Jumalaton seurakunta

Seurakunta on mahtava konsepti. Paikallinen yhteisö, joka kokoaa jäsenensä vuodenkierron ja elämän merkkikohdissa, tarjoaa paikan keskustella elämän syvimmistä perusteista kiireettä, laulaa yhdessä ja tuntea olevansa osa jotakin. Seurakuntaan vapaaehtoisesti kuuluvat ihmiset tukevat sitä rahallisesti ja vastavuoroisesti seurakunta tuottaa yhteisöllisyyspalveluita ja tarjoaa esimerkiksi tiloja yhteiskunnallisesti ja moraalisesti kehittävälle harrastustoiminnalle. Mihinkään ei ole pakko osallistua mutta kaikkeen on tervetullut. Seurakuntalaisia yhdistää samalla alueella asuminen, enemmän tai vähemmän aktiivinen osallistuminen toimintaan – sekä usko Jumalaan.

Vuonna 2011 noin 77 % suomalaisista kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja sitä kautta seurakuntiin (vuonna 2014 74 %). Kuitenkin samana vuonna vain 27 % koko väestöstä ilmoitti kysyttäessä uskovansa kristinuskon Jumalaan ja lisäksi 23 % uskovansa jumalaan, mutta toisin kuin kirkko opettaa. Nopeasti laskien noin kolmannes suomalaisista siis kuuluu seurakuntaan uskomatta jumalaan, olettaen että kaikki uskovat kuuluvat seurakuntiin. Uskontokuntaan kuuluminen ilman uskoa jumalaan (tai Jumalaan) selittyy varmasti isolta osin niin sanotun tapauskovaisuuden kautta: monille kirkkoon kuuluminen on sosiaalinen automaatio, jolla ei ole tekemistä oman vakaumuksen kanssa.

Tapauskovaisuuden lisäksi seurakuntien vetovoimalla on varmasti kuitenkin myös merkitystä. Seurakunnan konsepti on erittäin elinkelpoinen, se on kestänyt aikaa jo pari tuhatta vuotta. Samalla se on universaali ja skaalautuva: se voidaan viedä lähes ympäristöön kuin ympäristöön ilman suuria kustannuksia. Vaikka uskonnollisuus Suomessakin hiipuu, seurakuntien jäsenmäärä pitää pintansa paremmin. Suomesta on hyvin hankala löytää vastaavia vakaita, vakavaraisia voittoatavoittelemattomia yhteisöjä, joiden pääasiallinen toiminnan muoto on hiljentymiseen, yhdessäoloon ja elämänkatsomukselliseen pohdiskeluun perustuvaa – ilman uskonnollista tunnustuksellisuutta. Toistaiseksi tätä menestysreseptiä ovat hyödyntäneet vain uskonnolliset yhteisöt, mutta miksei seurakunta voisi rakentua myös tyhjän alttarin ympärille?

Mihin jumalaton seurakunta sitten nojaisi? Mallia voi ottaa tarkastelemalla niin ikään Suomessa erittäin suosittua rippileirin konseptia ja sen kilpailijaa Prometheus-leiriä. Jälkimmäinen kopioi vuonna 1989 rippileirien toimintamallin jossa noin 15-vuotiaat osallistujat lähtevät viikoksi pois arkiympyröistään pohdiskelemaan elämän fundamentteja. Prometheus-leirillä vain Jumala puuttuu. Kuten protu-leirillä, jumalattomassa seurakunnassa sisällön keskiössä voisi olla yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan suhteet, erilaisuus, tulevaisuus, moraali sekä maailmankuva ja -katsomus. Tarvetta korostaa jumal-uskon poissaoloa ei olisi, puhumattakaan sen aktiivisesta vastustamisesta vaan oikeastaan uskonnolliseen vakaumukseen sitoutumattoman seurakunnan ovet voisivat hyvin olla avoinna myös uskoville. Keskeinen periaate seurakunnassa voisi olla sitoutumattomuus ennalta määrättyyn katsomukselliseen kantaan, vaikka tietty jaettu moraaliperusta olisikin välttämätön yhteisön koossapysymiseksi.

Seurakunnan konseptille voidaan siis kuvitella yhtä menestyksekäs tulevaisuus kuin sen historia on ollut, riippumatta siitä mitä juuri nyt hiipumisen merkkejä osoittavalle uskonnollisuudelle tapahtuu. Uskonnollisten ja ei-uskonnollisten seurakuntien yhteiselo on myös kuviteltavissa oleva vaihtoehto. Milloin ja minnehän syntyy alkuseurakunta?