Nettisovellukset yhteiskunnallista tietämättömyyttä vastaan

Viime aikoina minua on alkanut kiinnostaa yhteiskunnallinen tietämättömyys. Ilmiö on tietysti yhtä vanha kuin yhteiskunnatkin, mutta sitä ei ole tutkittu kovinkaan paljoa. Asiaa käsittelee Tommi Uschanovin kirja Suuri Kaalihuijaus – kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010). Lukeminen on kesken.

Uschanov toteaa tietämättömyyden olevan Suomessakin todella laajaa. Ihmiset eivät yleisesti ottaen tiedä edes asioista, joita pitävät erityisen tärkeinä. Asianlaitaa voisi kenties parantaa keskittymällä valtiollisten organisaatioiden viestintään. Jos instituutiosta tuottettaisiin helposti lähestyttävää dataa, visualisointeja ja seurantapalveluita, voisi maailma olla melko erilainen.

Hieno esimerkki helposti lähestyttävästä palvelusta, joka tekee yhteiskunnallisen tiedonhankinnan mahdolliseksi on Kansan muisti. Verkkopalvelussa voi tarkastella kansanedustajien ja puolueiden äänestyskäyttäytymistä ja pidettyjä puheenvuoroja. Sinne on myös tallennettu lukuisia vaalikonevastauksia, läsnäoloprosentteja ja vaalibudjetteja. Kansan muisti avattiin vuonna 2010.

Viime aikoina myös Suomessa on julkaistu muutamia kiinnostavia visualisointeja yhteiskunnallisesta datasta. Esimerkiksi Juuso Pääkkösen omilla nettisivuillaan julkaisema visualisointi valtion talousarviosta 2012 on ansiokas. Budjetti kun ei perinteisesti ole ollut helpoimmin lähestyttäviä poliittisen väännön aiheita, ja kuitenkin tärkeimpiä. Tasokas on myös freelancetoimittaja Jens Finnäsin visualisointi Suomen sadasta rikkaimmasta henkilöstä.

Kuvaavaa on, että yksikään mainituista ei ole valtionhallinnon tuottama. Vaikka erilaisia asioita selvitetään, tutkitaan ja kartoitetaan, ja julkisuuslaki määrää kaikki dokumentit julkisiksi ellei niiden salaamiselle ole erityisiä perusteita, ei järjestelmän tuottamasta datasta saa juuri otetta. Kiinnostavat tilastot ja raportit saavat vain harvoin asiallista käsittelyä mediassa. Valtiontalouden tarkastusviraston raporteissa olisi esimerkiksi lööppimateriaalia kuukausiksi, mutta edes toimittajat eivät jaksa perehtyä elämää pidempiin raportteihin.

Kaikki on lähtökohtaisesti julkista, mutta kuka saisi valtion tuottamaan dataa ymmärrettävässä muodossa?

Ansiokas nettisovellus on myös Two Youtube Videos and a Motherfucking Crossfader Dot Com.

Ehdolla edustajistoon – mutta miksi?

Asetuin ehdolle ylioppilaskuntani HYYn edustajistovaaleissa. Edustajisto on 60-jäseninen HYYn ylintä päätäntävaltaa käyttävä toimielin. Koska hallinto, koulutuspolitiikka ja yhteisöviestintä kiinnostavat kasvavassa määrin ja kaljankanto vähenevässä määrin, ajattelin, että voisi olla aika siirtyä järjestöhallituksista kohti ylioppilaskuntaa.

Edustajiston käsittelemät asiat ovat periaatteessa suunnilleen samoja, kuin tiedekuntajärjestön hallituksessa: kuinka rahoittaa jäsenille mielekästä toimintaa, kuinka tavoittaa jäsenistö ja kuinka valvoa jäsenistön etua yliopistolla ja yhteiskunnassa? Ainoastaan kokoluokka ja taustatiedon määrä ovat aivan eri tasolla, ja lisäksi puuttuu toimeenpanevan elimen tehtävät: edustajisto ei kanna kaljaa.

HYY toimii parlamentaarisen mallin mukaan, ja niinpä edustajiston tärkeimpiä tehtäviä talousarvion hyväksymisen ohella on hallituksen valinta. Karkeasti ottaen edustajiston linjatessa periaatteet ja isot linjat, hallitus päättää niiden käytännön toteutuksesta valiokuntien ja erilaisten taloudellisten päätöselinten kanssa. Hallitus muodostetaan HYYssä perinteisesti edustajiston voimasuhteiden mukaan, ja niinpä edustajistoon jää aina oppositio, joka ei istu hallituksessa. Edustan itse Helsingin yliopiston ainejärjestöläiset HYAL ry:tä, koska uskon järjestötoiminnan vaikuttavuuteen, asiakeskeisyyteen edustajistotyössä ja HYYn rooliin yhteiskunnallisena toimijana. HYAL on käytännössä ainoita ryhmiä, jolla on edustajistovaaleissa kunnollinen vaaliohjelma, joka ottaa kantaa tärkeisiin talous- ja edunvalvontakysymyksiin.

Ehdokasnumeroni on 473.

Vaalisivu Facebookissa

Edustajistovaalikoneen vastaukset

Omat vaaliteemani ovat seuraavat:

1. OPETUKSEN LAATU ON TÄRKEINTÄ
Koulutuspolitiikassa niin opiskelijoiden kuin yliopistonkin etu on, että koulutuksen laatuun panostetaan. Tämä tapahtuu ohjauksen, opettajatutoroinnin ja opettaja-opiskelija -suhteen kehittämisellä, ja saadaan aikaan tukemalla hallinnon opiskelijaedustajien tekemää hyvää työtä.

2. HYY NÄKYVÄKSI JÄSENISTÖLLE
HYY tuntuu monesta etäiseltä. Hallituksen olisikin oltava entistä enemmän liikkeellä jäsenistön parissa. Toisaalta tiedotus HYYn päätöksenteosta lisäisi avoimuutta. Esimerkiksi toiminta-avustusten jakoperusteet kaipaavat selvennystä järjestöille.

3. HYYN TALOUS TASAPAINOON HYY-YHTYMÄÄN KESKITTYMÄLLÄ
Suurin osa HYYn toimintatalouden tuloista tulee yhtymän voitonjaoista. HYY kuitenkin käyttää enemmän rahaa kuin yhtymä ja jäsenmaksut tuovat, ja tähän mennessä erotus on katettu hupenevasta käyttörahastosta. Tehokkain tasapainotuskeino on yhtymän toiminnan tehostaminen. Leikkaukset järjestöiltä, henkilöstöstä tai lapsiparkista ovat paitsi toiminnan kannalta typeriä, myös taloudellisesti tehottomia. Yhtymän toimintaa voidaan tehostaa esimerkiksi Kaivopihan vuokrantarkistuksilla ja ulosvuokraamalla Unicafen juhlaravintoloita.

4. PERHEELLISET OPISKELIJAT ULOS AHDINGOSTA
Opiskelija, jolla on lapsi, on toimeentulon suhteen äärimmäisen hankalassa ja epäoikeudenmukaisessa tilanteessa. Opintotukeen tarvitaan huoltajuuslisä, ja tulorajoihin lapsikorotus. Tässä, kuten muissakin asioissa HYYn on otettava rohkeasti kantaa valtakunnanpolitiikkaan.

5. JÄRJESTÖT VOIVAT OPPIA TOISILTAAN
HYYn piirissä toimii noin 250 upeaa järjestöä, joissa tehdään hyvää työtä eri alueilla. Järjestöt voivatkin oppia ennen kaikkea toisiltaan, ja HYYn tehtävä on saattaa ne yhteen eri foorumeilla.

Helsingin elokuva-akatemia vastustaa yliopistolakia

Inspiroiva projekti tuli vastaan – missä muualla kuin Facebookissa: Helsingin elokuva-akatemia on elokuvataiteeseen keskittyvä yliopisto, jonka on tarkoitus aloittaa opetus vuoden 2012 aikana.

Nyt, kun hallitusohjelma näyttää punaista valoa taideyliopistokaavailuille ja elokuvaväki Aalto-yliopiston huomassa on todella tyytymätön tilanteeseensa, on tällaiselle projektille varmasti sosiaalinen tilaus. Perustaja Hannaleena Hauru haluaa Helsingin elokuva-akatemian olevan nimenomaan yliopistolain ulkopuolinen, sillä hän katsoo lain edellyttämän liiallisen tuloshakuisuuden pilaavan opetuksen tason nykyisissä korkeakouluissa. Haurun mielestä Taikin elokuvaopetus onkin hyvää ammattikorkeakoulutasoa, mutta teoreettinen tuntemus opiskelijoiden parissa on heikkoa yliopistoksi. Aiheesta kirjoittaa HBL.

On hyvin mahdollista, että Helsingin elokuva-akatemia ei koskaan synny todellisena oppilaitoksena. Projekti on kuitenkin ainutlaatuinen Suomessa, jossa on aina luotettu vahvasti valtio-ohjattuun humboldtilaiseen virkamiesyliopistoon. Nyt, kun valtionyliopistot enemmän tai vähemmän kurkottavat kohti yritysmaailmaa, on kiinnostavaa tarkkailla yliopistoväen itseorganisoitumista. Esimerkiksi sosiaalitieteiden tutkijat valtasivat hiljattain mielenosoituksellisesti tyhjillään seisovan yliopistokiinteistö Franzenian Helsingin Kalliossa. Tempauksen tarkoituksena oli osoittaa yliopiston henkilöstöpolitiikan epäkohtia.

Vastaavaa kriittistä liikehdintää on yliopistomaailmassa toki ollut aiemminkin. 1960-luvulla, opiskelijapolitiikan kuumana kautena, perustettiin Kriittinen korkeakoulu. Tämä edelleen toiminnassa oleva, valtion rahoitusta saava itsenäinen oppimis- ja kulttuurikeskus ei kuitenkaan ole varsinainen oppilaitos. Se tarjoaa maksullisia kursseja filosofiaan ynnä muuhun liittyen, mutta ei varsinaisia opintokokonaisuuksia tai pätevöitymistä. 1980-luvulla perustettiin Snellman-korkeakoulu, joka sekään ei ole virallinen korkeakoulu, mutta antaa pätevyyden steinerkoulun luokanopettajaksi ja on opetushallinnon arvioima, valtion tukea nauttiva oppilaitos. Myös Snellman-korkeakoulun näkökulma on kriittis-filosofinen ja hallinto organisoitu yliopistolain ulkopuolella.

Vasemmistolaisen kulttuuriministerin ja demariopetusministerin aikana voisi kuvitella tällaisen vapaan liikehdinnän saavan lisää tukea, mutta toisaalta kyse on ennen kaikkea vastaliikehdinnästä, jonka motivaationa on tuloshakuinen korkeakoulupolitiikka. Yliopistolaki tuskin tulee muuttumaan pitkään aikaan, mutta sen syntipukit eivät enää istu hallituksessa, ja niinpä vastarinnan ääni voi heikentyä.

Kiintoisaa korkeakoulupoliittista kesälukemista on esimerkiksi Ilkka Niiniluodon uunituore teos Dynaaminen sivistysyliopisto.

Vaihtoehtonuoret yhteisehdokkaina

Eduskuntavaalit 2011 ovat pian käsillä, ja antaakseni kattavasti mahdollisuuden pääosalle ehdokkaista, kokeilin muutamaa vaalikonetta. Eräs kattavimmista oli HS.fi -vaalikone, johon oli tuolloin vastannut yli 85 % vaalipiirini ehdokkaista. 31 klikkausta, ja näytöllä loisti lista samanmielisimmistä ehdokkaista. Kärkikymmenikköön sijoittui vihervasemmistolaista porukkaa, sekä kaksi RKP:n ja yksi keskustan ehdokas. Mutta mitä ihmettä, ykkössijalla komeili sitoutumaton Juho Korhonen.

Ehdokkaan esittelytekstistä selvisi, että Juho Korhonen edustaa Osa-aikaehdokkaat -ryhmää, joka koostuu viidestä nuoresta, etelä-suomalaisesta ehdokkaasta. Juoh Korhonen on nimenä ehdolla “vaaliteknisistä syistä”, mutta päätösvallan ja mahdollisen kansanedustajan palkan ryhmä vakuuttaa jakavansa tasan jäsenten kesken. Ryhmän blogissa selvennetään asetettuja teemoja, esitellään ryhmäläiset ja kerrotaan lisää “demokratiainnovaatiosta.

Osa-aikaehdokkaat siis päättävät keskenään argumentoimalla ja äänestämällä kantansa kuhunkin poliittiseen kysymykseen. Eniten ääniä saanut kanta voittaa, ja eduskunnassa potentiaalisesti istuva Juho Korhonen sitoutuu noudattamaan ryhmän päätöksiä. Ryhmää esitellään myös Poleemi-lehden numerossa 1/2011.

Osa-aikaehdokkaat kohosivat siis kärkeen yhdessä vaalikoneessa, ja osa ryhmäläisistä opiskelee tiedekunnassani. On siis selvää, että sympatiani ovat todella tämän ennakkoluulottoman ryhmän puolella. Sen sijaan ryhmän poliittinen uskottavuus ja vaikutusmahdollisuudet vaikuttavat mielestäni olevan kohtuullisen pienet. Kyynisenä strategisena äänestäjänä valinnen turvallisemman vaihtoehdon. Tervehdin innostuneena kuitenkin tällaista idearikasta rohkeutta!

P.S. Miksi kaikissa vaalikoneissa on tänä vuonna oltava joku “leikkimielisen osallistava” Facebook-aiheinen kysymys? Tällainen skeida ei lisää vaalikoneiden kiinnostavuutta, eikä varsinkaan tietoutta ehdokkaiden poliittisista kannoista. Hesarin panos: Jos Suomi olisi Facebookissa, mitkä kolme tässä listatuista maista sen pitäisi ensimmäisenä pyytää ystävikseen?