Millainen on hyvä projekti?

Työ on korvautunut projekteilla. Työ ei ole muuttunut projekteiksi, koska kaikki projektit eivät vastaa työtä siten että niistä saisi palkkaa, työehtoja tai työyhteisön. Sen sijaan työn tilalle on tullut joukko limittyviä projekteja joista osa muistuttaa työtä siten että niistä saa palkkaa ja niitä tehdään työyhteisössä, kun taas osa muistuttaa enemmänkin harrastuksia sikäli, että niitä tehdään vapaaehtoisesti, työaikojen ulkopuolella ja ilman korvausta. Vapaa-ajan projektit usein johtavat työprojekteihin tai muuttuvat niiksi. Tehokkain tapa pitää kiinni omasta relevanssistaan työelämässä onkin nykyään se, että pitää jatkuvasti käynnissä useita erilaisia projekteja. Huonosti hoidetut projektit voivat kuitenkin olla raastavia, tuloksettomia ja epämääräisiä. Kaikkialla on projekteja, mutta mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun puhutaan projektista?

Työnkaltaisia ja harrastuksenkaltaisia projekteja yhdistää se, että molemmat ovat ajallisesti rajattavissa. Toki esimerkiksi projektirahoitukselle voidaan hakea jatkoa ja usein on vielä projektin lopullakin epäselvää, milloin projekti päättyy. Kaikille on kuitenkin selvää, että asiat, joita kutsutaan projekteiksi päättyvät joskus. Työn leimallinen piirre taas oli se, että sitä ei mielletty päättyvänä asiana, vaan ihmisen osana joka jatkuu läpi ja yli elämän. Etymologisesti ’projekti’ tulee latinan sanasta proiectum, eteen heitetty, suunnitelma (pro = eteen, iactus = heittää). Projekti on siis jokin josta voidaan esittää suunnitelma, eli jolle on osoitettavissa päätepiste ja suunta.

Hyvän projektin leimallinen piirre onkin projekti-sanan ydinmerkityksen toteutuminen: hyvällä projektilla on

  1. suunta eli tavoite,
  2. toteuttamissuunnitelma sekä
  3. ennalta päätetty loppumishetki.

Projekti ilman tavoitteita on epävakaata perustoimintaa

Projektielämässä tuttu piirre on erilaisen projektirahoituksen hakeminen. Rahoittajilla on omat tiukat kriteerinsä rahoituksen myöntämiselle, ja taitava hakija osaa projektisuunnitelmassaan vedota niihin. Rahoittaja määrittää sitten, mihin mennessä rahoitus on käytettävä, eli projektin loppumisajankohdan. Näin koossa on hyvän projektin kolmesta piirteestä kaksi, suunnitelma ja päätepiste. Usein projektin tavoite jääkin kaikkein hämärimmäksi. Halutaan ”tehostaa tavoittavuutta”, ”lisätä yhteistyötä”, ”edistää vetovoimaa” ja niin edelleen. Mutta tavoitellut tulokset eli muutokset ihmisten toiminnassa ja tuotokset eli konkreettiset esineet tai materiaalit jäävät usein miettimättä rahoitusvaiheessa. Sen jälkeen onkin niin kiire toteuttaa määräajassa, ettei näihin enää ehditä palaamaan.

Ilman tavoitetta eli suuntaa projekti muuttuu määräaikaisrahoitteiseksi rutiinitoiminnaksi. Jos perustoimintaa taas rahoitetaan määräaikaisesti, se on huonolla pohjalla. Olipa kyse henkilökohtaisesta taloudesta, yhdistyksestä, virastosta tai yrityksestä, toimivan arjen edellytys on että on kuviteltavissa mistä sen taloudelliset resurssit pitkällä aikavälillä tulevat. Muuten arki muuttuu toimeentulosta murehtimiseksi, eikä toiminta etene. Siksi rutiinitoiminnan projektirahoittaminen on huono idea.

Projekti ilman suunnitelmaa ei toteudu

Joskus kun rahoitus projektiin tulee organisaation sisältä tai muuten löyhäkätisemmin, ollaan tilanteessa jossa projektilla on vahva ja puhutteleva tavoite sekä aikamääre, mutta ei toteuttamissuunnitelmaa. Ilman suunnitelman luomia raameja silta nykytilanteen ja tavoitteen välisen kuilun yli puuttuu. Kukaan ei tiedä, mitä askeleita pitäisi ottaa, joten askeleita ei joko oteta tai ne vievät väärään suuntaan. Voidaan tehdä ihan hyvää toimintaa, mutta se ei lähennä tavoitetta. Suunnitelman puuttuminen on tyypillisempi virhe aloittelijoilla kuin pitkän linjan projektiaddikteilla. Projekti ilman kelpoa toteuttamissuunnitelmaa ei ole toteuttamiskelpoinen.

Projekti ilman määräaikaa muuttuu taakaksi

Tilanteissa, joissa projekti on usean rahoituslähteen tai taustatahon suojeluksessa, ja sillä on ammattimainen vetäjä joka viihtyy toimessaan, saattaa käydä niin että projektilta puuttuu aikamääre. Asetetaan selkeä tavoite ja luodaan suunnitelma sinne pääsemiseksi, mutta koska kaikki pitävät hanketta niin arvokkaana ja toivovat sen muuttuvan perustoiminnaksi, sille ei anneta määräaikaa. Tämä on virhe, joka estää projektin muuttumisen perustoiminnaksi. Ilman määriteltyä pistettä, jossa projektin tulokset, tuotokset ja opit dokumentoidaan ja niistä tehdään johtopäätökset, projektista tulee painolasti jota kukaan ei uskalla irrottaa mutta jolla ei myöskään ole selkeää kantajaa.

Lopuksi: Onko elämä projektinhallintaa?

Elämä on täynnä projekteja. Elämä ei kuitenkaan itse ole projekti. Suunnitelman, aikamääreen saati tavoitteen asettaminen elämälle ei edistä kenenkään hyvinvointia. Jotta projektit eivät korvaisi elämää, onkin olennaista kyetä hallitsemaan projekteja siinä määrin, että kykenee erottamaan ne omasta elämästään. Huonot projektit kaatuvat ja hyvätkin päättyvät, mutta elämä on jatkumo. Kun on tunnistanut projektin, sille on luotava tavoite, suunnitelma ja aikataulu – ja muuten voi olla hunningolla!

Yliopistojen kolmas merkitys

Vuosia sitten osallistuin lukupiiriin, jossa keskusteltiin yliopiston ideasta. Pohjamateriaalina oli varsin mainio artikkelikokoelma aiheeseen liittyviä klassikkotekstejä, Yliopiston ajatusta etsimässä. Sittemmin on liian harvoin tullut tilaisuuksia pohtia näitä kysymyksiä korkealentoisella tasolla. Se on vain luonnollista. Veikka Lahtinenkin lopetti suositun bloginsa kirjoittamisen, koska totesi kaiken kirjoittamisen ajautuvan väistämättä kohti reaktiivista ajankohtaispölinää.

Minulla on ollut viimeaikoina tilaisuus jutella monien avarakatseisten ihmisten kanssa ja siten pysähtyä ajattelemaan asioita huolellisemmin kuin pitkään aikaan. Näyttäisi siltä, että yliopistojen rooli yhteiskunnassa on kiistatta murroksessa, kuten koko koulutuksen ja oppimisen. Koulutuksen tulevaisuus laajemmin oli aiheenani hiljattain, mutta tuolloin tarkastelin yliopistoja hyvin ylimalkaisesti.

Juhlapuheissa viitataan usein yliopiston ideaan, varsinkin silloin kun halutaan puolustaa yliopistojen resursseja ja toimintaedellytyksiä. Silloin vedotaan epämääräiseen ’sivistykseen’ yliopistojen olemassaolon syynä ja toiminnan päämääränä. Sivistys voikin olla päämäärä, mutta kysymättä jää, kenen päämäärä se on, ja miksi. Käsittelemättä jää siis yliopistojen merkitys.

Yliopistoista puhutaan historiallisesti lineaarisena, jatkuvasti levinneenä ilmiönä, mutta sanoisin että yliopistojen merkitys on vaihdellut. Platonin akatemian tai Aleksandrian Muusain temppelin kaltaisten proto-yliopistojen merkitys oli varsin erilainen kuin Aalto-yliopiston, Berkeleyn tai Maanpuolustuskorkeakoulun. Voidaan erottaa (ainakin) kolme päämerkitystä:

  1. Antiikissa ja keskiajalla: Yksilöiden yliopisto. Yliopistot olivat rikkaiden yksityishenkilöiden itselleen pystyttämiä. Ns. klassinen yliopisto perustui ennen muuta itsetarkoitukselliselle keskustelulle esimerkiksi filosofiasta tai teologiasta. Yliopistoissa opiskelevat olivat valmiiksi kyseenalaistamatonta yläluokkaa eivätkä tarvinneet koulutusta asemansa pönkittämiseen tai identiteetin luomiseen.
  2. Teollisella ajalla: Yhteiskunnallinen yliopisto. Humboldtilainen yliopisto, jonka tavoitteena oli tuottaa yhteiskuntamekaniikkaa tehokkaasti palvelevia tuloksia. Eri toiminnoille nähtiin tietty yhteiskunnallinen arvo, ja syntyi esimerkiksi sosiaalipolitiikkaa ja insinööritieteitä. ”Sivistys” on yksi keskeinen elementti, joka nähdään yhteiskunnan vakauden takaajana. Monet yliopistot toimivat edelleen humboldtilaisen mallin mukaan.
  3. Jälkiteollisella ajalla: Yhteisöjen yliopisto. Yliopiston ja poliittisen vallan välinen linkki on heikentynyt, samalla kun yliopistojen autonomia ja itsenäinen ”brändi” on kasvanut. Opiskelijoiksi hakeutuville arvokkainta on (oletetut) vertaisryhmät, ei tieteellinen maine. Tietty, harvemmin maantieteellisesti määrittynyt, yhteisö kytkeytyy yliopistoon identifioituakseen haluamallaan tavalla. Yliopistojen rahoitus kanavoituu kasvavasti näiden yhteisöjen kautta, ja yliopistot koetaan ensisijaisesti arvokkaiksi yhteisöjensä piirissä ja takia, ei kokonaisvaltaisesti yhteiskunnassa.

En väitä, että kaikki nyky-yliopistot olisivat kolmannen merkityksen mukaisia yhteisöjensä yliopistoja. Monissa yliopistoissa merkitykset lomittuvat, samoin päämäärät. Väitän kuitenkin, että yhteisöllinen merkitys on uusi ja nouseva merkitys yliopistoille. Olen mielelläni väärässä tässä kuten muissakin asioissa.

Katsaus koulutuksen ja oppimisen tulevaisuuteen

Tulevaisuuden koulu menneisyydestä

Olen viime aikoina päässyt tapaamaan monia itseäni viisaampia ihmisiä, jotka ymmärtävät koulutuksesta ja oppimisesta. Luin sitten vielä Markku Wileniuksen Tulevaisuuskirjan (2015) ja tuli vastustamaton tarve spekuloida vastuuttomasti oppimisen ja koulutuksen tulevaisuutta. Tulevaisuus tuntuu myös olevan muotia, siitä kirjoitetaan nyt kaikenlaista. Wileniuksen mukaan tulevaisuudesta puhutaankin paljon, kun ajat ovat epävarmat. Tämän kirjoituksen tarkoitus on luoda yksi kuva tulevaisuudesta, jota voin sitten korjata näkemyksen syventyessä. Siksi kannustan kommentoimaan jos tuet havaintoja, tai varsinkin jos olet eri mieltä.

Kuinka tulevaisuutta tutkitaan

Tulevaisuudentutkimuksen professorina työskentelevän Markku Wileniuksen menetelmä tulevaisuuden tarkasteluun on eräänlainen variantti historiantutkimuksesta. Hän tarkastelee teollisen vallankumouksen jälkeistä historiaa talouden, kulttuurin, sosiaalisten tekijöiden ja ympäristön kannalta, ja nojaa ns. Kondratjevin sykliajatteluun. Kondratjevin sykleissä on kyse teollisen vallankumouksen jälkeen tapahtuneista noin 40 vuoden mittaisista kehitysaalloista, joiden veturina ovat teknologiset murrokset ja niiden aiheuttamat kulttuuriset käänteet. Teorian mukaan olemme nyt kuudennen syklin (n. 2010-2050) alkuvaiheessa.

Pyrin itse soveltamaan samaa ajatusta, sillä se huomioi hyvin rakenteellisten seikkojen vaikutuksen kokonaisuuteen, ja vaikuttaa siten toimivalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että voisimme tarkkaan tietää, mitä tulee tapahtumaan edes lähitulevaisuudessa. Wileniuksen sanoin sykliajattelun kautta voimme nähdä tulevaisuuden muodon, mutta emme sen sisältöä. Wilenius nostaa esiin myös yleisiä virheitä tulevaisuuden arvioinnissa: yliarvioimme muutoksen lyhyellä ja aliarvioimme pitkällä aikavälillä, uskomme lineaariseen helpommin kuin eksponentiaaliseen kasvuun tai romahdukseen ja olemme sokeita kulttuurisille syvävirtauksille. Tälläkin uhalla aion nyt hieman profetoida, joskin vain suhteellisen lyhyellä kymmenen vuoden jänteellä.

Koulutuksesta oppimiseen

Yksi koulutusta koskeva merkittävä murros, joka on jo käynnistynyt, on käsitteellinen. Kuten mm. oppimistutkija Sugata Mitra on kuvannut, nykyisenkaltainen laajamittainen koulutus on syntynyt palvelemaan ensisijaisesti armeijaa ja teollisuutta, jotka tarvitsevat samalla tavoin toimivia, tottelevaisia ihmisiä. Koska sekä sodankäynti että teollisuus ovat muuttuneet vähemmän ihmisintensiivisiksi, ei tälle ole enää tarvetta – ja muita tarkoituksia tämä systeemi palvelee huonosti.

Mitä sitten tarvitaan? Yhteiskunnat, yhteisöt ja organisaatiot tarvitsevat ennen muuta muutoskykyisiä, oppivia ihmisiä, jotka kykenevät yhteistyöhön ja arvostavat erilaisuutta. Tämä johtuu siitä, että läpi yhteiskunnan ja biosfäärin kiihtyvä muutos on leimallinen piirre. Koska osaamisen on päivityttävä jatkuvasti, oppiminen ei voi rajoittua enää lapsuuteen ja nuoruuteen, vaan sitä olisi suotavaa tapahtua joka päivä, jopa joka tunti. Siksi koulutus (jonka etymologia liittyy tietysti ’kouluun’) vaihtuu käsitteenä oppimiseen (joka kuvaa laajemmin haluttuun suuntaan tapahtuvaa, tietoista sosialisaatiota). Samalla termit ’opetus’ ja ’kasvatus’ menettänevät suosiotaan ’oppimiselle’.

Tämä käsitteellinen muutos suuntaa huomiota järjestelmistä kohti yksilöiden oppimista ja sen kehittymistä. Huomion kiinnittyminen oppimiseen myös nostaa keskustelun fokukseen kysymyksen, miten oppimista parhaiten edistetään. Sisäisen motivaation herättäminen suhteessa oppimiseen nousee keskiöön.

Sisällöistä osaamiseen

Moni koulutusajattelija on nostanut esiin yllä kuvatun, perinteisen koulutuksen vanhenemisen. Ratkaisuksi tarjotaan usein taitojen oppimista tietojen sijaan. Useimmat lisäksi menevät vielä askeleen pidemmälle ja painottavat lisäksi, että olennaisinta ei ole oppia taitoja, vaan metataitoja. Metataidoilla tarkoitetaan esimerkiksi oman oppimisen arvioinnin eli reflektion taitoja, niin sanottua oppimaan oppimista sekä muita alttiuksia tarkastella omaa toimintaansa kehittävästi.

Wilenius nostaa kirjassaan esiin viisi osaamista, jotka hänen mielestään ovat tulevaisuuden koulutuksen kulmakiviä: 1) Tiedonhankintataidot, 2) oppimaan oppiminen, 3) ratkaisukeskeisyyden oppiminen, 4) luovuus ja 5) kulttuuriosaaminen. Wileniuksen listauksessa tulevat ilmi juuri muutoksessa ja monimutkaisuudessa onnistumisen kannalta keskeiset kompetenssit. Saman suuntaisia tavoitteita oppimiselle on asetettu myös Suomen uusissa, syksyllä 2016 voimaan astuneissa opetussuunnitelmissa.

Kiinnostavaa on, että nämä osaamiset ovat luonteeltaan sellaisia, joita perinteisesti humanististen aineiden ja taiteiden on esim. opetussuunnitelmissa katsottu opettavan. Monet isot valtiot, esimerkiksi Yhdysvallat ja Intia ovat viime vuosina vieneet koulutusjärjestelmäänsä päinvastaiseen, mitattavia standardikompetensseja ja luonnontieteitä (STEM-aloja) korostavaan suuntaan, kuten esimerkiksi yhdysvaltalaisfilosofi Martha Nussbaum toteaa kirjassaan Talouskasvua tärkeämpää (2011). Mikäli Nussbaumin, Wileniuksen, Sugata Mitran ja monen muun tutkijan käsitys osoittautuu oikeaksi ja juuri metataidot vastaavatkin tulevaisuuden tarpeisiin parhaiten, nähdään näissä maissa joko koulutuksen relevanssin täydellinen romahdus tai jälleen uusi suunnanmuutos, mahdollisesti molemmat. Pidän tätä todennäköisenä.

Mitä tapahtuu koulutusjärjestelmille?

Koska koulutuksen käsite on vanhentunut, myös siitä johdettu koulutusjärjestelmän käsite on kriisissä. Haaste ei ensisijaisesti ole kuitenkaan käsitteellinen: koska oppimisen on tapahduttava kaikkialla, ja mobiliiteknologia antaa tähän ennen kokemattoman hyvät välineet, siirtyy oppiminen väistämättä kohti yksilöiden nonformaalia oppimista, pois koulutusinstituutioista. Mobiili-internet tavoittaa pian puolet maailman väestöstä, ja kattavuus paranee koko ajan, joten informaatiosta oppimisesta tulee entistä saavutettavampaa kaikille. Informaatiosisältö on jatkuvasti saatavilla, ja toisaalta mobiililaite tukee oppimista esimerkiksi sitä varten suunniteltujen sovellusten ja pelien avulla. Digitaalisten oppimissisältöjen ja niiden jakelualustojen markkinoista on käynnissä muihin alustatalouden aloihin verrattavissa oleva taloudellinen kilpajuoksu, josta kirjoitin hiljattain. Tämä takaa sen, että pedagogisesti laadukasta sisältöä on koko ajan enemmän saatavilla.

Purkavatko yhteiskunnat siis kalliit, julkisesti rahoitetut koulutusjärjestelmänsä? Tuskinpa, ainakaan ne yhteiskunnat jotka huolehtivat taloudellisesta kilpailukyvystään. Koska oppimisen merkitys korostuu jatkuvasti enemmän, sitä kannattaa edistää kaikin keinoin. Oppimistutkimus tukee yhteisön, vuorovaikutuksen ja kehollisen läsnäolon merkitystä oppimisessa, joten pelkkä tietoverkon ja yksilön vuorovaikutus ei riitä. Myös motivaatiotutkimus, kuten Deci ja Ryan, nostaa yhteisöllisyyden kolmen tärkeimmän motivaattorin joukkoon.

Oppimista edistäviä tekijöitä massiivisessa meta-analyysien arviossaan tutkinut uusi-seelantilainen John Hattie on todennut palautteen ja mestari-kisälli -mallin olevan tehokkaimpia oppimisen edistäjiä. Hattien kymmenien tuhansien empiiristen tutkimusten tuloksia yhteen vetävä tutkimus näyttäisi vahvasti tukevan opettajan merkitystä myös digitaalisen oppimisen aikakaudella. Sosiaaliseen vuorovaikutukseen perustuvat koulutusjärjestelmät ovat siis jatkossakin tehokkaimpia oppimisen edistäjiä.

Toisaalta, kun tarkastellaan mihin tarpeeseen koulutusjärjestelmät ovat syntyneet, huomataan että niiden tarkoitus ei alun perinkään ollut edistää yksilön oppimista mihin tahansa suuntaan. Koulutusjärjestelmät syntyivät, koska valtiot halusivat nimen omaan kontrolloida, mitä lapset oppivat ja millaisiksi he kasvoivat. Itseohjautuvan oppimisen tutkija Sugata Mitra on monessa yhteydessä korostanut, että tilanteessa, jossa internet on läsnä ja opettaja poissa, lapset voivat oppia mitä tahansa. Juuri tämä on valtioille ongelma. Valtion intresseissä on saada nuoret sisäistämään joukko peruskäsityksiä ihmisyydestä, moraalista ja yhteiskunnasta. Tämän normatiivisen koodiston sisältö vaihtelee maittain ja ajallisesti, mutta sama pyrkimys on aina läsnä julkisissa koulutusjärjestelmissä. Se on myös syy, miksi järjestelmistä halutaan pitää kiinni, joten koulutusjärjestelmät tuskin purkautuvat kymmenessä vuodessa. Valtiot, joissa nyt ei ole toimivaa koulutusjärjestelmää, saattavat kustannussyistä lykätä sellaisen rakentamista, koska osaamista voidaan saavuttaa myös mobiilioppimisen avulla. Kestävän yhteiskunnan kannalta koulutusjärjestelmä on kuitenkin edelleen avaintekijä kasvattaessaan yhteisön moraaliin.

Koulutusjärjestelmä kuitenkin uudistuu, sillä vaikka valtiot tarvitsevat sitä edelleen, ne tarvitsevat sitä muuhun kuin kuuliaisten tehdastyöläisten tuottamiseen, vastaten kulloisiinkin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin tarpeisiin. Lisäksi paine järjestelmän muuttamiseksi varsinkin maissa, joissa koulutus on hyvin hierarkkista, nousee. Tästä on esimerkkinä nuorista, usein opiskelijoista, lähteneet kansanliikkeet kuten Arabikevät. Jos vaihtoehtoina on vallasta luopuminen tai koulutusjärjestelmän kehittäminen, poliittinen eliitti valinnee mielummin jälkimmäisen. Tämän ajatuksen Wilenius nostaa kirjassaan monesti esiin.

Oppilaitosten ja opettajien tulevaisuus

Koulutusjärjestelmän ytimessä ovat oppilaitokset ja opettajat. Paremmin jälkiteollista yhteiskuntaa palvelevan koulutusjärjestelmän rakentamisessa ytimessä on jakaminen ja yhteistyö. Tutkinnoilla ei enää ole aiemman kaltaista arvoa työmarkkinoilla, vaan hakijan osaaminen ja siitä todistavat näytöt korostuvat. Oppilaitokset avautuvat kohti muuta yhteiskuntaa, sillä muuten niiden opettamat asiat vanhenevat auttamatta ja niistä valmistuvat ovat muun yhteiskunnan verkostojen ulkopuolella eivätkä pysty todentamaan osaamistaan konkreettisesti. Tästä on jo nyt lukuisia esimerkkejä, kun oppilaitokset ottavat kursseilleen esimerkkitapauksia yrityksiltä, toteuttavat yhteisiä hankkeita järjestöjen kanssa tai vaikkapa rakentavat kampuksensa lähtökohtaisesti avoimiksi, kuten Metropolian tuleva Myllypuron kampus. Oppilaitosten on siis tarkasteltava asemaansa entistä enemmän ns. ekosysteemiajattelun kautta, osana erityyppisten toimijoiden yhteistyöhön perustuvaa verkostoa.

Jotkin, kapea-alaista ammatillista koulutusta antavat oppilaitokset voivat kadota, jos niiden merkitys ekosysteemin osana ei ole riittävän suuri muiden toimijoiden kannalta, ja niiden antaman osaamisen voi helposti ottaa haltuun esimerkiksi verkkokurssin kautta. Puhdasta substanssiopetusta ei enää tarvita, sillä se on saatavilla digitaalisesti.

Varsinkin tutkimusperustaista opetusta antavilla korkeakouluilla on myös paine avautumiseen, koska tieteellinen tieto on menettänyt auktoriteettiasemansa. Poliitikot eivät enää kuuntele henkilöä siksi, että tämä on tieteellisesti ansioitunut, mutta laajasti verkostoitunutta tutkimusryhmää saatetaan kuunnella sen yhteiskunnallisten kytkösten takia. Opiskelijat eivät enää valitse oppilaitostaan instituution maineen perusteella, vaan kiinnostavien (oletettujen) vertaisryhmien pohjalta. Tämän seurauksena oppilaitoksen tunnelma ja sisäinen kulttuuri korostuvat tekijöinä, joihin niiden on panostettava. Oppilaitoksien avautuminen ja kytkeytyminen ekosysteemiin ovat esimerkki laajemmasta muutoksesta, jossa koulutusjärjestelmän lisäksi kaikki muutkin yhteiskunnan sektorit kytkeytyvät toisiinsa nykyisin ”epätyypillisiksi” kutsuttujen kumppanuuksien kautta. Tähän Wileniuksen mukaan ajaa esimerkiksi julkishallinnon resurssien niukkeneminen, yritysten toimintakulttuurin muutos, kansalaisjärjestöjen roolin kasvu sekä kansalaisyhteiskunnan paineet avoimuuteen. Tästä yhteistyöstä kertoo myös tanskalaisen filosofianopiskelijan tekemä dokumentti Collaboration, joka tietenkin on ilmaiseksi jaossa.

Oppimisympäristöjen rooli on aiempaa enemmän vuorovaikutuksen synnyttäminen. Koska sisältöjä ja pedagogista tukeakin varsin kattavasti saatavilla verkosta, fyysisen oppimisympäristön merkitys on ennen muuta ihmisten kohtaamisessa. Tilat, joissa opiskelu, työ, aktivismi ja yrittäjyys lomittuvat lisääntyvät.

Opettajien rooli korostuu, kun yhteiskunnat arvostavat yhä enemmän ketteryyttä. Yrityksiltä, julkishallinnolta ja myös oppilaitoksilta vaaditaan yhä enemmän kykyä reagoida nopeasti muuttuviin tilanteisiin, ja paras reaktiokyky on organisaatioissa, joissa on matala hierarkia ja toteuttavilla tiimeillä on paljon valtaa (ja tästä organisaatiotutkimuksen havainnosta Wilenius antaa esimerkkeinä ohjelmistoyrityksiä). Oppilaitoksissa tämä tarkoittaa, että opettaja, opetusryhmä ja sen sisäiset pienryhmät ovat itseohjautuvia. Tämä vastaa suomalaisen perus- ja lukiokoulutuksen nykytilaan varsin pitkälti, mutta korkeakouluissa tämä on vielä osin toteutumatta. Maailmanlaajuisesti oppilaitoksia leimaa pikemminkin ulkoinen kontrolli ja mittaus, kuin tämänkaltainen lean-ajattelua muistuttava toimintatapa. Suomalaisen koulutuksen onnistumista tutkinut Pasi Sahlberg nostaa tämän yhdeksi inspiroivaksi esimerkiksi muille maille kirjassaan Suomalaisen koulun menestystarina (2015).

Itseohjautuvuuden ja ketteryyden vaatimus luo vaateita myös opettajien ammattitaidolle. Suomi on yksi maailman harvoja maita, joissa opettajilla on korkeakoulutus ja sitä kautta hyvin vahva ammatti-identiteetti. Tämä tarkoittaa, että seuraavien kymmenen vuoden aikana tullaan näkemään valtavia mullistuksia opettajankoulutuksessa läpi maailman. Tämä voi tapahtua joko opettajankoulutuksen akatemisoinnin tai muunlaisen kehittämisen, esimerkiksi opettajankoulutukseen suunnattujen digisisältöjen merkittävän paranemisen kautta. Opetuksen kehittämisen painopiste siirtyy siis globaalisti pois mittauksen kehittämisestä kohti opettajuuden vahvistamista.

Oppimisen kaikkiallisuus ja sivistys

Vaikka koulutusjärjestelmä ja oppilaitokset säilyvätkin merkittävänä yhteiskunnallisena instituutiona, oppiminen leviää myös niiden ulkopuolelle. Tämä on totta jo nyt: netti tarjoaa väylän suoraan viimeisimpään tieteelliseen tietoon, ja toisaalta kasvavassa määrin myös ilmaisia verkkokursseja, MOOCeja, oppimispelejä ja Khan Academyn tapaisia oppimisympäristöjä. Verkosta on kovaa vauhtia tulossa pedagogisempi. Esimerkiksi maailman arvostetuimpiin kuuluva yliopisto MIT on ottanut linjakseen julkaista kaikki kurssinsa vähitellen MOOCeina, samoin opetuksen kehittämisohjelmansa open source -periaatteella.

Eräs it-tukihenkilö kuvasi toimenkuvaansa somessa seuraavasti: ”Periaatteessa siis googlaan paremmin kuin muut.” Lauseessa tiivistyy se, että lähes kaikki tieto alkaa olla verkossa, ja ammattitaito on toimivan, relevantin ja luotettavan tiedon löytämistä ja soveltamista kulloiseenkin tapaukseen. Tällä on totta kai valtavat hyvät seuraukset kun kuka tahansa voi oppia vaikkapa korjaamaan tavaroitaan tai toimimaan ympäristöystävällisesti. Toisaalta ohjeet vaikkapa ydinaseen rakentamiseen tai ydinvoimalaan murtautumiseen lienevät myös pian (tai nyt jo) kenen tahansa saatavilla, mikä aiheuttaa suuria riskejä. Internetin sensurointi ei viime kädessä ole sen verkostomaisen luonteen takia mahdollista, mikäli joku todella haluaa tietyn tiedon löytää.

Koska kaikki tiedollinen ja osin taidollinenkin oppiminen on kymmenen vuoden päästä ihmiskunnan enemmistön saavutettavissa missä tahansa, nousee oppimiselle uusi vaatimus: sivistys. Tämä sana, jolle ei ole suoraa vastinetta englannin kielessä, juontuu etymologisesti ’siveydestä’, joka sivistys-sanan keksimisen aikaan tarkoitti siisteyttä, etiikkaa tai moraalia. Sivistys onkin kypsymistä ihmisenä, kanssaihmisten huomioimista, arvostelukyvyn kehittymistä. Mikäli oppimiselle asetetaan yksi tavoite seuraaville kymmenelle vuodelle, sen pitäisi olla juuri sivistykseen motivointi.

Yhteenveto

Yllä olen kuvannut Wileniuksen kirjaan, muuhun lukemaani kirjallisuuteen ja henkilökohtaisiin keskusteluihin perustuen oman käsitykseni siitä, mihin oppiminen voisi olla menossa. Kirjoituksen viitteet ovat puutteelliset ja osa ajatuksista perustuu vain omaan intuitiooni, joten varmasti moni asia menee toisin ja tapahtuu muutoksia, joista minulla ei ole aavistustakaan. Siksi olisi hieno kuulla muiden näkemyksiä. Yhteen vetäen, yllä olen hahmotellut seuraavaa:

  1. Koulutuksesta oppimiseen: Vuonna 2026 koulutuksesta ja opetuksesta puhuminen on pääosin korvautunut puheella oppimisesta. Samalla oppiminen on alettu näkemään asiana joka voi tapahtua monenlaisissa ympäristöissä, joka on itsessään motivoivaa ja arvokasta.
  2. Oppimisen ensisijaisuus: Oppiminen nähdään yhteiskuntien ja organisaatioiden avainresurssina, sillä yhteiskunnan, ympäristön ja työelämän muutostahti kiihtyy jatkuvasti. Oppiminen tarjoaa välineen muutoksessa pärjäämiseen.
  3. Osaaminen ja metataidot tavoitteena: Järjestelmällisten oppimisprosessien tavoitteeksi nousevat ennen muuta erilaiset taidot, jotka mahdollistavat jatkuvan oppimisen ja toimivan vuorovaikutuksen. Tiedollinen oppiminen menettää merkitystään mutta säilyy näiden taitojen merkityksellisenä taustatekijänä.
  4. Oppimissisältöjen saatavuuden räjähdys: Digivälineet mahdollistavat oppimissisältöjen tuottamisen ja julkaisun kenelle tahansa. Suuresta määrästä nousee myös paljon huippuja, ja myös marginaalisissa oppiaineissa tarjonta on laajaa. Myös huipputasoista sisältöä on avoimesti jaossa ja sitä kehitetään avoimissa yhteisöissä.
  5. Koulutusjärjestelmät avautuvat: Formaali koulutusjärjestelmä kohtaa painetta digisisältöjen tulvassa, mutta säilyttää asemansa. Puhtaasti substanssipitoinen formaali koulutus, jolla ei ole lainkaan yleissivistävää tai yhteiskunnalista sisältöä, katoaa. Koulutusjärjestelmä demokratisoituu vähitellen ollakseen aiempaa mielekkäämpi.
  6. Oppilaitokset verkottuvat: Oppilaitokset avautuvat kohti muuta yhteiskuntaa säilyttääkseen relevanssinsa ja tuottaakseen laadukkaampaa oppimista. Ne muodostavat yhä enemmän kumppanuuksia paikallisyhteisössään ja globaalisti. Oppimisympäristöt tähtäävät vuorovaikutuksen tukemiseen ja kumppanuuksien syntymiseen oppijoille ja toisaalta oppilaitoksille itselleen.
  7. Opettajuus vahvistuu ja vuorovaikutus korostuu: Oppilaitoksilta edellytetään aiempaa enemmän ketteryyttä ja yhteiskunnallista vaikutusta, ja tämä saavutetaan antamalla paljon valtaa ja vastuuta sinne, missä oppiminen tapahtuu. Opettajien asema vahvistuu globaalisti ja heidän tehtävänään on ennen muuta oppilaiden vuorovaikutuksen vahvistaminen ja sosiaalisen tuen antaminen. Yhteiskunnat, joilla suinkin on varaa siihen, panostavat opettajuuden vahvistamiseen.
  8. Sivistyksen ja etiikan korostuminen: Koska kaikki sisältö on lähes kaikkien saatavilla, oppimisen suuri haaste ei ole kuinka levittää informaatiota tai edes osaamista – vaan kuinka saada ihmiset toimimaan vastuullisesti. Opetuksen kehittäjien suurin työmaa on moraalinen.

Oppiminen, digitalisaatio ja alustatalous

Muutama päivä sitten Apple julkisti ohjelmointioppimisen hankkeensa. Samalla Apple kertoi aloittavansa opettajien tukemisen digitaalisten välineiden käytössä. Jo aiemmin teknologiayhtiö oli lanseerannut oman oppimisympäristönsä Swift Playgroundsin.

Tällä avauksellaan Apple hyppäsi mukaan kilpailuun, jota kaksi suurta teknologiafirmaa, Google (Google for Education ja sen osa Google Classroom) ja Microsoft (Microsoft Education ja Office 365 for Education) jo aiemmin ovat käyneet kouluissa. Näiden julkistuksien jälkeen nämä kolme jättiläistä tarjoavat nyt siis kaikki täyden paketin oppilaitosten teknologian käyttöönottoon:

  • laitteita kuten tabletteja ja läppäreitä,
  • virtuaalisen oppimisympäristön, jossa sisältöä voi jakaa ja työstää sekä
  • opettajille suunnattua tukea ja koulutusta.

Laitteita, oppimisalustoja ja jatkokoulutusta on toki kaikkia ollut olemassa aiemminkin. Nyt on kuitenkin käsillä murros, jossa oppiminen ja koulutus on laajasti huomattu alueena, jossa kannattaa olla mukana. Tästä yksi selkeä signaali on, että maailman tunnetuimmat teknologiayritykset ovat kaikki lähteneet isosti markkinoimaan koulutustuotteita ja koostaneet niistä ”kaikenkattavia” palvelukokonaisuuksia. Tässä kirjoituksessa pohdin mistä tämä kuohunta johtuu, mitä se on aiheuttanut ja mihin se vie.

Mistä oppimisalan murros johtuu?

Murroksen taustalla on tietenkin löyhästi ilmaistuna digitalisaatio. Nyt tapahtuva digitalisaatio ei tarkoita, että digivälineet olisivat vasta nyt tulleet saataville tai että opettajat eivät olisi niitä käyttäneet aiemmin. Koulutusalan kohdalla tämä usein epämääräisesti käytetty ilmaus tarkoittaa ennen muuta kahta asiaa:

  1. laitteiden arkipäiväistymistä ja halpenemista niin, että suomalaisella kunnalla voi teoriassa olla mahdollista tarjota oma laite jokaiselle koululaiselle;
  2. verkkoyhteyksien nopeutumista, jonka ansiosta verkko-oppimisympäristöt ovat aidosti koko ajan saavutettavissa, eli niihin voi luottaa.

Vaikka laitteita ja verkkoja on ollut jo vuosikymmeniä ja verkko-oppimisalustojakin kouluissa reilusti yli kymmenen vuotta, vasta parin viime vuoden aikana sisällön ja työkalujen laatu on todella alkanut kilpailemaan paperiseen kirjaan perustuvan oppimisen kanssa. Sitä ennen alustat olivat hankalia, sisällöt puutteellisia eivätkä välineet mahdollistaneet opettajan – saati oppijan – omaa sisällöntuottamista. Nyt tapahtuva ”digitalisaatio” tarkoittaakin siis ennen muuta, että digisisällön ja -työkalujen saavutettavuus on ylittänyt kriittisen rajan. Tähän myös Suomen hallitus on reagoinut nostamalla koulutuksen digitalisaation yhdeksi kärkihankkeistaan.

Mihin muutos on johtanut?

Tämä muutos on mahdollistanut pienten toimijoiden ilmaantumisen isojen oppikirjakustantamojen hallitsemalle kentälle. Tämän seurauksena on syntynyt jälleen muodikkaasti ilmaisten ”ekosysteemi”, jossa eri toimijat hakevat paikkaansa ja rikastavat koko ”ravintoketjua”. Tämän vaikutuksia voidaan tarkastella kahdesta perspektiivistä:

  1. Pedagoginen näkökulma: Materiaalien ja ratkaisujen kehittäminen ja jakaminen on helpottunut, jolloin pedagogiikalle avautuu uusia mahdollisuuksia (kenties vanhojen ideoiden toteuttamiseen). Esimerkiksi uskonnonopetuksessa voidaan hyödyntää vaikkapa interaktiivisia taideteoksia tai karttoja opettajien rakentamina. Oppijat taas itse voivat löytää opettajan luoman sisällön lisäksi lukemattomien muiden lähteiden äärelle. Oppimateriaalit ovat siis vapautuneet harvainvallasta.
  2. Liiketoiminnan näkökulma: Toimiala on kasvanut toimijoiden määrän noustua teknologian halvennuttua. Samalla kouluille ja kunnille on tekniikan halpenemisen kautta avautunut aito mahdollisuus tehdä valintoja hankkimiensa laitteiden, alustojen, materiaalien ja tukipalveluiden osalta. Tätä kautta maailman toiseksi suurin (noin 5000 miljardia / vuosi) julkisten investointien kohde, koulutus, on auennut kauppapaikkana aivan uudella tavalla. Esimerkiksi teknologiajulkaisu TechCrunch totesi hiljattain, että koulutuksesta voi tulla suurin ja tuottoisin digitalisoitu toimiala. Tämän takia tuntuu, että kaikki puhuvat nyt oppimisesta. Koska kaikkihan siitä puhuvat.

Miten tämä liittyy alustatalouteen?

Oppimisen parissa työskenteleville, kuten opettajille, on siis auennut mahdollisuus valita ja myös tuottaa kokonaan itse materiaalit ja ympäristöt, jotka oppimista tukevat. Koska materiaalin ja oppijan välillä on kuitenkin aina sekä laite että alusta (verkko-oppimisympäristö tms.), tästä huikeasta mahdollisuudesta on tullut myös niin iso bisnes, että Microsoft, Google ja Apple ovat lähteneet siihen mukaan.

Alustatalous on ollut viime vuosien trendi: liikenteessä Uber, majoitusalalla Airbnb, musiikissa Spotify. Kuten muillakin aloilla, myös koulutuksessa isoimmat voitot kerää se, joka omistaa alustan, jota kautta käyttäjät pääsevät sisältöön tai palveluun käsiksi. Siksi monet suomalaisyritykset kuten Funzi, Fun Academy ja Claned kehittävät oppimisalustoja, ja siksi myös globaalit teknologiafirmat kehittävät niitä. Kun sisällön voi valita vapaasti, rahavirrat jakautuvat puroiksi. Isommat virrat kuitenkin kulkevat aina kauppapaikkojen, siis alustojen lävitse.

Moni opettaja on sanonut, että haluaa käyttää alustaa, joka on käytössä myös ”oikeassa elämässä”, ei vain oppilaitoksissa. Tämän takia isot pelurit ovat vahvoilla: kyllä, nekin kehittävät vain kouluihin suunnattuja välineitä ja alustoja, mutta ne ovat aina integroituja samojen yhtiöiden pilvipalveluihin, joita käytetään työssä ja harrastuksissa eli ”oikeassa elämässä”. Googlen Drive (ent. Docs) on ollut olemassa jo digimuistoisista ajoista, Microsoftin Office 365 on tullut ryminällä viime vuosina ja kas, Apple julkaisi pari päivää sitten iWork -nimisen pilvipalvelun. Tällaista kombinaatiota eivät pienet alustakehittäjät kykene tarjoamaan. Isot firmat ovatkin ostaneet monia pienempiä kehittäjiä, jotka ovat rakentaneet parempia oppimissovelluksia, ja liittäneet ne omaan ympäristöönsä.

Nähtäväksi jää, kenen ympäristöstä muodostuu uusi standardi, ”oppimisen Spotify”. Isot ovat vahvoilla pilvipalveluineen, mutta alustataloudessa on nähty myös pienten häiriköiden suorittamia isoja kaappauksia, esimerkkinä vaikkapa juuri Uber ja Airbnb.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

Onko oppimisalan digitaalinen kehitys ollut suotuisaa? Oppikirjakustantamojen näkökulmasta ei, koska oligopoli on murtunut. Pienten sisällöntuottajien näkökulmasta kyllä ja ei, koska liiketoiminnalle on avautunut mahdollisuus mutta samalla tulovirta on alustojen hallussa ja siis pieni. Teknologiajättien osalta on liian aikaista sanoa kuka kilpailun voittaa.

Opettajien näkökulmasta alustat ovat parantuneet ja tuoneet tiettyjä standardeja, joilla arvioida verkkomateriaalien laatua. Käytettävissä olevien, laadukkaitten välineiden ja sisältöjen kirjo on räjähtänyt.  Aiemmin ei olisi voinut kuvitellakaan että opettajat olisivat luoneet esimerkiksi omia matematiikan kirjojaan, mutta nyt kaikki opettajat voivat tuottaa materiaalia ja siten opettajan mahdollisuudet vaikuttaa omaan työhönsä ovat parantuneet. Samalla kuitenkin oppimissisältö on alkanut kilpailla huomiosta kaiken muun laitteesta avautuvan sisällön kanssa. Alan bisneksen kuumentumisen myötä opettajaan kohdistuu kenties aiempaa enemmän markkinointia, vaikka oppikirjakustantamot ovat kyllä aiemminkin tehneet sitä varsin laajasti.

Entä sitten tärkein, oppijan näkökulma? Tästä on monia näkemyksiä. Mielekästä lienee tarkastella asiaa oppimisen kannalta. Onko oppiminen parantunut, tehostunut, muuttunut mielekkäämmäksi? Oppimisen avaintekijöinä pidetään tutkimuksessa usein kolmea asiaa: 1) muistia, 2) motivaatiota ja 3) tarkkaavaisuutta.

Ainakin sisältöjen laatu on noussut yksinkertaisesti siksi, että isommasta määrässä myös huippuja on enemmän. Se tehnee oppimisesta mielekkäämpää, siis nostaa motivaatiota. Oppijoiden mahdollisuus itse työstää opittavaa asiaa on myös parantunut kiistatta, mikä monien tutkimusten mukaan sekä helpottaa asioiden muistamista että oppimisen mielekkyyden kokemusta. Toisaalta digivälineiden käytön vaikutukset esimerkiksi tarkkaavaisuuteen ovat vielä epäselviä, ja joidenkin tutkimusten mukaan paperilta luettu muistetaan paremmin. Kolmesta avaintekijästä motivaatiota korostetaankin suomalaisessa oppimisen digitalisaatiokeskustelussa, sillä se vaikuttaa olevan ainoa, johon kehitys on vaikuttanut kiistatta positiivisesti. Oppiminen on joka tapauksessa astunut ulos koulusta: kun toinen toistaan parempia alustoja ja materiaaleja on tarjolla kaikille, paranevat oppimisen mahdollisuudet erityisesti muodollisen koulutuksen ulkopuolisille. Työssäkäyvät aikuiset voivat vaikkapa pelata Duolingoa työmatkalla.

Oppimisalalla tapahtuu siis paljon. Digitalisaatio eli digisisällön saavutettavuuden parantuminen on johtanut sisältöräjähdykseen, joka taas on avannut oven alustataloudelle. Kiinnostavaa on, kuinka digivälineet vaikuttavat muistiin ja tarkkaavaisuuteen. Tämän osalta jäämme odottamaan lisää tutkimusta. Toinen mielenkiintoinen kysymys on, kuka alustakilpailun voittaa ja nähdäänkö isojen yritysten alustoille jokin vastine, esimerkiksi ”platform cooperativism” -hengessä.

Suomalaiselta koulutuspolitiikalta puuttuu iso linja

Yksilön saama kasvatus ja koulutus on tarkastelutavasta riippuen 20-vuotinen tai koko elämän mittainen prosessi, joka vaatii runsaasti taloudellisia ja inhimillisiä resursseja. Vuoden 2016 valtion budjetissa koulutuksen osuus on noin 12,5 %. Koulutuksen yksilölliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset ovat valtavat. Silti käsitys koulutuksen päämääristä, arvosta ja keinoista on Suomessa hukassa. Tai oikeammin: erilaisia tavoitteita ja toteutusideoita on lukemattomia, ja lisää tulee valtionjohdolta jatkuvasti.

Esimerkiksi koulutuspolitiikan sekavuudesta käy lukion tuntijakokeskustelu. Ennen kuin vastapäätettyä tuntijakoa ja opetussuunnitelmaa on edes ehditty panna täytäntöön, on opetusministeri jo ajamassa laajempaa valinnaisuutta lukioihin (HS 30.1.). Samalla kun lukiolaisia ohjataan erikoistumaan, ovat yliopistojen kandidaattiohjelmat kautta maan muuttumassa tai muuttuneet laaja-alaisiksi yleistutkinnoiksi amerikkalaisen yliopistomallin mukaisesti.

Ristiriitaisten ja poukkoilevien linjauksien päämääriä voi vain arvailla. Kasvatuksen ja koulutuksen päämäärä liittyy yleensä joko yhteiskunnan tarpeisiin, esimerkiksi demokratian vahvistamiseen tai talouskasvuun, kulttuurin välittämiseen tai yksilöiden oman kehityksen mahdollistamiseen. Olennaista on, että päämäärä on tiedossa, sillä kasvatus vaikuttaa yhteiskuntaan joka tapauksessa valtavasti. Yksilön vuosikymmenien mittainen kasvatuspolku onkin asia, jonka poliittinen ohjaus edellyttää laajaa konsensusta: hallitus joka tekee koulutuspolitiikkaa jonka seuraava hallitus kumoaa, ei uudista kasvatuspäämääriä vaan sumentaa niitä.

Ison linjan puuttuessa vastuu päämäärien ja toteutustavan valinnasta jää yksittäisten kasvattajien harteille. Opettajaksi opiskelevana olen tästä otettu, mutta myös hämilläni. Onko hallitusohjelman visioima ”koulutuksen, osaamisen ja modernin oppimisen kärkimaa” tosiaan tarkoitus rakentaa sattuman varaan?

Jumalaton seurakunta

Seurakunta on mahtava konsepti. Paikallinen yhteisö, joka kokoaa jäsenensä vuodenkierron ja elämän merkkikohdissa, tarjoaa paikan keskustella elämän syvimmistä perusteista kiireettä, laulaa yhdessä ja tuntea olevansa osa jotakin. Seurakuntaan vapaaehtoisesti kuuluvat ihmiset tukevat sitä rahallisesti ja vastavuoroisesti seurakunta tuottaa yhteisöllisyyspalveluita ja tarjoaa esimerkiksi tiloja yhteiskunnallisesti ja moraalisesti kehittävälle harrastustoiminnalle. Mihinkään ei ole pakko osallistua mutta kaikkeen on tervetullut. Seurakuntalaisia yhdistää samalla alueella asuminen, enemmän tai vähemmän aktiivinen osallistuminen toimintaan – sekä usko Jumalaan.

Vuonna 2011 noin 77 % suomalaisista kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja sitä kautta seurakuntiin (vuonna 2014 74 %). Kuitenkin samana vuonna vain 27 % koko väestöstä ilmoitti kysyttäessä uskovansa kristinuskon Jumalaan ja lisäksi 23 % uskovansa jumalaan, mutta toisin kuin kirkko opettaa. Nopeasti laskien noin kolmannes suomalaisista siis kuuluu seurakuntaan uskomatta jumalaan, olettaen että kaikki uskovat kuuluvat seurakuntiin. Uskontokuntaan kuuluminen ilman uskoa jumalaan (tai Jumalaan) selittyy varmasti isolta osin niin sanotun tapauskovaisuuden kautta: monille kirkkoon kuuluminen on sosiaalinen automaatio, jolla ei ole tekemistä oman vakaumuksen kanssa.

Tapauskovaisuuden lisäksi seurakuntien vetovoimalla on varmasti kuitenkin myös merkitystä. Seurakunnan konsepti on erittäin elinkelpoinen, se on kestänyt aikaa jo pari tuhatta vuotta. Samalla se on universaali ja skaalautuva: se voidaan viedä lähes ympäristöön kuin ympäristöön ilman suuria kustannuksia. Vaikka uskonnollisuus Suomessakin hiipuu, seurakuntien jäsenmäärä pitää pintansa paremmin. Suomesta on hyvin hankala löytää vastaavia vakaita, vakavaraisia voittoatavoittelemattomia yhteisöjä, joiden pääasiallinen toiminnan muoto on hiljentymiseen, yhdessäoloon ja elämänkatsomukselliseen pohdiskeluun perustuvaa – ilman uskonnollista tunnustuksellisuutta. Toistaiseksi tätä menestysreseptiä ovat hyödyntäneet vain uskonnolliset yhteisöt, mutta miksei seurakunta voisi rakentua myös tyhjän alttarin ympärille?

Mihin jumalaton seurakunta sitten nojaisi? Mallia voi ottaa tarkastelemalla niin ikään Suomessa erittäin suosittua rippileirin konseptia ja sen kilpailijaa Prometheus-leiriä. Jälkimmäinen kopioi vuonna 1989 rippileirien toimintamallin jossa noin 15-vuotiaat osallistujat lähtevät viikoksi pois arkiympyröistään pohdiskelemaan elämän fundamentteja. Prometheus-leirillä vain Jumala puuttuu. Kuten protu-leirillä, jumalattomassa seurakunnassa sisällön keskiössä voisi olla yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan suhteet, erilaisuus, tulevaisuus, moraali sekä maailmankuva ja -katsomus. Tarvetta korostaa jumal-uskon poissaoloa ei olisi, puhumattakaan sen aktiivisesta vastustamisesta vaan oikeastaan uskonnolliseen vakaumukseen sitoutumattoman seurakunnan ovet voisivat hyvin olla avoinna myös uskoville. Keskeinen periaate seurakunnassa voisi olla sitoutumattomuus ennalta määrättyyn katsomukselliseen kantaan, vaikka tietty jaettu moraaliperusta olisikin välttämätön yhteisön koossapysymiseksi.

Seurakunnan konseptille voidaan siis kuvitella yhtä menestyksekäs tulevaisuus kuin sen historia on ollut, riippumatta siitä mitä juuri nyt hiipumisen merkkejä osoittavalle uskonnollisuudelle tapahtuu. Uskonnollisten ja ei-uskonnollisten seurakuntien yhteiselo on myös kuviteltavissa oleva vaihtoehto. Milloin ja minnehän syntyy alkuseurakunta?

Avoin data ja sen viholliset

Kirjassaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945, suom. 1974) filosofi Karl Popper hahmotteli avoimen yhteiskunnan perusehdoiksi altruistisen individualismin, tasa-arvon ja läpinäkyvän demokratian. Popper puolusti myös klassista liberalismia, jonka mukaan valtion roolin on oltava minimaalinen, jotta yksilöiden täydet vapaudet voidaan taata.

Keskeistä Popperin ajattelussa on yksityinen omistusoikeus. Jotta yksilö voi olla varma turvallisuudestaan ja toteuttaa itseään, on hänellä oltava varmuus ”työnsä hedelmien” pysymisestä hänen hallussaan. Tämä koskee myös aineetonta omaisuutta, kuten tekijänoikeuksia ja dataa. Popperin ajatuksia noudatetaan vahvasti myös suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa.

Yksityisomaisuutta ja läpinäkyvää valtiovaltaa puolustettaessa on ongelmallista, onko valtion eri viranomaisten aineeton omaisuus puolustettavaa yksityisomaisuutta vai julkisena pidettävää vallankäytön mekaniikkaa. Suomessa virkamiesten lähtökohtana tuntuu olevan ensimmäinen. Ajatellaan, että viranomaisen keräämän tiedon luovuttaminen johtaisi kilpailuedun menettämiseen, ja tekisi virastosta turhan. Tai ainakin siinä on jotain lähtökohtaisesti epäilyttävää.

Julkisuuslaki ja valtion data

Julkisuuslaki tuli Suomessa voimaan vuonna 1999. Sen mukaan valtionhallinnon asiakirja on lähtökohtaisesti julkinen, ellei sen salaamiseen ole erityistä syytä. Useimmiten ei ole. Lisäksi, jos esillepanosta eli kansalaiselle toimittamisesta tulee merkittäviä kuluja, kansalainen joutuu maksamaan ne. Periaatteessa siis kaikki ilmaiseksi tai halvalla esilletuotava valtion eri organisaatioiden data pitäisi olla jatkuvasti saatavissa.

Noin vuosi sitten Maanmittauslaitos päätti Julkisuuslain ja hallituksen periaatepäätöksen hengessä julkistaa lähes kaikki maastotietonsa, siis mm. rasterikartta-aineistot joiden perusteella maastokartat laaditaan, ilman erillisiä lisäkuluja valtion budjettiin. Ministeriöiden lausunnot olivat kannustavia. Sitten asia meni valtionvarainministeriön budjettiosastolle, jonka lausunto käytännössä ratkaisee, eteneekö päätös hallituksen käsittelyyn. Lausunto oli kielteinen.

Tilanne on käsittämätön: ilman lisäkuluja saataisiin verovaroin kerättyjä, kaikille hyödyllisiä kartta-aineistoja julkaistua mm. kuntien käyttöön, mutta tämä torjuttiin. Asiaa puitiin mm. Paikkatieto-blogissa. Sittemin asia on kuitenkin edennyt, ja nyt vappuna 2012 tiedot tulivat ilmaiseksi saataville.

Netin sovelluspohjaistuminen

Toinen esimerkki datan avoimuutta rajoittamaan pyrkivistä kehityskuluista on netin sovelluspohjaistuminen. Esimerkiksi uutisia, viestimispalveluita ja blogeja luetaan yhä enemmän yhden tahon kontrolloimien sovellusten kautta, ei www-selaimien avulla. Uutisia luetaan Facebook-applikaatiolla, blogeja selataan puhelinvalmistajien ehdoilla ja henkilökohtainen viestintä on jo lähes siirtynyt yksittäisen palveluntarjoajan ylläpitämiin palveluihin (Facebook, What’sApp, Googlen tuotteet jne.). Nämä palveluntarjoajat eroavat perinteisistä viestintämuodoista siinä, että ne ovat yksityisiä yrityksiä maailman toisella puolella.

Käytämme tietoverkkoa siis välikäsien kautta, ja nämä välikädet keräävät käytöstä yhä enemmän tietoja. Niiden keräämät tiedot käyttäjistä eivät ole avoimesti saatavilla edes käyttäjälle itselleen, mutta sen sijaan välikäsi käyttää tietoja muuttaessaan palvelua ”personoiduksi”. Esimerkiksi Kiinan valtio on personoinut koko demokratian käsitteen pois kiinalaisilta käyttäjiltä. Vaikka esimerkiksi sovelluskehittäjiä on lukuisia, mm. Apple kontrolloi tarkkaan, millä ehdoin sovelluksen voi saada AppStoreen ja siten edes jonkinlaiseen levitykseen.

Tämä kehityskulku on täysin Popperilaisen avoimen yhteiskunnan mallin mukainen. Yksityiset toimijat tekevät mitä haluavat, eikä valtio puutu siihen. Lopputulos vain ei näytä kovin avoimelta.

Avoimen datan puolesta

Viime aikoina avoimen datan kysymykset ovat nousseet jonkin verran esiin. Kyse ei ole vain ”ensimmäisen maailman ongelmista” vaan datan julkisuudella voitaisiin vaikuttaa sellaisiin globaaleihin kehityskulkuihin kuin ilmastonmuutos ja maailmankaupan vaikutukset.

Keskeistä datan avoimuudessa on tietysti negatiivinen vapaus eli se, että saatavuutta ei tietoisesti rajata. Mutta olennaista kansalaistoiminnan kannalta olisi myös datan tuominen sellaiseen muotoon, että siihen perehtyminen olisi mahdollista ilman tilastotieteen perusopintoja. Puhutaan siis ”käyttäjälähtöisestä käyttöliittymästä” ja datan visualisoinnista. Suositun hokeman mukaan mikään ei valehtele niin paljon kuin tilasto, mutta kuten esimerkiksi Tommi Uschanov kirjassaan Suuri Kaalihuijaus toteaa, maailmasta jossa elämme voi oikeastaan ylipäätään saada vain tilastollista tietoa.

Hyvää avointa dataa visualisoituna edustavat vaikkapa WDC Helsinki -projektiin liittyvät Ta-daa, dataa! –visualisoinnit ja katujulisteet. Myös yhdysvaltalainen kansalaisjärjestö STATS tuottaa ja asettaa esille valtavan määrän dataa, mutta visualisointeja kaipaisi lisää.

Tietoa käytetään aina eri tarkoitusperiin eikä esitystapa ole koskaan objektiivinen. Avointa tietoa kaikki voivat käyttää omiin tarkoituksiinsa ja silloin esityksien moneudesta kenties kumpuaa jotain, joka lähestyy totuutta. Popperin ajatuksia pitäisi siis paitsi laajentaa, myös täsmentää intellektuaalisen omaisuuden osalta.

Ilmastokyllästyminen ja ekopsykologia

Ilmastonmuutos, ihmisen myötävaikutuksesta aiheutuva dramaattinen ympäristönmuutos, on tieteen näkökulmasta tosiasiallinen fakta. Suurin osa suomalaisista hyväksyy tämän seikan. Monet myös tietävät, että esimerkiksi kasvihuonekaasujen pitoisuudet ilmakehässä ovat lisääntyneet ennusteiden mukaisesti – itse asiassa jopa enemmän – ja lämpeneminen sekä jäätiköiden sulaminen toteutuneet. Nämä muutokset ovat tapahtuneet viime vuosina silmiemme edessä.

Samaan aikaan ilmastouutisointi ja -keskustelu ovat kadonneet mediasta. Muutokset ovat ilmaston ja maapallon kannalta dramaattisen nopeita, mutta median kannalta kyllästyttävän hitaita – ja mikä pahinta, ennustettuja. Tieteen tulokset kiinnostavat yleisesti ottaen vain, jos ne sopivat 4D-dokumentteihin tai Hesarin Maailman ihmisiä -palstalle.

Syynä näkymättömyydelle ei tietenkään ole journalistien salaliitto, vaan yleisön kyllästyminen. Liian hitaasti etenevä juonirakenne, ennalta-arvattavuus ja etäisyys omasta elinpiiristä ovat tämän kertomuksen ongelmia. Kuitenkin esimerkiksi vesistön rehevöityminen, merien suolapitoisuuden muutokset ja kasvava hiihtoputkien tarve Etelä-Suomessa ovat arjessa näkyviä, selkeitä ilmastonmuutoksen vaikutuksia joista mediassa on puhuttu hyvin vähän.

Vai onko ongelma sittenkin aiheessa itsessään, ei niinkään sen kerronnallisessa rakenteessa? Eivätkö ympäristöasiat kiinnosta suomalaisia? Kyllä kiinnostavat, ja monialaisesti. Ympäristöalojen koulutusohjelmat vetävät hakijoita puoleensa, Tekesin tuotekehitysrahoista 40% menee ns. cleantech -hankkeille ja nämä hankkeet vetävät myös sijoittajia. Yksilötasolla ilmastoasiat ja niihin läheisesti liittyvät energiakysymykset kuitenkin jäävät muun ympäristönsuojelun jalkoihin. Itämeri ja metsiensuojelukiinnostavat, ilmakehä ei. Ihmisiä vaivaa ilmastokyllästyminen.

Yksi syy lienee se, että ilmakehää on hankalampi halata kuin puuta tai merivettä. Ns. ekopsykologia, eli karkeasti kuvaten pyrkimys kasvattaa lapset ympäristöä kunnioittaviksi viemällä heidät metsään kyllä saa espoolaisenkin puolustamaan Nuuksiota, mutta ilmakehään on hankalampi muodostaa vastaavaa tunnesidettä.

Ilmastonmuutoskeskustelu on typistynyt muovikassitutkimuksiin, joissa kerrotaan ettei muovikassin korvaaminen puuvillakassilla olekaan niin olennaista. Samalla keskeisimmät tekijät kuten energiatehokkuus, uudet energiamuodot ja näihin vaikuttaminen kulutusvalinnoilla ovat pudonneet otsikoista.

Kysymys sinänsä ilmastoystävällisen mutta muuten vastustetun ydinvoiman kohtalosta on myös ratkaisematta, ja siitä puhutaan lähinnä mielenosoitusuutisointien yhteydessä.

Alla kolme keinoa yksilön ilmastopolitiikkaan:

  1. Energiatehokkuus omassa elämässä: Onko irrottautuminen arjesta pakko tehdä Kaakkois-Aasiassa? Voisiko vastaavaa eksotiikkaa saada junamatkasta Pohjois-Pohjanmaalle tai metromatkasta Kontulaan? Myös irroittamalla johdon pistorasiasta iltaisin voi tiputtaa omaa energialaskuaan ja samalla saa ne ärsyttävät punaiset ledit sammumaan.
  2. Ilmastoystävällisten energiamuotojen valinta sähkösopimusta tehdessä: Tuulivoimaa ja vanhaa vesivoimaa saa Kraft & Kulturilta lähes Helsingin Energian perushintaan. Pelkillä ydinvoimaloilla tuotettua sähköä ei Suomessa toistaiseksi voi ostaa.
  3. Pyöräily ja kävely liikennemuotoina: pyöräily on paitsi trendikästä, myös avartavaa. Autoa tai raideliikennettä hitaammin liikkuessa näkee kliseen mukaan paikat uudesta näkökulmasta – ja tämä on ihan totta. Joku voi myös ajatella kuntourheilun näkökulmaa.

Nettisovellukset yhteiskunnallista tietämättömyyttä vastaan

Viime aikoina minua on alkanut kiinnostaa yhteiskunnallinen tietämättömyys. Ilmiö on tietysti yhtä vanha kuin yhteiskunnatkin, mutta sitä ei ole tutkittu kovinkaan paljoa. Asiaa käsittelee Tommi Uschanovin kirja Suuri Kaalihuijaus – kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010). Lukeminen on kesken.

Uschanov toteaa tietämättömyyden olevan Suomessakin todella laajaa. Ihmiset eivät yleisesti ottaen tiedä edes asioista, joita pitävät erityisen tärkeinä. Asianlaitaa voisi kenties parantaa keskittymällä valtiollisten organisaatioiden viestintään. Jos instituutiosta tuottettaisiin helposti lähestyttävää dataa, visualisointeja ja seurantapalveluita, voisi maailma olla melko erilainen.

Hieno esimerkki helposti lähestyttävästä palvelusta, joka tekee yhteiskunnallisen tiedonhankinnan mahdolliseksi on Kansan muisti. Verkkopalvelussa voi tarkastella kansanedustajien ja puolueiden äänestyskäyttäytymistä ja pidettyjä puheenvuoroja. Sinne on myös tallennettu lukuisia vaalikonevastauksia, läsnäoloprosentteja ja vaalibudjetteja. Kansan muisti avattiin vuonna 2010.

Viime aikoina myös Suomessa on julkaistu muutamia kiinnostavia visualisointeja yhteiskunnallisesta datasta. Esimerkiksi Juuso Pääkkösen omilla nettisivuillaan julkaisema visualisointi valtion talousarviosta 2012 on ansiokas. Budjetti kun ei perinteisesti ole ollut helpoimmin lähestyttäviä poliittisen väännön aiheita, ja kuitenkin tärkeimpiä. Tasokas on myös freelancetoimittaja Jens Finnäsin visualisointi Suomen sadasta rikkaimmasta henkilöstä.

Kuvaavaa on, että yksikään mainituista ei ole valtionhallinnon tuottama. Vaikka erilaisia asioita selvitetään, tutkitaan ja kartoitetaan, ja julkisuuslaki määrää kaikki dokumentit julkisiksi ellei niiden salaamiselle ole erityisiä perusteita, ei järjestelmän tuottamasta datasta saa juuri otetta. Kiinnostavat tilastot ja raportit saavat vain harvoin asiallista käsittelyä mediassa. Valtiontalouden tarkastusviraston raporteissa olisi esimerkiksi lööppimateriaalia kuukausiksi, mutta edes toimittajat eivät jaksa perehtyä elämää pidempiin raportteihin.

Kaikki on lähtökohtaisesti julkista, mutta kuka saisi valtion tuottamaan dataa ymmärrettävässä muodossa?

Ansiokas nettisovellus on myös Two Youtube Videos and a Motherfucking Crossfader Dot Com.

Ehdolla edustajistoon – mutta miksi?

Asetuin ehdolle ylioppilaskuntani HYYn edustajistovaaleissa. Edustajisto on 60-jäseninen HYYn ylintä päätäntävaltaa käyttävä toimielin. Koska hallinto, koulutuspolitiikka ja yhteisöviestintä kiinnostavat kasvavassa määrin ja kaljankanto vähenevässä määrin, ajattelin, että voisi olla aika siirtyä järjestöhallituksista kohti ylioppilaskuntaa.

Edustajiston käsittelemät asiat ovat periaatteessa suunnilleen samoja, kuin tiedekuntajärjestön hallituksessa: kuinka rahoittaa jäsenille mielekästä toimintaa, kuinka tavoittaa jäsenistö ja kuinka valvoa jäsenistön etua yliopistolla ja yhteiskunnassa? Ainoastaan kokoluokka ja taustatiedon määrä ovat aivan eri tasolla, ja lisäksi puuttuu toimeenpanevan elimen tehtävät: edustajisto ei kanna kaljaa.

HYY toimii parlamentaarisen mallin mukaan, ja niinpä edustajiston tärkeimpiä tehtäviä talousarvion hyväksymisen ohella on hallituksen valinta. Karkeasti ottaen edustajiston linjatessa periaatteet ja isot linjat, hallitus päättää niiden käytännön toteutuksesta valiokuntien ja erilaisten taloudellisten päätöselinten kanssa. Hallitus muodostetaan HYYssä perinteisesti edustajiston voimasuhteiden mukaan, ja niinpä edustajistoon jää aina oppositio, joka ei istu hallituksessa. Edustan itse Helsingin yliopiston ainejärjestöläiset HYAL ry:tä, koska uskon järjestötoiminnan vaikuttavuuteen, asiakeskeisyyteen edustajistotyössä ja HYYn rooliin yhteiskunnallisena toimijana. HYAL on käytännössä ainoita ryhmiä, jolla on edustajistovaaleissa kunnollinen vaaliohjelma, joka ottaa kantaa tärkeisiin talous- ja edunvalvontakysymyksiin.

Ehdokasnumeroni on 473.

Vaalisivu Facebookissa

Edustajistovaalikoneen vastaukset

Omat vaaliteemani ovat seuraavat:

1. OPETUKSEN LAATU ON TÄRKEINTÄ
Koulutuspolitiikassa niin opiskelijoiden kuin yliopistonkin etu on, että koulutuksen laatuun panostetaan. Tämä tapahtuu ohjauksen, opettajatutoroinnin ja opettaja-opiskelija -suhteen kehittämisellä, ja saadaan aikaan tukemalla hallinnon opiskelijaedustajien tekemää hyvää työtä.

2. HYY NÄKYVÄKSI JÄSENISTÖLLE
HYY tuntuu monesta etäiseltä. Hallituksen olisikin oltava entistä enemmän liikkeellä jäsenistön parissa. Toisaalta tiedotus HYYn päätöksenteosta lisäisi avoimuutta. Esimerkiksi toiminta-avustusten jakoperusteet kaipaavat selvennystä järjestöille.

3. HYYN TALOUS TASAPAINOON HYY-YHTYMÄÄN KESKITTYMÄLLÄ
Suurin osa HYYn toimintatalouden tuloista tulee yhtymän voitonjaoista. HYY kuitenkin käyttää enemmän rahaa kuin yhtymä ja jäsenmaksut tuovat, ja tähän mennessä erotus on katettu hupenevasta käyttörahastosta. Tehokkain tasapainotuskeino on yhtymän toiminnan tehostaminen. Leikkaukset järjestöiltä, henkilöstöstä tai lapsiparkista ovat paitsi toiminnan kannalta typeriä, myös taloudellisesti tehottomia. Yhtymän toimintaa voidaan tehostaa esimerkiksi Kaivopihan vuokrantarkistuksilla ja ulosvuokraamalla Unicafen juhlaravintoloita.

4. PERHEELLISET OPISKELIJAT ULOS AHDINGOSTA
Opiskelija, jolla on lapsi, on toimeentulon suhteen äärimmäisen hankalassa ja epäoikeudenmukaisessa tilanteessa. Opintotukeen tarvitaan huoltajuuslisä, ja tulorajoihin lapsikorotus. Tässä, kuten muissakin asioissa HYYn on otettava rohkeasti kantaa valtakunnanpolitiikkaan.

5. JÄRJESTÖT VOIVAT OPPIA TOISILTAAN
HYYn piirissä toimii noin 250 upeaa järjestöä, joissa tehdään hyvää työtä eri alueilla. Järjestöt voivatkin oppia ennen kaikkea toisiltaan, ja HYYn tehtävä on saattaa ne yhteen eri foorumeilla.