ansaan, kuten jazzille kävi jo aiemmin.

Ainakin Suomessa viime vuoden myydyimpien levyjen listaa sävyttää nostalgia: Nightwishin ei ihan tuorein soundi, nyt jo edesmennyt Topi Sorsakoski, Hurriganes, stadionbändejä nostalgisoivat lasten hevidinot ynnä muut. Lisäksi hyvin myyvät tietysti kokoelmaboksit, joita keski-ikäiset ostavat kai toisilleen nuoruuden kaihossa. Konserttilipuista myyvät lähinnä fossiloituneet stadionartistit: Springsteen, Madonna ja Red Hot Chili Peppers.

Tässä ei toki ole mitään uutta, vaikka musiikkimedia ehtikin jo 2006 Metallican Tallinnan-keikan aikaan toivottaa ”lopullisia hyvästejä megaluokan tähdille, joita Suomessa muutenkin näkyy harvoin”. Sen jälkeen olen itse nähnyt erinäisissä kiekkokaukaloissa ja muilla kentillä Suomessa ainakin kymmenkunta eri stadionbändiä. Näiden lisäksi Suomessa on keikkaillut lähes kaikki maailman suurimmat, lähinnä yli 50-vuotiaat artistit, mukaan lukien niinkin epätodennäköiset vieraat kuin Guns ’n’ Roses ja Prince.

Rockista ei oikein ole enää siis muutosvoimaksi, kun sen valtavirrassa ei ole tapahtunut juurikaan uutta sitten 70-luvun lopun. Sen sijaan sen hajaantuneet sivupurot virtaavat eloisina ja tuottavat uutta. Nykyinen nostalgiasta ammentava rock/pop-skene tuskin kykenee muuntautumaan yhteiskunnalliseksi massaliikkeeksi, mutta toivon silti, että sen reunamilta voisi syntyä uusi jazz tai rock. Siis musiikki-ilmiö, jolla on väliä.

Traktaateista

Julkaistu , kirjoittaja

Esseitä kirjoitellessa tulee usein mieleen hienoja lauseita sattumanvaraisista yhteyksistä. Erityisesti kirjoitusmeditoinnin jälkeinen euforiatila, kun kirjallinen lapsi on vihdoin syntynyt, on huikea. Kun sain aiemmin tänään valmiiksi esseen koskien filosofista aporetiikkaa, mieleen tuli isäni lakoninen toteamus valtavan kirjoitusurakan jälkeen: ”traktaattia pukkaa.”

Ajattelin, että tässäpä näppärä, akateemista pätemistä huokuva ilmaus korvaamaan niin arkiseksi muuttunutta sanaa ’essee’. Lisäarvoa toi selkeä linkki pätevään teokseen, tarkoitan tietysti sitä vanhan Ludwigin prujua. Sitten kokeilin viimeistä testiä ennen käyttöönottoa: googlausta.

Tulos oli karmea: traktaatti-sanan ovat omineet suomenkielessä herännäiskristilliset piirit, joissa se tuntuu olevan yleinen termi viittaamaan eripituisiin alan progandapainatteisiin. Todella hajottavaa. Nyt ’traktaatilla’ on suurinpiirtein yhtä maailmankuvaneutraali merkitys kuin verbillä ’ristiinnaulita’. Ei muuta kuin takaisin trak- esseetä kirjoittamaan.

Netti-TV erottaa katselukokemuksen aikatauluista

Julkaistu , kirjoittaja

Niin televisio kuin internetkin ovat molemmat olleet median vallankumouksia, jotka ovat muuttaneet informaation, propagandan ja viihteen kuluttamisen, tuottamisen ja välittämisen tapoja dramaattisesti. TV oli aikoinaan tiedonvälitystä voimakkaasti viihteellistävä tekijä, ja toimi myös maailman ”pienentäjänä” tuoden maailman eri kolkkia lähemmäksi kuin aiemmat mediat sanomalehti ja radio kykenivät. Internetin myötä tämä prosessi voimistui vielä paljon enemmän, kun pienimmänkin tuottajan julkaisut tulivat teoriassa koko maailman ihmisten saataville.

Internetin, kuten aiemmin television, uskottiin 1990-luvun ennusteissa tuhoavan niin sanomalehden kuin radionkin, kun musiikki- ja uutistekstisisällöt muuttuivat vähitellen ilmaisiksi ja reaaliaikaisiksi. Radio-ohjelman tai painetun sanomalehden tuottamisen uskottiin tulevan liian kalliiksi ollakseen kilpailukykyinen. Vaikuttaa kuitenkin käyneen toisin: radio pitää yhä pintansa henkilökohtaisuudellaan ja ”taustaäänenä” esimerkiksi työpaikoilla, ja paperisia sanomalehtiäkin lukee edelleen myös niin sanottu diginatiivien sukupolvi.

Sen sijaan edellinen vallankumous, televisio, on joutunut pahasti netin jalkoihin. Ongelma lienee se, että nykyisin ihmiset kuluttavat useampaa mediasisältöä samanaikaisesti, silloin kuin haluavat, kuten kuunnellen radiota samaan aikaan lehdenluvun kanssa, tai selaten netistä uutisia ja kuunnellen musiikkia Spotifylla. Televisio kuitenkin kaappaa itse kaiken huomion, tuputtaa väliin aikaavieviä mainoksia ja ennen kaikkea näyttää ohjelmia kanavan, ei kuluttajan päättämään aikaan. Vaikka esimerkiksi tallennusteknologiat ovat tehneet tv:stäkin hieman joustavamman, on se edelleen monoliittinen ja kankea media, joka ei salli joustavaa hyppelyä eri sisältöjen välillä.

Kuuntelen itse eri radioita pari-kolme tuntia viikossa, ja sanomalehtiäkin luen lähes päivittäin, mutta tv:n katselu sen sijaan on lähes karsiutunut pois kulutustottumuksistani. Kun erityisesti kansallisten broadcasting-yhtiöiden uskottiin jäävän internetin ja ’uusmedioiden’ jalkoihin, ovat ne itseasiassa pärjänneetkin erittäin hyvin mainoksettomien netti-tv-palveluidensa ansiosta. Alla pieni listaus muutamista hyvistä nettitelkkareista, jotka kaikki toimivat streaming-menetelmällä, eli käyttäjän ei tarvitse ladata videoita koneellensa, ja sisältöä voi katsella juuri silloin kun itselle sopii.

  • YLE Areena on palvelu, joka tarjoaa kansallisen tv-yhtiön laatuohjelmat pitkine katseluaikoineen.
  • X Episodes -palvelu tarjoaa South Parkin jaksot heti, kun ne on lähetetty tv:ssä. Täydellinen jaksoarkisto.
  • VBS.TV on Vice-lehden netti-tv, jossa on huumoripitoisia ja oivaltavia dokumentaareja hipsteriyleisölle, aiheet vaihtelevat laidasta laitaan. Vain netissä.
  • Soffa.tv on helsinkiläinen indie- ja taideaiheisiin keskittyvä, uusi palvelu. Vain netissä.
  • MoonTV – takavuosien Suomen oudoin kaapelikanava teki paluun netissä, kun sen parissa nuoruutensa viettäneet olivat jo kaikki ostaneet asunnot Punavuoresta. Vain netissä.
  • The Onion on amerikkalainen ajankohtaisaiheita ja -ohjelmia parodioiva oivaltava, nyt jo klassikoksi muodostunut palvelu. Mukana myös ”sanomalehti”, jota jaetaan myös paperiversiona.
  • Mikäli nämä eivät riittäneet, Nelosen ja JIMin ohjelmia voi katsella hieman kökösti ja mainosten pirstomana Ruutu.fi -palvelusta. Ironisesti juuri tämä eniten rahantekoon pyrkivä palvelu on listatuista kaikkein ankein. Katseluaikaa ohjelmilla on vain viikon verran.

Marko Sihvonen nälkälakossa kahdettatoista päivää – Missä media?

Julkaistu , kirjoittaja

Tapaus, jota tämä kirjoitus käsittelee, on varsin outo. Törmäsin siihen ensimmäistä kertaa klikatessani eräässä blogissa linkkiä, josta päädyin kuuntelemaan Radio Rockin podcast-haastattelun miehestä, joka on nyt asunut kaksitoista päivää nälkälakossa eduskuntatalon edessä sijaitsevassa asuntovaunussa.

Marko-sihvonenMiehen nimi on Marko Sihvonen, ja hän on joutunut melko oudon toiminnan kohteeksi. 5.1.2010 myönnetyssä luvassa kerrotaan, että 1-100:lle ihmiselle on myönnetty mielenosoituslupa eduskuntatalon edessä, ja alla on poliisin leima. Mielenilmauksen alkaessa 1.2. meininki oli hieman muuttunut. Poliisi uhkaili Marko Sihvosta mitä mielikuvituksellisimilla ”nostamme matkailuvaunusi mereen” ja ”tänne tulee niin paljon mustia autoja että et mahdu ulos” -tyyppisillä heitoilla, kieltäytyen antamasta kirjallista määräystä tai kertomasta omaa virkaansa, tehtäväänsä tai esimiestään. Itse hyväksymäänsä kirjallista päätöstä ei poliisi ilmeisesti kuitenkaan uskalla enää pyörtää toisella kirjallisella.

Paitsi poliisin toiminta, myös median toiminta on vähintäänkin epäilyttävää. Nälkälakko asuntovaunussa pitäisi jo sinällään olla täysin kelpo juttuaihe ainakin paikallisuutisiin kuten Hesarin Kaupunki-sivuille tai Vartti-lehteen, mutta eipä näy. Puhumattakaan siitä, että eduskuntatalon portailla on jatkuvaa konfliktia viranomaisten ja kansalaisten välillä. HS.fi:tä, YLEn sivuja tai muita nettimedioita selaamalla ei löydy pienintäkään mainintaa Marko Sihvosesta, Nälkä-Markosta. Googlella löytyy ainoastaan Radio Rockin tekemä juttu, ja Youtubesta lakossa mukanaolevan tahon tekemä uutisvideo toiselta lakkopäivältä.

Mistä mielenilmauksessa sitten on kyse? Marko Sihvonen puhuu yleisestä epäluottamuksesta eduskunnan ja hallituksen toimintaan ja korruptiosta josta onkin viime aikoina mediassa tullut ”maan tapa”. Sihvonen kertoo myös karuista kokemuksistaan Karvian pohjavesialueella, jossa Puolustusvoimat on pakkolunastanut paikallisten maita maailman puhtaimmalla pohjavesialueella, ja sittemmin paikalla ovat häärineet suuryritykset kuten Arla vetämässä putkia maaperään. Ylipäätään pohjavesien yksityistäminen tuntuu olevan Sihvosen mielenilmauksen ympärillä olevan verkoston asialistalla korkealla, ja meininki kuulostaa hurjalta. Esimerkiksi Lapin Ympäristökeskus on toteuttamassa massiivista pohjavesien keruuoperaatiota vesivientiä varten. Näistä asioista ei  kuitenkaan mediassa puhuta.

En tiedä, mitä ajatella Marko Sihvosen suhteellisen epäselviksi jääneistä motiiveista, mutta sen tiedän, että median toiminta on tapauksessa ollut todella outoa. Kaupunkimedia Vartti.fi:n pääuutinen on tällä hetkellä ”Mies pelasti koiran henkensä uhalla”.

Kuva: YouTube

Google Street View ja valokuvaamisen turhuus

Julkaistu , kirjoittaja

Muutama päivä sitten Google lanseerasi uuden herkun suomalaiskäyttäjille: Google Street View -palvelun Suomen osuuden. Palvelu sisältää Suomen kantatieverkoston kuvattuna 360 asteen kameroilla ja tarkennusmahdollisuudella. Kuulostaa hullulta, ja Maikkarin lööppi ”Onko tämä kohukuva?” sai minut vielä kriittisemmäksi. Nyt kuitenkin kokeilin palvelua uteliaisuudesta.

KyläkauppaOlen mykistynyt. Edessäni on tarkka kuva eräästä etelä-savolaisesta kyläkaupasta, joka sijaitsee hiekkatiellä sivussa pääväylältä. Voin tarkastella sen lohkeilevaa maalipintaa useista kuvakulmista, zoomailla, lukea jopa tekstin ”Iltasanomat” talviteloillaan tyhjillään roikkuvasta lööppitelineestä. Kaikki tämä Googlen karttapalvelussa. Käännyn 180 astetta, ja edessäni on luminen pelto. Routaisen pellon yllä sähköjohto katkeaa ja jatkuu eri kohdasta, mutta ei häiritsevästi. Uskomatonta. Kymmenen vuotta sitten digikameran kuva olisi ollut tätä huomattavasti huonompi.

Google Street View puhuu sen puolesta, mitä olen jo pitkään epäillyt. Valokuvaaminen muuttuu vähitellen yhä turhemmaksi, sillä kaikesta on jo kuva, joka on suhteellisen tuore ja todennäköisesti parempi kuin oma sohraisusi. Ainoa syy valokuvata on enää kuvassa näkyvät ihmiset ja heidän muodostama tilanne. Tilannekuvaus on kuitenkin laji, joka on pahiten tuomittu epäonnistumaan ja välittämään epärealistista tai jopa harhaanjohtavaa tietoa tilanteesta. Sunnuntaikuvailijalla vaihtoehdot ovat yksinkertaiset: Joko hän lopettaa kuvaamisen turhana, tai tyytyy osaansa surkeana tallentajana, joka tuottaa geneeristä ja eksponentiaalisesti lisääntyvää kuvamassaa, kuten stadionkonsertissa kuvaaja, joka näkee kymmeniätuhansia kamerakännyköitä ympärillään ojentuneissa käsissä.  Tai hän opettelee kuvaamaan kunnolla siten, että voi tallentaa tilanteista mielenkiintoisen osan, oman näkökulmansa, mielipiteensä tai ajatuksensa.

Oli ratkaisu mikä tahansa, viesti on selvä. Maailma on jo täynnä kuvia kaikesta, ja jos vain tyydyt pitämään kännyvideokameraa päällä, joudut hyväksymään sen, ettei ”tuotoksellasi” ole mitään arvoa. Toivon hartaasti, että Google Street View vähentäisi roskakuvien tulvaa, ja ajaisi ihmiset katsomaan maailmaa linssin läpi uudella tavalla, johon Googlen kuvausauto ei pysty.

Googlen Street View on osa Google Mapsia, ja aktivoituu painamalla keltaista ihmishahmoa kartan vasemmassa reunassa.

Kuva: Google Street View, eräs kyläkauppa Etelä-Savossa.

Kahvista

Julkaistu , kirjoittaja

Kahvi, riippuvuuksistani suurin, on outo aine. Erityisesti yhteiskunnallisen asemansa puolesta kahvi on erikoistapaus. Se vaikuttaa elimistöön ja hermostoon voimakkaasti sekä aiheuttaa tehokkaasti riippuvuutta, mutta silti sen myyntiä ei ole rajoitettu kuten alkholin tai tupakan.

kahviSuomalaisessa yhteiskunnassa kahvia arvostetaan erityisellä tavalla. Vanhoissa Suomi-filmeissä ja Aki Kaurismäen elokuvissa tupakka toimii neuvottelun ja ylipäätään inhimillisen ilmaisun välikappaleena, mutta koska maailma on sittemin kääntynyt tupakkaa vastaan, on kahvi vähitellen paisuttanut asemaansa kansallispäihteenä. Kahville kutsuminen on samanlainen sovinnon ele tai vähintään varovaisen luottamuksen ilmaus, jolla voidaan aloittaa mikä tahansa kanssakäyminen. Lounastaminen on jo hieman liian läheistä tai bisnesmäistä, ja toisaalta alkoholin juominen rappiollista. Hyvän yrityksen tunnistaa alttiudesta tarjota kahvia vierailijoille, ja kunnon kokousmenettelyyn kuuluu kahvitarjoilu.

Omaan elämääni kahvi on institutionalisoitunut vahvasti. Joka-aamuisesta rituaalista kahvinjuonti alkoi luisumaan kohti jatkuvaa tapaa jo lukioaikana, kun koulu-uupumusta hoidettiin kahviautomaatin surkeilla tuotteilla. Armeija-aikana kulutus kasvoi komentopaikkatyöskentelyn vaatiessa yli kahdenkymmenen tunnin valveillaoloja ja tupakoimattomuuskin vaati korvikepäihteen. Yliopistolla aloittaessa kahvinjuonti muodostuikin sitten jatkuvaksi ’aina kun on tarjolla’ -rituaaliksi, ja samalla kävi ilmi, että ilman en pärjää.

Kokeilin tammikuussa olla kuukauden ilman kahvia, ja onnistuinkin jotenkin. Varsinkin alku oli tuskainen, myös fyysisiä oireita tuli. Lopettaessani kofeiinilakon huomasin kuitenkin pitkästä aikaa, kuinka pahaa kahvi lopulta oli, ja toisaalta kuinka sekava olotila sen juonnista aiheutui.

Tuo sekavan euforinen olo on kuitenkin juuri se, joka kahvissa on parasta. Vaikutus on nopea ja ihmeellinen: aistit terävöityvät, ruoansulatusjärjestelmä sekoaa, ajatukset vaihtavat ratojaan ja löytyy uutta intoa vailla syytä.

Usein puhutaan, että jos kahvi keksittäisiin nyt, se kiellettäisiin. Voi olla, vaikka vastakkaistakin näyttöä on. Hiljattain tuli Suomen markkinoille Yerba Maté niminen etelä-amerikkalainen tuote, uutejuoma sekin, jossa kofeiinipitoisuus ja siten hermostollinen vaikutus ja addiktoivuus on huomattavasti kahvia korkeampi. Toisin kuin kahvi, maté on helposti juotavaa yrttilientä, raikkaan makuista eikä aiheuta vatsavaivoja. Kyseessä on siis todella raju piriste, joka on tullut äskettäin markkinoille, eikä sitä silti ole kielletty.

Juuri riippuvuus ja sen tyydyttämisen tuoma säännöllinen vapautus onkin kahvin paras puoli: Muutos kahvittomaan tilaan on niin suuri, että tuntee elämänsä todella kääntyneen kupillisesta tummanruskeaa juomaa.

Kahvin ristiriitaisesta upeudesta kertoo hienosti Emma Salokoski Ensemblen kappale Oodi Kahville.

Sähköiset kirjat – tiedon vapautta vai ryöstöä?

Julkaistu , kirjoittaja

Sähköiset kirjat ovat vähitellen tulossa myös Suomeen, myös varteenotettavana vaihtoehtona eikä vain suttuisina skannauksina kaksisataa vuotta vanhoista opuksista. Kuten vaikkapa musiikki Spotifyssa, myös sähköiset kirjat ovat materiaalia, jonka ihmiset ovat tottuneet saamaan ilmaiseksi. Kirjan lukemista sähköisenä ei pidetä niin kätevänä, että siitä pitäisi maksaa.

Kuten Spotifyssa, myös e-kirjojen alalla on tullut ongelmia alkuperäisteoksien tekijöiden kanssa. Monet yritykset ovat, varsinkin yhdysvalloissa myyneet kirjojen lukuoikeuksia käyttäjille, mutta hakukonejätti Google pisti tämänkin asetelman uuteen uskoon. Google Books on palvelu, jossa kirjoja voi selata ja lukea ilmaiseksi. Tai näin ainakin aluksi oli. Sittemmin Google on joutunut rajaamaan lukuoikeuksia ja maksamaan yli 60 prosenttia palvelun tuotoista kustantajille ja tekijöille. Hupi ei siis enää ole täydellistä ja ilmaista. Alkuperäiseen ideaansa, helppoon asiasanahakuun teoksien sisällöstä Google Books toimii kuitenkin hyvin. Paradoksaalisesti miljoonien teoksien kirjatietokanta onkin nyt olemassa hakukoneita, ei ihmisiä varten.

Thomas Hobbesin LeviathanToinen ongelmien rypäs ovat maksullisten lukuoikeuksien e-kirjat. Niissä ideana on, että kustantaja omatoimisesti digitoi teoksen, ja tarjoaa sen lukuoikeuksia sitten käyttäjilleen, esimerkiksi kannettavaan lukulaitteeseen kuten Kindleen. Lukulaitteista kirjojen lukeminen on vähemmän silmiä rasittavaa ja muutenkin mukavampaa kuin tietokoneelta. Sata uusinta bestselleriä kulkee mukavasti yhdessä kirjankokoisessa laitteessa. Ongelmia seuraa kuitenkin, kun kyseeseen tulevat klassikot: Vanhojen teoksien kustannussopimuksia tehdessä ei otettu huomioon e-kirjoja, ja siksipä kustantajat kokevat voivansa ottaa tuotot kokonaan itselleen. Kirjailijat ovat siis ikään kuin myyneet sähköiset oikeudet teoksiinsa ennen kuin niitä oli edes keksitty. Jos kirjailija itse on kuollut, on hänen perikuntansa asema kamppailussa oikeuksista melko heikoilla.

Ongelmattominta lienee ikivanhojen klassikoiden, kuten Thomas Hobbesin Leviathanin julkaisu sähköisenä, niiden oikeudet kun ovat vapautuneet aikoja sitten. Silloin esille nousee lähinnä kysymys laadusta: kuka maksaa hyvän digitoinnin ja esillepanon, kun sisältö jo lähtökohtaisesti on ilmaista kaikille?

Internet on totuttanut meidät ilmaisuuteen kaikenlaisten kulttuurituotteiden suhteen, ja nyt kun luova kansanosa on vähitellen huomaamassa tämän, seuraa ankara kädenvääntö, jossa taiteilija joutuu usein asettumaan ikäänkuin teoksiensa kuluttajaa vastaan. Tämä ei liene kenenkään edun mukaista. Netin ilmaisten kirja-, musiikki- ja uutispalveluiden muuttaminen kokonaan suljetuiksi ja maksullisiksi ei kuitenkaan ole ratkaisu, vaan dogmaattista muutosvastarintaa. Ilmainen sisältö näet markkinoi itseään tehokkaammin, kuin mikään muu ihmiskunnan historiassa. Jos kuluttaja kuitenkin päätyy käyttämään sisältöä enemmän ja jatkuvasti, voidaan tässä vaiheessa ottaa kuvioon mukaan maksullisuus. Vapaa tieto ja sisältö on tehokasta, nautittavaa ja innostavaa, mutta myös luovan tekijän on saatava leipänsä.

Loistavaa ilmaista sisältöä:
Grizzly Bear Spotifyssa
Kiinnostava juttu Google Booksista.
Loppuvuoden ajan ilmainen sisäänpääsy Suomen Valokuvataiteen museoon.

Alkoholin ongelma

Julkaistu , kirjoittaja

oluetSuomalaisessa kulttuurissa suhtautuminen alkoholiin on perinteisesti kaksinapainen: Vaihtoehdot ovat joko yletön tempominen tai täydellinen pidättäytyminen. Välimuotoja ei ole, koska viinan juonti on samalla helpottavaa, että ”pahamaineista”. Kunnon nousuhumalassa tuntee todella elävänsä.

Opiskelijapiireissä ongelma on läsnä, ja voimakkaasti korostuneena. Opiskelijan arki on täynnä stressiä ja painetta, kun samaan aikaan suoritetaan opintoja, käydään töissä, ja ollaan lisäksi aktiivisimmillaan järjestö- ja kansalaistoiminnan parissa. Tätä stressiä on kätevää lieivittää nappaamalla muutama tuopillinen ja pari napsua.

Kyse ei usein ole henkilökohtaisesta päätöksestä: ahdistunut opiskelija haluaisi liuottaa stressiään alkoholilla, mutta yksin ryyppääminen on säälittävää. Niinpä on painostettava myös muita juomaan. Kun kaikki osallistuvat tähän peliin, saadaan aikaan varsin tehokas prässi, jonka alla sivistyneinkin isänmaan toivo tarttuu pulloon tai poistuu paikalta. Harvassa ovat ne, jotka nautiskelevat yhden tai kaksi juomaa illassa, eivätkä koskaan vedä kunnon lärvejä.

Opiskelijan ryyppääminen ei rajoitu uusia sosiaalisia kontakteja viliseviin opiskelijajuhliin läpi viikon, vaan kun viikonloppu koittaa, on aika tavata vanhoja ystäviä, joiden elämäntilanne ei salli ryypiskelyä keskiviikkoiltaisin. Kun akateemisella opiskelijalla yhteiset puheenaiheet kaupan kassalle juuttuneen inttikaverin kanssa ovat vähissä, löytyy ratkaisu tuopista: kas, ryyppäyshän on hauska yhteinen harrastus, josta riittää tarinoita kerrottavaksi vaikka koko illan. Ja taas juodaan.

Arvostan periaatepäätöksellä juomisesta pidättäytyviä. He eivät osallistu sosiaalisten juomispaineiden kasaamiseen. Absolutismi on kuitenkin äärikanta muiden joukossa, ja en siksi usko, että se on paras ratkaisu. Pidän järkyttävän kliseisiä ”eurooppalaisia juomatapoja” hyvänä kompromissina äärimmäisyyksien välillä, sillä alkoholi maltilla nautittuna rentouttaa, ja on kulttuurinen sekä esteettinen rikkaus, joka voi olla harrastus siinä missä esimerkiksi musiikki tai taidenäyttelyt. Viinien, viskien ja erityisesti oluiden maailma tarjoaa uskomattoman monimuotoisuuden, jos sinne vain uskaltaa kurkistaa alkoholin takaa. Itse pyrin harrastamaan laadukkaita oluita, ja kirjoitan aiheesta myös blogia.

Mutta kuka antaisi rohkeutta tutustua uusiin ihmisiin alle 1,5 promillen humalassa ja toisaalta vastustaa sosiaalista painetta?