Ajattelin, että tässäpä näppärä, akateemista pätemistä huokuva ilmaus korvaamaan niin arkiseksi muuttunutta sanaa ‘essee’. Lisäarvoa toi selkeä linkki pätevään teokseen, tarkoitan tietysti sitä vanhan Ludwigin prujua. Sitten kokeilin viimeistä testiä ennen käyttöönottoa: googlausta.

Tulos oli karmea: traktaatti-sanan ovat omineet suomenkielessä herännäiskristilliset piirit, joissa se tuntuu olevan yleinen termi viittaamaan eripituisiin alan progandapainatteisiin. Todella hajottavaa. Nyt ‘traktaatilla’ on suurinpiirtein yhtä maailmankuvaneutraali merkitys kuin verbillä ‘ristiinnaulita’. Ei muuta kuin takaisin trak- esseetä kirjoittamaan.

Internetin, kuten aiemmin television, uskottiin 1990-luvun ennusteissa tuhoavan niin sanomalehden kuin radionkin, kun musiikki- ja uutistekstisisällöt muuttuivat vähitellen ilmaisiksi ja reaaliaikaisiksi. Radio-ohjelman tai painetun sanomalehden tuottamisen uskottiin tulevan liian kalliiksi ollakseen kilpailukykyinen. Vaikuttaa kuitenkin käyneen toisin: radio pitää yhä pintansa henkilökohtaisuudellaan ja “taustaäänenä” esimerkiksi työpaikoilla, ja paperisia sanomalehtiäkin lukee edelleen myös niin sanottu diginatiivien sukupolvi.

Sen sijaan edellinen vallankumous, televisio, on joutunut pahasti netin jalkoihin. Ongelma lienee se, että nykyisin ihmiset kuluttavat useampaa mediasisältöä samanaikaisesti, silloin kuin haluavat, kuten kuunnellen radiota samaan aikaan lehdenluvun kanssa, tai selaten netistä uutisia ja kuunnellen musiikkia Spotifylla. Televisio kuitenkin kaappaa itse kaiken huomion, tuputtaa väliin aikaavieviä mainoksia ja ennen kaikkea näyttää ohjelmia kanavan, ei kuluttajan päättämään aikaan. Vaikka esimerkiksi tallennusteknologiat ovat tehneet tv:stäkin hieman joustavamman, on se edelleen monoliittinen ja kankea media, joka ei salli joustavaa hyppelyä eri sisältöjen välillä.

Kuuntelen itse eri radioita pari-kolme tuntia viikossa, ja sanomalehtiäkin luen lähes päivittäin, mutta tv:n katselu sen sijaan on lähes karsiutunut pois kulutustottumuksistani. Kun erityisesti kansallisten broadcasting-yhtiöiden uskottiin jäävän internetin ja ‘uusmedioiden’ jalkoihin, ovat ne itseasiassa pärjänneetkin erittäin hyvin mainoksettomien netti-tv-palveluidensa ansiosta. Alla pieni listaus muutamista hyvistä nettitelkkareista, jotka kaikki toimivat streaming-menetelmällä, eli käyttäjän ei tarvitse ladata videoita koneellensa, ja sisältöä voi katsella juuri silloin kun itselle sopii.

• YLE Areena on palvelu, joka tarjoaa kansallisen tv-yhtiön laatuohjelmat pitkine katseluaikoineen.
• X Episodes -palvelu tarjoaa South Parkin jaksot heti, kun ne on lähetetty tv:ssä. Täydellinen jaksoarkisto.
• VBS.TV on Vice-lehden netti-tv, jossa on huumoripitoisia ja oivaltavia dokumentaareja hipsteriyleisölle, aiheet vaihtelevat laidasta laitaan. Vain netissä.
• Soffa.tv on helsinkiläinen indie- ja taideaiheisiin keskittyvä, uusi palvelu. Vain netissä.
• MoonTV – takavuosien Suomen oudoin kaapelikanava teki paluun netissä, kun sen parissa nuoruutensa viettäneet olivat jo kaikki ostaneet asunnot Punavuoresta. Vain netissä.
• The Onion on amerikkalainen ajankohtaisaiheita ja -ohjelmia parodioiva oivaltava, nyt jo klassikoksi muodostunut palvelu. Mukana myös “sanomalehti”, jota jaetaan myös paperiversiona.
• Mikäli nämä eivät riittäneet, Nelosen ja JIMin ohjelmia voi katsella hieman kökösti ja mainosten pirstomana Ruutu.fi -palvelusta. Ironisesti juuri tämä eniten rahantekoon pyrkivä palvelu on listatuista kaikkein ankein. Katseluaikaa ohjelmilla on vain viikon verran.

Miehen nimi on Marko Sihvonen, ja hän on joutunut melko oudon toiminnan kohteeksi. 5.1.2010 myönnetyssä luvassa kerrotaan, että 1-100:lle ihmiselle on myönnetty mielenosoituslupa eduskuntatalon edessä, ja alla on poliisin leima. Mielenilmauksen alkaessa 1.2. meininki oli hieman muuttunut. Poliisi uhkaili Marko Sihvosta mitä mielikuvituksellisimilla “nostamme matkailuvaunusi mereen” ja “tänne tulee niin paljon mustia autoja että et mahdu ulos” -tyyppisillä heitoilla, kieltäytyen antamasta kirjallista määräystä tai kertomasta omaa virkaansa, tehtäväänsä tai esimiestään. Itse hyväksymäänsä kirjallista päätöstä ei poliisi ilmeisesti kuitenkaan uskalla enää pyörtää toisella kirjallisella.

Paitsi poliisin toiminta, myös median toiminta on vähintäänkin epäilyttävää. Nälkälakko asuntovaunussa pitäisi jo sinällään olla täysin kelpo juttuaihe ainakin paikallisuutisiin kuten Hesarin Kaupunki-sivuille tai Vartti-lehteen, mutta eipä näy. Puhumattakaan siitä, että eduskuntatalon portailla on jatkuvaa konfliktia viranomaisten ja kansalaisten välillä. HS.fi:tä, YLEn sivuja tai muita nettimedioita selaamalla ei löydy pienintäkään mainintaa Marko Sihvosesta, Nälkä-Markosta. Googlella löytyy ainoastaan Radio Rockin tekemä juttu, ja Youtubesta lakossa mukanaolevan tahon tekemä uutisvideo toiselta lakkopäivältä.

Mistä mielenilmauksessa sitten on kyse? Marko Sihvonen puhuu yleisestä epäluottamuksesta eduskunnan ja hallituksen toimintaan ja korruptiosta josta onkin viime aikoina mediassa tullut “maan tapa”. Sihvonen kertoo myös karuista kokemuksistaan Karvian pohjavesialueella, jossa Puolustusvoimat on pakkolunastanut paikallisten maita maailman puhtaimmalla pohjavesialueella, ja sittemmin paikalla ovat häärineet suuryritykset kuten Arla vetämässä putkia maaperään. Ylipäätään pohjavesien yksityistäminen tuntuu olevan Sihvosen mielenilmauksen ympärillä olevan verkoston asialistalla korkealla, ja meininki kuulostaa hurjalta. Esimerkiksi Lapin Ympäristökeskus on toteuttamassa massiivista pohjavesien keruuoperaatiota vesivientiä varten. Näistä asioista ei  kuitenkaan mediassa puhuta.

En tiedä, mitä ajatella Marko Sihvosen suhteellisen epäselviksi jääneistä motiiveista, mutta sen tiedän, että median toiminta on tapauksessa ollut todella outoa. Kaupunkimedia Vartti.fi:n pääuutinen on tällä hetkellä “Mies pelasti koiran henkensä uhalla”.

Kuva: YouTube

Olen mykistynyt. Edessäni on tarkka kuva eräästä etelä-savolaisesta kyläkaupasta, joka sijaitsee hiekkatiellä sivussa pääväylältä. Voin tarkastella sen lohkeilevaa maalipintaa useista kuvakulmista, zoomailla, lukea jopa tekstin “Iltasanomat” talviteloillaan tyhjillään roikkuvasta lööppitelineestä. Kaikki tämä Googlen karttapalvelussa. Käännyn 180 astetta, ja edessäni on luminen pelto. Routaisen pellon yllä sähköjohto katkeaa ja jatkuu eri kohdasta, mutta ei häiritsevästi. Uskomatonta. Kymmenen vuotta sitten digikameran kuva olisi ollut tätä huomattavasti huonompi.

Google Street View puhuu sen puolesta, mitä olen jo pitkään epäillyt. Valokuvaaminen muuttuu vähitellen yhä turhemmaksi, sillä kaikesta on jo kuva, joka on suhteellisen tuore ja todennäköisesti parempi kuin oma sohraisusi. Ainoa syy valokuvata on enää kuvassa näkyvät ihmiset ja heidän muodostama tilanne. Tilannekuvaus on kuitenkin laji, joka on pahiten tuomittu epäonnistumaan ja välittämään epärealistista tai jopa harhaanjohtavaa tietoa tilanteesta. Sunnuntaikuvailijalla vaihtoehdot ovat yksinkertaiset: Joko hän lopettaa kuvaamisen turhana, tai tyytyy osaansa surkeana tallentajana, joka tuottaa geneeristä ja eksponentiaalisesti lisääntyvää kuvamassaa, kuten stadionkonsertissa kuvaaja, joka näkee kymmeniätuhansia kamerakännyköitä ympärillään ojentuneissa käsissä.  Tai hän opettelee kuvaamaan kunnolla siten, että voi tallentaa tilanteista mielenkiintoisen osan, oman näkökulmansa, mielipiteensä tai ajatuksensa.

Oli ratkaisu mikä tahansa, viesti on selvä. Maailma on jo täynnä kuvia kaikesta, ja jos vain tyydyt pitämään kännyvideokameraa päällä, joudut hyväksymään sen, ettei “tuotoksellasi” ole mitään arvoa. Toivon hartaasti, että Google Street View vähentäisi roskakuvien tulvaa, ja ajaisi ihmiset katsomaan maailmaa linssin läpi uudella tavalla, johon Googlen kuvausauto ei pysty.

Googlen Street View on osa Google Mapsia, ja aktivoituu painamalla keltaista ihmishahmoa kartan vasemmassa reunassa.

Kuva: Google Street View, eräs kyläkauppa Etelä-Savossa.

Suomalaisessa yhteiskunnassa kahvia arvostetaan erityisellä tavalla. Vanhoissa Suomi-filmeissä ja Aki Kaurismäen elokuvissa tupakka toimii neuvottelun ja ylipäätään inhimillisen ilmaisun välikappaleena, mutta koska maailma on sittemin kääntynyt tupakkaa vastaan, on kahvi vähitellen paisuttanut asemaansa kansallispäihteenä. Kahville kutsuminen on samanlainen sovinnon ele tai vähintään varovaisen luottamuksen ilmaus, jolla voidaan aloittaa mikä tahansa kanssakäyminen. Lounastaminen on jo hieman liian läheistä tai bisnesmäistä, ja toisaalta alkoholin juominen rappiollista. Hyvän yrityksen tunnistaa alttiudesta tarjota kahvia vierailijoille, ja kunnon kokousmenettelyyn kuuluu kahvitarjoilu.

Omaan elämääni kahvi on institutionalisoitunut vahvasti. Joka-aamuisesta rituaalista kahvinjuonti alkoi luisumaan kohti jatkuvaa tapaa jo lukioaikana, kun koulu-uupumusta hoidettiin kahviautomaatin surkeilla tuotteilla. Armeija-aikana kulutus kasvoi komentopaikkatyöskentelyn vaatiessa yli kahdenkymmenen tunnin valveillaoloja ja tupakoimattomuuskin vaati korvikepäihteen. Yliopistolla aloittaessa kahvinjuonti muodostuikin sitten jatkuvaksi ‘aina kun on tarjolla’ -rituaaliksi, ja samalla kävi ilmi, että ilman en pärjää.

Kokeilin tammikuussa olla kuukauden ilman kahvia, ja onnistuinkin jotenkin. Varsinkin alku oli tuskainen, myös fyysisiä oireita tuli. Lopettaessani kofeiinilakon huomasin kuitenkin pitkästä aikaa, kuinka pahaa kahvi lopulta oli, ja toisaalta kuinka sekava olotila sen juonnista aiheutui.

Tuo sekavan euforinen olo on kuitenkin juuri se, joka kahvissa on parasta. Vaikutus on nopea ja ihmeellinen: aistit terävöityvät, ruoansulatusjärjestelmä sekoaa, ajatukset vaihtavat ratojaan ja löytyy uutta intoa vailla syytä.

Usein puhutaan, että jos kahvi keksittäisiin nyt, se kiellettäisiin. Voi olla, vaikka vastakkaistakin näyttöä on. Hiljattain tuli Suomen markkinoille Yerba Maté niminen etelä-amerikkalainen tuote, uutejuoma sekin, jossa kofeiinipitoisuus ja siten hermostollinen vaikutus ja addiktoivuus on huomattavasti kahvia korkeampi. Toisin kuin kahvi, maté on helposti juotavaa yrttilientä, raikkaan makuista eikä aiheuta vatsavaivoja. Kyseessä on siis todella raju piriste, joka on tullut äskettäin markkinoille, eikä sitä silti ole kielletty.

Juuri riippuvuus ja sen tyydyttämisen tuoma säännöllinen vapautus onkin kahvin paras puoli: Muutos kahvittomaan tilaan on niin suuri, että tuntee elämänsä todella kääntyneen kupillisesta tummanruskeaa juomaa.

Kahvin ristiriitaisesta upeudesta kertoo hienosti Emma Salokoski Ensemblen kappale Oodi Kahville.

Kuten Spotifyssa, myös e-kirjojen alalla on tullut ongelmia alkuperäisteoksien tekijöiden kanssa. Monet yritykset ovat, varsinkin yhdysvalloissa myyneet kirjojen lukuoikeuksia käyttäjille, mutta hakukonejätti Google pisti tämänkin asetelman uuteen uskoon. Google Books on palvelu, jossa kirjoja voi selata ja lukea ilmaiseksi. Tai näin ainakin aluksi oli. Sittemmin Google on joutunut rajaamaan lukuoikeuksia ja maksamaan yli 60 prosenttia palvelun tuotoista kustantajille ja tekijöille. Hupi ei siis enää ole täydellistä ja ilmaista. Alkuperäiseen ideaansa, helppoon asiasanahakuun teoksien sisällöstä Google Books toimii kuitenkin hyvin. Paradoksaalisesti miljoonien teoksien kirjatietokanta onkin nyt olemassa hakukoneita, ei ihmisiä varten.

Toinen ongelmien rypäs ovat maksullisten lukuoikeuksien e-kirjat. Niissä ideana on, että kustantaja omatoimisesti digitoi teoksen, ja tarjoaa sen lukuoikeuksia sitten käyttäjilleen, esimerkiksi kannettavaan lukulaitteeseen kuten Kindleen. Lukulaitteista kirjojen lukeminen on vähemmän silmiä rasittavaa ja muutenkin mukavampaa kuin tietokoneelta. Sata uusinta bestselleriä kulkee mukavasti yhdessä kirjankokoisessa laitteessa. Ongelmia seuraa kuitenkin, kun kyseeseen tulevat klassikot: Vanhojen teoksien kustannussopimuksia tehdessä ei otettu huomioon e-kirjoja, ja siksipä kustantajat kokevat voivansa ottaa tuotot kokonaan itselleen. Kirjailijat ovat siis ikään kuin myyneet sähköiset oikeudet teoksiinsa ennen kuin niitä oli edes keksitty. Jos kirjailija itse on kuollut, on hänen perikuntansa asema kamppailussa oikeuksista melko heikoilla.

Ongelmattominta lienee ikivanhojen klassikoiden, kuten Thomas Hobbesin Leviathanin julkaisu sähköisenä, niiden oikeudet kun ovat vapautuneet aikoja sitten. Silloin esille nousee lähinnä kysymys laadusta: kuka maksaa hyvän digitoinnin ja esillepanon, kun sisältö jo lähtökohtaisesti on ilmaista kaikille?

Internet on totuttanut meidät ilmaisuuteen kaikenlaisten kulttuurituotteiden suhteen, ja nyt kun luova kansanosa on vähitellen huomaamassa tämän, seuraa ankara kädenvääntö, jossa taiteilija joutuu usein asettumaan ikäänkuin teoksiensa kuluttajaa vastaan. Tämä ei liene kenenkään edun mukaista. Netin ilmaisten kirja-, musiikki- ja uutispalveluiden muuttaminen kokonaan suljetuiksi ja maksullisiksi ei kuitenkaan ole ratkaisu, vaan dogmaattista muutosvastarintaa. Ilmainen sisältö näet markkinoi itseään tehokkaammin, kuin mikään muu ihmiskunnan historiassa. Jos kuluttaja kuitenkin päätyy käyttämään sisältöä enemmän ja jatkuvasti, voidaan tässä vaiheessa ottaa kuvioon mukaan maksullisuus. Vapaa tieto ja sisältö on tehokasta, nautittavaa ja innostavaa, mutta myös luovan tekijän on saatava leipänsä.

Loistavaa ilmaista sisältöä:
Grizzly Bear Spotifyssa
Kiinnostava juttu Google Booksista.
Loppuvuoden ajan ilmainen sisäänpääsy Suomen Valokuvataiteen museoon.

Eilen yliopistolla pitämässään varsin viihdyttävässä esitelmässä Žižek käsitteli lähinnä poliittisten kantojen ja uskomuksien luonnetta ja merkitystä, mutta viittasi myös ohimennen tekniseen sovellukseen, joka yhdistää internetin ja tosimaailman, kirjaimellisesti heijastaa internetin käsinkosketeltavaan tosimaailmaan[1]. Nykytilanteessa internet ja tosimaailma ovat vahvasti irrallaan toisistaan, ja niin tuntuvat olevan filosofia ja tosimaailmakin.

Totta kai, vastaa filosofi. Onhan tietyn kriittisen etäisyyden ottaminen välttämätöntä hedelmällisen tutkimuksen tekemiseksi. Allekirjoitan tämän, tai kuten eräs professori sanoi, “sivuaineopiskelijoilla on usein se puute, että he ovat aivan liian todellisuusorientoituneita”. Mutta vaikka tutkimus on eri sfäärissä, voisi lopputuotteella silti olla jotain ns. ‘merkitystä’.  Usein tuntuu, että aiheet, kielenkäyttö ja kysymykset ovat irronneet täysin elämästämme, eivätkä voi edes välillisesti vaikuttaa siihen, paitsi tuottamalla ahdistusta niiden pohtijoille.

Sain kuitenkin taannoin kaksi konkreettista muistutusta filosofian vaikutuksesta elämismaailmaamme. Toinen tapahtui luennolla, jota olin kuuntelemassa Teknillisellä Korkeakoululla. Luento oli jatko-opiskelijoille suunnattu tiivis paketti tieteenfilosofiaa, ja sen piti kauppiksen filosofian professori Marja-Liisa Kakkuri-Knuutila. Vaikka sisällöstä osa olikin hieman kiistanalaista nykyfilosofian valossa (”peittävän lain malli on vallitseva teoria tieteellisestä selittämisestä”, saattaa toki päteä Otaniemessä), oli setti varsin kiinnostava, ja varsin vähäisin filosofisin ennakkotiedoin varustetut kuuntelijat tuntuivat saavan siitä tehokkaita kriittisiä työkaluja ja ottavan metodisia vaikutteita esitetyistä tieteenfilosofisista teorioista. Mikä valaiseva kokemus, filosofia tarjoaa muillekin hedelmiään!

Tieteenfilosofia on kuitenkin jo määritelmällisesti keskittynyt metodeihin, ja on siksi lähellä muita tieteentekijöitä. Entäpä sitten muut filosofian alat, kuten tietoteoria eli epistemologia, jota myös teoreettisen filosofian pääaineopiskelijat toisinaan parjaavat ylispekulatiiviseksi? Sain tietoteorian käytännön vaikutuksista toisen käden tietoa, kun kuulin tarinan eräästä sosiaalitieteiden tohtorikoulutettavasta. Kyseinen nuori tutkija tekee ihmistieteellistä tutkimusta tietokäsityksistä. Hän oli päättänyt tutustua aiheeseen myös hieman laajemmin tässä vaiheessa, kun aikoi tehdä siitä väitöskirjan, ja niinpä hän oli suunnannut tietoteorian johdatuskurssille filosofian laitokselle. Se oli räjäyttävä kokemus: tohtorikoulutettava oli saanut kuulla kymmenistä erilaisista tietokäsityksistä ja niiden ongelmista ja metaongelmista, kun hänen oma hypoteesinsa oli sisältänyt kolme suhteellisen vakaata tietokäsitystä.

Nämä kaksi tositapahtumaa antavat viitteitä siitä, että filosofian ja tosielämän välillä on jonkinlainen yhteys, ainakin muiden, käytännöllisempien tieteiden välityksellä. Slavoj Žižekin harjoittaman yhteiskuntafilosofian vaikutuksia sen sijaan on vielä hieman selviteltävä, sen kun pitäisi olla lähinnä minun oma alani.

[1] Mainittu tekninen sovellus on MIT:ssä kehitetty prototyyppi “Sixth Sense”, jossa webkameran, miniprojektorin, tietokoneen ja internetyhteyden avulla voidaan hahmontunnistusta hyödyntäen tehdä ihmeellisiä asioita. Aiheesta lisää engadget.comissa.

Opiskelijapiireissä ongelma on läsnä, ja voimakkaasti korostuneena. Opiskelijan arki on täynnä stressiä ja painetta, kun samaan aikaan suoritetaan opintoja, käydään töissä, ja ollaan lisäksi aktiivisimmillaan järjestö- ja kansalaistoiminnan parissa. Tätä stressiä on kätevää lieivittää nappaamalla muutama tuopillinen ja pari napsua.

Kyse ei usein ole henkilökohtaisesta päätöksestä: ahdistunut opiskelija haluaisi liuottaa stressiään alkoholilla, mutta yksin ryyppääminen on säälittävää. Niinpä on painostettava myös muita juomaan. Kun kaikki osallistuvat tähän peliin, saadaan aikaan varsin tehokas prässi, jonka alla sivistyneinkin isänmaan toivo tarttuu pulloon tai poistuu paikalta. Harvassa ovat ne, jotka nautiskelevat yhden tai kaksi juomaa illassa, eivätkä koskaan vedä kunnon lärvejä.

Opiskelijan ryyppääminen ei rajoitu uusia sosiaalisia kontakteja viliseviin opiskelijajuhliin läpi viikon, vaan kun viikonloppu koittaa, on aika tavata vanhoja ystäviä, joiden elämäntilanne ei salli ryypiskelyä keskiviikkoiltaisin. Kun akateemisella opiskelijalla yhteiset puheenaiheet kaupan kassalle juuttuneen inttikaverin kanssa ovat vähissä, löytyy ratkaisu tuopista: kas, ryyppäyshän on hauska yhteinen harrastus, josta riittää tarinoita kerrottavaksi vaikka koko illan. Ja taas juodaan.

Arvostan periaatepäätöksellä juomisesta pidättäytyviä. He eivät osallistu sosiaalisten juomispaineiden kasaamiseen. Absolutismi on kuitenkin äärikanta muiden joukossa, ja en siksi usko, että se on paras ratkaisu. Pidän järkyttävän kliseisiä “eurooppalaisia juomatapoja” hyvänä kompromissina äärimmäisyyksien välillä, sillä alkoholi maltilla nautittuna rentouttaa, ja on kulttuurinen sekä esteettinen rikkaus, joka voi olla harrastus siinä missä esimerkiksi musiikki tai taidenäyttelyt. Viinien, viskien ja erityisesti oluiden maailma tarjoaa uskomattoman monimuotoisuuden, jos sinne vain uskaltaa kurkistaa alkoholin takaa. Itse pyrin harrastamaan laadukkaita oluita, ja kirjoitan aiheesta myös blogia.

Mutta kuka antaisi rohkeutta tutustua uusiin ihmisiin alle 1,5 promillen humalassa ja toisaalta vastustaa sosiaalista painetta?

Tapauksessa kiinteistöyhtiö Graingerin ympäristöneuvonantaja koki saaneensa potkut otettuaan kantaa toimitusjohtajan epäekologiseen käytökseen. Työtekijä nimeltään Tim Nicholson siis mielestään joutui syrjityksi uskomuksiensa takia, ja rinnasti tilanteen uskonnon perusteella syrjimiseen. Aluksi Grainger onnistui vakuuttamaan oikeuden siitä, että uskomus ei vertadu uskonnolliseen vakaumukseen, mutta myöhemmin perusti puolustuksensa sille, että potkut eivät johtuneet Nicholsonin näkemyksistä, vaan yhtiön taloudellisesta tilanteesta.

Tilanne on kiintoisa, sillä se saattaa toimia ennakkotapauksena punnittaessa ympäristönsuojelullisten näkemyksien vakavuutta. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumiseen liittyvä moraalinen vakaumus otetaan siis yhtä vakavasti kuin vaikkapa Raamattuun perustuva vakaumus. Ilmastouskomuksia ei siis kohdella vain mielipiteinä, vaan yleisesti tunnettuun tietämykseen perustuvana vakavana ja perustavanlaatuisena vakaumuksena.

Toisaalta taas päätös asettaan filosofian kyseenalaiseen asemaan. Se nähdään oman näkemyksen ja uskomuksien puolustamisena, kuten Tuusvuori toteaa, eikä niinkään erilaisten uskomuksien järkiperustaisena punnitsemisena. Filosofia siis rinnastetaan uskontoon, jossa valitaan tietty kanta josta pidetään kiinni loppuun asti. Päätöksen antanut tuomari Burton on kehittänyt uskomuksen vakavuudelle testin, jonka Tuusvuori esittelee:

Viisikohtainen tarkistuslista auttaa määrittämään, voisiko jokin filosofinen näkemys ajautua työsuhteista ja uskonnollis-katsomuksellisesta syrjinnästä annettujen lakien ja asetusten piiriin.

1) Uskomukseen on aidosti uskottava;
2) uskomuksen on oltava nykytietämykseen perustuva uskomus (belief), ei siis mielipide (opinion) tai näkökanta (view);
3) uskomuksen on oltava uskomus jostakin ihmiselämän painokkaasta ja sisällyksekkäästä asiasta;
4) uskomuksen on yllettävä tietylle vakuuttavuuden, vakavuuden, kiinteyden ja tärkeyden tasolle;
5) uskomuksen täytyy olla kunnioituksen väärti demokraattisessa yhteiskunnassa, yhteensopiva ihmisarvon kanssa ja sopusoinnussa toisten ihmisten perusoikeuksien kanssa.

Suomessa vastaavaa ennakkotapausta ei ole nähty, ja olisikin kiinnostava tietää, kuinka oikeuslaitoksemme suhtautuu ei-uskonnollisiin elämänkatsomuksiin. Ne kun usein kovin helppo sivuuttaa pinnallisina mielipiteinä, kun taas henkevä uskonnollisuus koetaan jonain syvällisenä ja mystisen loukkaamattomana.

Keskustelun avasi Teknillisen Korkeakoulun dosentin tekemä kantelu, jonka mukaan juomalauluperinne Helsingin Yliopistolla syrjii venäläisiä. Kantelun kimmokkeena toimi Sörnai Gusha. Ylioppilaslehti kirjoitti aiheesta noin vuosi sitten, kun asia oli mennyt kansleri Ilkka Niiinluodolle asti. Aiheeseen liittyen Ylkkäri suoritti myös mielipidekyselyn, johon vastanneista 70% oli sitä mieltä, että juomalauluissa ei ole yhtäkään loukkaavaa veisua.

Äskettäin Sörnai Gushaa kommentoi myös Aishi Zidan Kontakti-lehden kolumnissaan, todeten laulun rasistiseksi. Ylioppilaslehden jutussa yliopiston tasa-arvovastaava Terhi Saarikoski totesi, että ”jos laulu loukkaa jotain, on hyvä miettiä, kannattaako sitä laulaa.” Näin on, siitäkin riippumatta, että suurin osa saattaa kokea laulun hyväksyttäväksi. Loukkaantuminen on yksilöllistä, ja sitä on usein vaikea ennakoida. Laulamisen järkevyyden harkitseminen ei kuitenkaan tarkoita laulun suoraa hyllyttämistä. Mitä syitä tällaisen laulun säilyttämiseen on, nyt kun se todistettavasti on loukannut ainakin kahta, todennäköisesti useampaakin?

Asiaa on mielestäni järkevää pohtia historialliselta kannalta. Laulu on selkeästi vähintään parikymmentä vuotta vanha, päätellen neuvostoviittauksista kuten “oon vain köyhä kolhoosinainen” ja “sirppi ja vasara ne taivahalla loistaa”. Alkuperäisen laulun irvailulle on Neuvostoliiton aikaisessa Suomessa ollut syytä: Kappale tehtiin alunperin nostalgisoimaan “suurta isänmaallista sotaa”, ja se löytyy esimerkiksi Spotifysta kokoelmalta “Best Songs of The Great Patriotic War”. Paitsi että kappale on nationalistista sotapropagandaa, se oli myös merkittävä suomettumisen välikappale lukuisine suomalaisine levytyksineen ja sanoituksineen. Ivalaulu on siis ollut aikanaan terve, joskin lapsellinen vastine.

Entäpä sanoituksien aktuaalinen rasismi ja loukkaavuus? Enimmäkseen keskustelun kohteena on ollut neljäs säkeistö:

”Siellä missä versoaapi vilja,
siellä kasvoi kaunis Katjuska.
Katjuskalla komiat on keuhkot,
basga haisee Nevan rannalla!”

Säkeistön sisältö vastaa materiaaliltaan koko muuta laulua: Siinä irvaillaan kommunistiselle työläisromantiikalle, tehdään pilaa venäjän kielestä, kommentoidaan neuvostoliittolaista asioiden hoitamista (Neva-joki on epäilemättä haissut järkyttävälle, saihan se nimen “Leningradin viemäri” kun sinne laskettiin koko suurkaupungin jätevedet). Pahin loukkaavuus säkeistössä on sen seksistisyys, komioilla keuhkoilla kun todennäköisesti viitataan rintojen ulkomuotoon eikä hengitys- ja verenkiertoelimistöön. Nähdäkseni tämä pätee koko lauluun.

Neuvostoylpeilijöitä kappale saattaa loukata. Kieleen kohdistuva vääntely on kieltämättä rasistista, mutta myös saman tasoista, kuin esimerkiksi ruotsalaisvitsit. Seksismi paistaa kauas, mutta toisaalta se on kantava piirre koko juomalauluperinteessä, josta olisi luovuttava, mikäli se johtaisi tämän laulun hyllyttämiseen. Yhteenvetona: Kappaleessa on monia loukkaavia piirteitä, mutta toisaalta niin on kannanotoissa aina. Itse olisin valmis luopumaan venäjän kielelle ilkkuvasta osuudesta, mutta muuten Sörnai Gusha on säilytettävä.

Pitkää tilitystä keventämään, Katjusha Puna-Armeijan kuoron esittämänä.