Keskeistä Popperin ajattelussa on yksityinen omistusoikeus. Jotta yksilö voi olla varma turvallisuudestaan ja toteuttaa itseään, on hänellä oltava varmuus “työnsä hedelmien” pysymisestä hänen hallussaan. Tämä koskee myös aineetonta omaisuutta, kuten tekijänoikeuksia ja dataa. Popperin ajatuksia noudatetaan vahvasti myös suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa.

Yksityisomaisuutta ja läpinäkyvää valtiovaltaa puolustettaessa on ongelmallista, onko valtion eri viranomaisten aineeton omaisuus puolustettavaa yksityisomaisuutta vai julkisena pidettävää vallankäytön mekaniikkaa. Suomessa virkamiesten lähtökohtana tuntuu olevan ensimmäinen. Ajatellaan, että viranomaisen keräämän tiedon luovuttaminen johtaisi kilpailuedun menettämiseen, ja tekisi virastosta turhan. Tai ainakin siinä on jotain lähtökohtaisesti epäilyttävää.

Julkisuuslaki ja valtion data

Julkisuuslaki tuli Suomessa voimaan vuonna 1999. Sen mukaan valtionhallinnon asiakirja on lähtökohtaisesti julkinen, ellei sen salaamiseen ole erityistä syytä. Useimmiten ei ole. Lisäksi, jos esillepanosta eli kansalaiselle toimittamisesta tulee merkittäviä kuluja, kansalainen joutuu maksamaan ne. Periaatteessa siis kaikki ilmaiseksi tai halvalla esilletuotava valtion eri organisaatioiden data pitäisi olla jatkuvasti saatavissa.

Noin vuosi sitten Maanmittauslaitos päätti Julkisuuslain ja hallituksen periaatepäätöksen hengessä julkistaa lähes kaikki maastotietonsa, siis mm. rasterikartta-aineistot joiden perusteella maastokartat laaditaan, ilman erillisiä lisäkuluja valtion budjettiin. Ministeriöiden lausunnot olivat kannustavia. Sitten asia meni valtionvarainministeriön budjettiosastolle, jonka lausunto käytännössä ratkaisee, eteneekö päätös hallituksen käsittelyyn. Lausunto oli kielteinen.

Tilanne on käsittämätön: ilman lisäkuluja saataisiin verovaroin kerättyjä, kaikille hyödyllisiä kartta-aineistoja julkaistua mm. kuntien käyttöön, mutta tämä torjuttiin. Asiaa puitiin mm. Paikkatieto-blogissa. Sittemin asia on kuitenkin edennyt, ja nyt vappuna 2012 tiedot tulivat ilmaiseksi saataville.

Netin sovelluspohjaistuminen

Toinen esimerkki datan avoimuutta rajoittamaan pyrkivistä kehityskuluista on netin sovelluspohjaistuminen. Esimerkiksi uutisia, viestimispalveluita ja blogeja luetaan yhä enemmän yhden tahon kontrolloimien sovellusten kautta, ei www-selaimien avulla. Uutisia luetaan Facebook-applikaatiolla, blogeja selataan puhelinvalmistajien ehdoilla ja henkilökohtainen viestintä on jo lähes siirtynyt yksittäisen palveluntarjoajan ylläpitämiin palveluihin (Facebook, What’sApp, Googlen tuotteet jne.). Nämä palveluntarjoajat eroavat perinteisistä viestintämuodoista siinä, että ne ovat yksityisiä yrityksiä maailman toisella puolella.

Käytämme tietoverkkoa siis välikäsien kautta, ja nämä välikädet keräävät käytöstä yhä enemmän tietoja. Niiden keräämät tiedot käyttäjistä eivät ole avoimesti saatavilla edes käyttäjälle itselleen, mutta sen sijaan välikäsi käyttää tietoja muuttaessaan palvelua “personoiduksi”. Esimerkiksi Kiinan valtio on personoinut koko demokratian käsitteen pois kiinalaisilta käyttäjiltä. Vaikka esimerkiksi sovelluskehittäjiä on lukuisia, mm. Apple kontrolloi tarkkaan, millä ehdoin sovelluksen voi saada AppStoreen ja siten edes jonkinlaiseen levitykseen.

Tämä kehityskulku on täysin Popperilaisen avoimen yhteiskunnan mallin mukainen. Yksityiset toimijat tekevät mitä haluavat, eikä valtio puutu siihen. Lopputulos vain ei näytä kovin avoimelta.

Avoimen datan puolesta

Viime aikoina avoimen datan kysymykset ovat nousseet jonkin verran esiin. Kyse ei ole vain “ensimmäisen maailman ongelmista” vaan datan julkisuudella voitaisiin vaikuttaa sellaisiin globaaleihin kehityskulkuihin kuin ilmastonmuutos ja maailmankaupan vaikutukset.

Keskeistä datan avoimuudessa on tietysti negatiivinen vapaus eli se, että saatavuutta ei tietoisesti rajata. Mutta olennaista kansalaistoiminnan kannalta olisi myös datan tuominen sellaiseen muotoon, että siihen perehtyminen olisi mahdollista ilman tilastotieteen perusopintoja. Puhutaan siis “käyttäjälähtöisestä käyttöliittymästä” ja datan visualisoinnista. Suositun hokeman mukaan mikään ei valehtele niin paljon kuin tilasto, mutta kuten esimerkiksi Tommi Uschanov kirjassaan Suuri Kaalihuijaus toteaa, maailmasta jossa elämme voi oikeastaan ylipäätään saada vain tilastollista tietoa.

Hyvää avointa dataa visualisoituna edustavat vaikkapa WDC Helsinki -projektiin liittyvät Ta-daa, dataa! -visualisoinnit ja katujulisteet. Myös yhdysvaltalainen kansalaisjärjestö STATS tuottaa ja asettaa esille valtavan määrän dataa, mutta visualisointeja kaipaisi lisää.

Tietoa käytetään aina eri tarkoitusperiin eikä esitystapa ole koskaan objektiivinen. Avointa tietoa kaikki voivat käyttää omiin tarkoituksiinsa ja silloin esityksien moneudesta kenties kumpuaa jotain, joka lähestyy totuutta. Popperin ajatuksia pitäisi siis paitsi laajentaa, myös täsmentää intellektuaalisen omaisuuden osalta.

Samaan aikaan ilmastouutisointi ja -keskustelu ovat kadonneet mediasta. Muutokset ovat ilmaston ja maapallon kannalta dramaattisen nopeita, mutta median kannalta kyllästyttävän hitaita – ja mikä pahinta, ennustettuja. Tieteen tulokset kiinnostavat yleisesti ottaen vain, jos ne sopivat 4D-dokumentteihin tai Hesarin Maailman ihmisiä -palstalle.

Syynä näkymättömyydelle ei tietenkään ole journalistien salaliitto, vaan yleisön kyllästyminen. Liian hitaasti etenevä juonirakenne, ennalta-arvattavuus ja etäisyys omasta elinpiiristä ovat tämän kertomuksen ongelmia. Kuitenkin esimerkiksi vesistön rehevöityminen, merien suolapitoisuuden muutokset ja kasvava hiihtoputkien tarve Etelä-Suomessa ovat arjessa näkyviä, selkeitä ilmastonmuutoksen vaikutuksia joista mediassa on puhuttu hyvin vähän.

Vai onko ongelma sittenkin aiheessa itsessään, ei niinkään sen kerronnallisessa rakenteessa? Eivätkö ympäristöasiat kiinnosta suomalaisia? Kyllä kiinnostavat, ja monialaisesti. Ympäristöalojen koulutusohjelmat vetävät hakijoita puoleensa, Tekesin tuotekehitysrahoista 40% menee ns. cleantech -hankkeille ja nämä hankkeet vetävät myös sijoittajia. Yksilötasolla ilmastoasiat ja niihin läheisesti liittyvät energiakysymykset kuitenkin jäävät muun ympäristönsuojelun jalkoihin. Itämeri ja metsiensuojelukiinnostavat, ilmakehä ei. Ihmisiä vaivaa ilmastokyllästyminen.

Yksi syy lienee se, että ilmakehää on hankalampi halata kuin puuta tai merivettä. Ns. ekopsykologia, eli karkeasti kuvaten pyrkimys kasvattaa lapset ympäristöä kunnioittaviksi viemällä heidät metsään kyllä saa espoolaisenkin puolustamaan Nuuksiota, mutta ilmakehään on hankalampi muodostaa vastaavaa tunnesidettä.

Ilmastonmuutoskeskustelu on typistynyt muovikassitutkimuksiin, joissa kerrotaan ettei muovikassin korvaaminen puuvillakassilla olekaan niin olennaista. Samalla keskeisimmät tekijät kuten energiatehokkuus, uudet energiamuodot ja näihin vaikuttaminen kulutusvalinnoilla ovat pudonneet otsikoista.

Kysymys sinänsä ilmastoystävällisen mutta muuten vastustetun ydinvoiman kohtalosta on myös ratkaisematta, ja siitä puhutaan lähinnä mielenosoitusuutisointien yhteydessä.

Alla kolme keinoa yksilön ilmastopolitiikkaan:

1. Energiatehokkuus omassa elämässä: Onko irrottautuminen arjesta pakko tehdä Kaakkois-Aasiassa? Voisiko vastaavaa eksotiikkaa saada junamatkasta Pohjois-Pohjanmaalle tai metromatkasta Kontulaan? Myös irroittamalla johdon pistorasiasta iltaisin voi tiputtaa omaa energialaskuaan ja samalla saa ne ärsyttävät punaiset ledit sammumaan.
2. Ilmastoystävällisten energiamuotojen valinta sähkösopimusta tehdessä: Tuulivoimaa ja vanhaa vesivoimaa saa Kraft & Kulturilta lähes Helsingin Energian perushintaan. Pelkillä ydinvoimaloilla tuotettua sähköä ei Suomessa toistaiseksi voi ostaa.
3. Pyöräily ja kävely liikennemuotoina: pyöräily on paitsi trendikästä, myös avartavaa. Autoa tai raideliikennettä hitaammin liikkuessa näkee kliseen mukaan paikat uudesta näkökulmasta – ja tämä on ihan totta. Joku voi myös ajatella kuntourheilun näkökulmaa.

Kun viisi vuotta mainoskiellosta oli viime vuonna kulunut, uhkakuvat eivät olleet toteutuneet. Päin vastoin, São Paulon todettiin menestyvän hyvin ja rakentaneen itselleen kokonaan uuden identiteetin. Kuvat heti kiellon jälkeen todistavat muuttuneesta kaupunkikuvasta.

Ulkomainonta dominoi julkista visuaalista tilaa myös Helsingissä. Julkinen tila eli kadut, tiet, metsiköt ja joutomaat, jota käytetään pääasiassa siirtymiseen yksityisten tai puolijulkisten tilojen välillä, on toki julkisesti hallinnoitua, mutta kulkijan huomio kiinnittyy usein kadun pinnan sijaan sitä ympäröivään rakennuskantaan ja irtaimeen. Nämä taas ovat yksityisomisteisia, ja siten niiden ulkomuodosta päättävät yksityiset tahot.

Yksityinen omistus tai ulkomainonnan tehokkuus kulutuksen kasvattamisessa – joka JCDecauxin tutkimuksen mukaan on korkea – ovat kiinnostavia ilmiöitä, mutta en mene niihin tässä. Sen sijaan minua kiinnostaa, kuinka tutkitusti tehokas ulkomainonta vaikuttaa kollektiiviseen tietoisuuteemme (termi on sosiologi Émile Durkheimin, käytän sitä todennäköisesti väärin) eli siihen mitkä asiat ovat tietoisuuden pintakerroksessa läsnä useimmilla ihmisillä.

São Paulon katukuva on mainokseton

Nykyihmisen olemisen tapa on kliseen mukaan informaatiokeskeinen. Informaatiota ihminen taas hankkii ja saa pääasiassa visuaalisten kanavien kautta. Niistä keskeisimpiä ovat tekstit eri paikoissa (sanoi Janne Gallen-Kallela-Sirén mitä tahansa). Iso osa tekstuaalisesta informaatiosta tulee nykyisin Facebookin ja vastaavien verkkosovellusten kautta, mutta myös mainoksista. Julkisessa tilassa liikkuessaan ihminen on jatkuvan tekstitulvan alaisena. Toki kaikki eivät tunnu kiinnittävän siihen huomiota, ja sitä voi myös tietoisesti vältellä. Yhtä kaikki useimmat tuntemani ihmiset tuntuvat tietävän mikä “Viidakon Tähtöset” on, vaikka harva heistä on kuluttanut itse tuotetta (joka on ilmeisesti reality-sarja tv:ssä).

Yhteinen tietoisuus määrää arjen asialistaa: sitä, mistä puhutaan, mitä tehdään töiden jälkeen, mitä kulutetaan ja niin edelleen. Niinpä arkikokemustamme määrää markkinointi. Tällä en tarkoita, että ihminen ehdollistuisi mainonnan seurauksena tai että politiikkaa ohjaisi mainonta, vaan yksinkertaisesti sitä, että elämässä keskeiset asiat kuten puheenaiheet ja kulutusvalinnat ovat markkinoinnin kyllästämiä.

Muita markkinoinnin kanavia on suhteellisen helppo sulkea pois omilla valinnoillaan, mutta laajalle levittäytynyt ulkomainonta tulee vastaan lähes kaikkialla. Tästä todistaa jo mainittu JCDecauxin tutkimus. Ulkomainontaa voikin hyvällä syyllä kutsua visuaaliseksi saasteeksi sen häiritsevyyden ja joka paikassa lojuvan luonteen takia, vaikka mainostajan näkökulmasta se onkin kaikkea muuta. Siksi São Paulon mallista voisi olla oppimista myös Helsingillä.

Entäpä aloista arkaaisin, filosofia, kuinka netti kohtelee sitä? Kohtuullisesti, sanoisin. Filosofinen aineisto on tullut helpommin saataville klassikkodigitointien kuten Gutenbergin, artikkelihakujen ja filosofian nettisanakirjojen kautta. Kattava kirjasto lähietäisyydellä ei siis enää ole skolastiikan välttämätön edellytys.

Mediahypelle on helppo nauraa akatemian ylevien pylväiden välistä, mutta fakta on, että netissä julkaistaan myös kiinnostavaa filosofista materiaalia, jota ei ole muualta saatavilla. Hyvä esimerkki on Philosophy Bites -podcastsivusto, jossa haastatellaan huippufilosofeja. Kokonaan uudenlaista on myös artikkelinjako- ja keskustelusivusto Aaaaarg.org, jonka toiminta taitaa tosin olla tekijänoikeuslainsäädännön tuolla puolen. Tällaisten lähteiden äärelle löytää melko kätevästi esimerkiksi Twitterin avulla, seuraamalla muutamia filosofia-aiheisia julkaisijoita. Tämän mainitseminen filosofianopiskelijoiden parissa tosin saa aikaan alentuvia naurunhörähdyksiä, mutta pitäkää pergamenttinne.

Suomessakin on virinnyt kiinnostavaa nettikeskustelua filosofian alalta, vaikka usein blogeissa sekoittuvatkin henkilökohtaiset vuodatukset ja argumentaatio melko nietzscheläisittäin. Erinomaisia havaintoja on esimerkiksi Frank Martelan blogissa.

Netti on myös tuottanut uudenlaisia tapoja rahoittaa tutkimusta. Hieno esimerkki on kotimainen yhteisöllinen Vertaisrahasto, jossa rahat tulevat käyttäjien lahjoituksista ja rahoituspäätökset tehdään käyttäjä-äänestyksillä.

Sanokoon siis epäilevät sokrateet mitä tahansa, filosofian on aika ottaa uusi platoninen askel ja siirtyä seuraavaan mediaan.

Pääasiallisena huomiona Avolalla oli, että oikeastaan rock kuoli jo 1970-luvulla muututtuaan toisteiseksi kikkailuksi yhä isommilla tuotantovolyymeillä, ja viimeinen elinvoimainen jälkeläinen hip hopkin alkaa olla kokoonkuivunut yhteiskunnallisena liikkeenä. Avola ei julista, vaan toteaa, että rock on vanhentunut yleisöjensä myötä: rokki, kuten ihmisetkin, oli vahvimmillaan nuorena. Rock ei ole huonontunut, vaan jäänyt väistämättä nostalgian ansaan, kuten jazzille kävi jo aiemmin.

Ainakin Suomessa viime vuoden myydyimpien levyjen listaa sävyttää nostalgia: Nightwishin ei ihan tuorein soundi, nyt jo edesmennyt Topi Sorsakoski, Hurriganes, stadionbändejä nostalgisoivat lasten hevidinot ynnä muut. Lisäksi hyvin myyvät tietysti kokoelmaboksit, joita keski-ikäiset ostavat kai toisilleen nuoruuden kaihossa. Konserttilipuista myyvät lähinnä fossiloituneet stadionartistit: Springsteen, Madonna ja Red Hot Chili Peppers.

Tässä ei toki ole mitään uutta, vaikka musiikkimedia ehtikin jo 2006 Metallican Tallinnan-keikan aikaan toivottaa “lopullisia hyvästejä megaluokan tähdille, joita Suomessa muutenkin näkyy harvoin”. Sen jälkeen olen itse nähnyt erinäisissä kiekkokaukaloissa ja muilla kentillä Suomessa ainakin kymmenkunta eri stadionbändiä. Näiden lisäksi Suomessa on keikkaillut lähes kaikki maailman suurimmat, lähinnä yli 50-vuotiaat artistit, mukaan lukien niinkin epätodennäköiset vieraat kuin Guns ‘n’ Roses ja Prince.

Rockista ei oikein ole enää siis muutosvoimaksi, kun sen valtavirrassa ei ole tapahtunut juurikaan uutta sitten 70-luvun lopun. Sen sijaan sen hajaantuneet sivupurot virtaavat eloisina ja tuottavat uutta. Nykyinen nostalgiasta ammentava rock/pop-skene tuskin kykenee muuntautumaan yhteiskunnalliseksi massaliikkeeksi, mutta toivon silti, että sen reunamilta voisi syntyä uusi jazz tai rock. Siis musiikki-ilmiö, jolla on väliä.

Petri Keto-Tokoi & Timo Kuuluvainen: Suomalainen aarniometsä (Maahenki 2010)

Suomalainen aarniometsä on valtava teos. Sillä on mittaa 270 x 240 mm ja 302 sivua. Teos on yhdistelmä taidokkaita metsäkuvia Suomesta sekä laajasti aihetta käsitteleviä artikkeleita. Kirjan toimittajat Keto-Tokoi ja Kuuluvainen ovat itse kirjoittaneet kaikki artikkelit, ja siksi kirja on eheä kokonaisuus. Kattavuus on hyvä: kirjassa kerrotaan mm. suomalaisten metsien biologisesta historiasta, ympäristönmuutoksesta, metsien sosio-kulttuurisesta merkityksestä, metsän psykologiasta ja myyteistä sekä metsien suojelusta. Kirjoittajakaksikko osoittaa teksteissä tyylitajua, asiantuntemusta ja erähenkeä.

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet (WSOY 2011)

Sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen on tullut tunnetuksi yhtenä harvoista suomalaisista yhteiskunnallisen sarjakuvan tekijöistä. Tietäväinen kuvaa vähäosaisten elämää eri puolilla maailmaa harmaanruskein, synkin sävyin. Näkymättömät kädet kertoo marokkolaisista siirtotyöläisistä Espanjan Almerian muovimeressä, neljännessä maailmassa, jossa syömämme tomaatit, salaatit ja mansikat viljellään. Teos on monen vuoden kenttätyön ja sarjakuvanteon tulos, ja Tietäväisen perehtyminen aiheeseen näkyy vakuuttavuutena ja raadollisuutena. Tietäväinen on tammikuussa 2012 kuvittanut myös Hesarin presidenttiehdokashaastattelut, ja niissäkin hänen kantaaottava kynänjälkensä on terävästi näkyvissä.

Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus – Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (Teos 2010)

Aihe, joka on viime aikoina nuossut yhä tärkeämmäksi itselleni on yhteiskunnallinen tietämättömyys, ja siitä myös Tommi Uschanov kirjoittaa jo aiemmin mainostamassani kirjassaan Suuri kaalihuijaus. Tässä tietokirjassa Uschanov esittelee huiman määrän yhteiskunnallisia harhaluuloja, julkista keskustelua haittaavia asenneongelmia sekä näiden vaikutuksia poliittiseen päätöksentekoon. Uschanovin perehtyneisyys aiheeseensa on laajaa, esimerkit erittäin mehukkaita ja kieli lennokasta, ja siksi Suuri kaalihuijaus on tietokirja parhaasta päästä. Lisäksi se sisältä mainion kaalihuijaus-anekdootin käytettäväksi baarikeskusteluiden valttikorttina.

Henry David Thoreau: Walden – Elämää metsässä (Kirjapaja 2010, alkup. 1852)

Thoreaun klassikko oli vaikuttavimpia kaunokirjoja vuonna 2011. Waldenissa kirjoittaja kertoo kokemuksistaan asumisesta metsässä vailla markkinatalouden herkkuja. Kirjailija rakensi itselleen hylkytavarasta mökin lammen rannalle, aloitti pienviljelyn, kalastuksen ja ajoittaisen ansapyynnin ja piti aiheesta päiväkirjaa. Tyyli on paikoin toisteista ja paasaavaa, paikoin innostavaa ja oivaltavaa. Thoreau luopui vuoden mittaan kahvista, teestä, lihasta ja monesta muusta, ja laski voivansa tuottaa helposti enemmän kuin itse tarvitsi. Hän kuitenkin tyytyi yksinkertaisuuteen ja suosittaa sitä kokeilunsa perusteella muillekin. Pitkähköstä mutta vangitsevasta klassikosta on hiljattain tullut uusi suomennos.

Uschanov toteaa tietämättömyyden olevan Suomessakin todella laajaa. Ihmiset eivät yleisesti ottaen tiedä edes asioista, joita pitävät erityisen tärkeinä. Asianlaitaa voisi kenties parantaa keskittymällä valtiollisten organisaatioiden viestintään. Jos instituutiosta tuottettaisiin helposti lähestyttävää dataa, visualisointeja ja seurantapalveluita, voisi maailma olla melko erilainen.

Hieno esimerkki helposti lähestyttävästä palvelusta, joka tekee yhteiskunnallisen tiedonhankinnan mahdolliseksi on Kansan muisti. Verkkopalvelussa voi tarkastella kansanedustajien ja puolueiden äänestyskäyttäytymistä ja pidettyjä puheenvuoroja. Sinne on myös tallennettu lukuisia vaalikonevastauksia, läsnäoloprosentteja ja vaalibudjetteja. Kansan muisti avattiin vuonna 2010.

Viime aikoina myös Suomessa on julkaistu muutamia kiinnostavia visualisointeja yhteiskunnallisesta datasta. Esimerkiksi Juuso Pääkkösen omilla nettisivuillaan julkaisema visualisointi valtion talousarviosta 2012 on ansiokas. Budjetti kun ei perinteisesti ole ollut helpoimmin lähestyttäviä poliittisen väännön aiheita, ja kuitenkin tärkeimpiä. Tasokas on myös freelancetoimittaja Jens Finnäsin visualisointi Suomen sadasta rikkaimmasta henkilöstä.

Kuvaavaa on, että yksikään mainituista ei ole valtionhallinnon tuottama. Vaikka erilaisia asioita selvitetään, tutkitaan ja kartoitetaan, ja julkisuuslaki määrää kaikki dokumentit julkisiksi ellei niiden salaamiselle ole erityisiä perusteita, ei järjestelmän tuottamasta datasta saa juuri otetta. Kiinnostavat tilastot ja raportit saavat vain harvoin asiallista käsittelyä mediassa. Valtiontalouden tarkastusviraston raporteissa olisi esimerkiksi lööppimateriaalia kuukausiksi, mutta edes toimittajat eivät jaksa perehtyä elämää pidempiin raportteihin.

Kaikki on lähtökohtaisesti julkista, mutta kuka saisi valtion tuottamaan dataa ymmärrettävässä muodossa?

Ansiokas nettisovellus on myös Two Youtube Videos and a Motherfucking Crossfader Dot Com.

Kyseessä on teokset Julian Baggin & Peter S. Fosl: The Philosopher’s Toolkit (2. painos, 2010) sekä Nicholas Rescher: Philosophical Reasoning (2001). Ensinmainittu on eräänlainen hakuteos filosofoinnin “työkaluista”: sisältö koostuu varsin kattavasta listauksesta argumentaatiokeinoja, virhepäätelmiä, päättelyn pätevyyden arviointikeinoja sekä kritiikin muotoja. Toinen, Rescherin teos, taas pyrkii kuvailemaan filosofian keinoja ja luonnetta mahdollisimman kattavasti, ja siis rakentamaan kokonaiskuvaa filosofoinnista.

Näistä Bagginin ja Foslin Toolkit vaikuttaa kirjalta, johon voi olla palaamista myöhemminkin. Itse asiassa kirja kannattanee jopa ostaa, jos filosofiaa harjoittaa pääainetasolla, sillä se on helppolukuinen ja ymmärrettävä listaus keinoista ja käsitteistä liittyen filosofiseen argumentaatioon. Rescherin teos taas herätti minussa hetkeksi hiipuneen kiinnostuksen metafilosofiaan, siis kysymykseen “mitä on filosofia”.

Rescher kuvailee filosofian

Rescher toteaa Philosophical Reasoningin alkupuolella, että jokainen filosofi joutuu omalta osaltaan vastaamaan kysymykseen filosofian luonteesta. Hän itse pyrkii kuvailemaan filosofian sen keinojen avulla, onhan kirjan alaotsikko “A Study in the Methodology of Philosophizing”. Kuvaus pyrkii olemaan mahdollisimman kattava, päästäen sisään kaikki filosofian osa-alueet, koulukunnat ja haarat. Tämä ei tietenkään ole mahdollista, sillä kuten Rescher itse sanoo, filosofiaa on harjoitettu ainakin 2500 vuotta ja nykyisin pelkästään Pohjois-Amerikassa on yli kymmenentuhatta ammatikseen filosofoivaa henkilöä, joten kenttä on käsittämättömän laaja.

Vaikka siis jotkin filosofian alueet jäävät rajauksesta ulos, onnistuu Rescher kuitenkin kuvailemaan filosofian kohtuullisesti. Hän toteaa alan juurien olevan ihmisen kysyvässä luonteessa. Filosofia onkin luonteeltaan kysyvää, ja vastauksesta kumpuaa aina uusia kysymyksiä. Rescherin mukaan filosofia lähtee epäjohdonmukaisuuden tunteesta, aporiasta, joka voidaan ratkaista erotteluilla tai uusilla käsitteillä “aporeettisen klusterin” eri osa-argumenteissa. Ratkaisu tuottaa kuitenkin aina uuden aporian. Filosofia pyrkii luomaan kertomusta, vaikka se onkin tuomittu päättymättömäksi.

Rescher kuvailee filosofian “datan” olevan kaikkea ihmiskokemukseen kuuluvaa: arkijärkiset uskomukset, tieteen nykytulokset, traditio, historian opetukset ja nykyinen maailmankatsomus, näin muutamia mainiten. Filosofi voi siis päättelyissään nojata lähes mihin vain. Sen on kuitenkin varauduttava perustelemaan premissinsä, ja silloin voidaan ajautua vähitellen kohti “ensimmäisiä periaatteita”, perustelemattomia perusteluita. Välttääkseen ikuisen regression perimmäisten premissien kohdalla, Rescher turvautuu verkostoteoriaan tai koherenssiteoriaan. Kaikkea filosofista tietoa on arvioitava kontekstissaan, siis sen mukaan, sopiiko se systeemiin vai ei. Toisaalta ensimmäiset premissit voidaan perustella niiden seurauksilla, ei niitä edeltävillä premisseillä: jos hylkäämme tämän aksiomaattisen premissin X, mistä kaikesta joudumme luopumaan sen mukana?

Rescherin kanta onkin systeeminen. Sen mukaan filosofian tehtävä on systematisoida maailmasta saatua dataa, oli maailma systeeminen tai ei. Systematisointi tarkoittaa Rescherillä selvennyksiä, päättelyitä, vertailua ja yhteyksien selvittämistä. Hänelle filosofia on siis edistyvää, vaikka kysymykset ja jossain määrin myös vastauksetkin ovatkin ikuisia. Rescher onnistuu kohtuullisen hyvin pysyttelemään deskriptiivisellä, kuvailevalla tasolla, mutta päättyy kuitenkin vahvasti tyrkyttämään kahta kantaa: totuuden koherenssiteoriaa ja filosofian systeemiteoriaa. Kirja on kuitenkin opettavainen, kattava ja kiinnostava esitys nykyfilosofin käytössä olevista keinoista.

Baggini ja Fosl kokoavat työkaluja

Bagginin ja Foslin lähtökohta on hieman erilainen. He eivät väitä esittävänsä koko filosofian keinovalikoimaa tai määrittelevänsä alaa tyhjiin, vaan esittelevät noin sadassa lyhyessä artikkelissa joukon yleisiä tai tunnettuja keinoja ja käsitteitä.

Kirjan sisältö on jaoteltu karkeasti seitsemään alueeseen: argumentoinnin perustyökaluihin, kehittyneempiin työkaluihin, argumentin arviointiin, käsitteellisten erotteluiden välineisiin, historiallisten filosofien keinoihin, radikaalin kritiikin muotoihin sekä argumentatiivisten välineiden rajoja käsittelevään lukuun. Kirjassa onkin artikkelit niin aksioomista, ajatuskokeista, feministisestä kritiikistä kuin tautologioistakin. Pääsanoma tuntuu olevan: ollakseen pätevä filosofian harjoittaja, on hallittava nämä välineet, mutta lisäksi keksittävä oma tapa käyttää niitä. Monen keinon perään on lisätty varoittava esimerkki niiden väärinkäytöstä.

On kiinnostavaa, kuinka usein filosofia-skenessä varoitellaan virhepäätelmistä, ja kuinka harvoin niitä oikeasti esiintyy. Toki käsittelyissä saatetaan puuttua epäolennaisuuksiin, käyttää naurettavia premissejä tai tyytyä vain kuvailuun, mutta varsinaisia päättelyn, siis loogisen muodon, virheitä näkee äärimmäisen harvoin. Baggini ja Fosl huomauttavatkin, että argumentaatiovirheissä on kyse usein muusta kuin virhepäätelmästä.

Tällaiselle kokoavalle käsikirjalle on varmasti käyttöä monella, joka puurtaa filosofian parissa. Rescherin teokseen tutustuminenkin kannattaa. Mies on ehkä parhaimmillaan metafilosofiassa, ja esimerkiksi hänen teos Aporetics: Rational Deliberation in the Face of Inconsistency (2009) tarjoaa kiinnostavan näkökulman filosofiseen ongelmanratkaisuun – sillä Rescher on todellakin ratkaisukeskeinen filosofi.

Marieholm. Kuva: Jan Jörnmark

Vuonna 2007 ilmeistyi ensimmäinen kirja Jörnmarkin retkistä tyhjiin tiloihin. Övergivna Platser kuvaa muuttuvan talouden ja siirtyvän teollisuuden paineissa hylättyjä alueita. Sittemin Jörnmark on kuvannut hylättyjä paikkoja ympäri Eurooppaa, Amerikkaa ja Venäjää. Kaikkialla syy hylkäämiseen on sama: taloudellisten olosuhteiden vaihtuminen, työpaikkojen katoaminen.Teollisuus ei ole ainoa, joka on siirtynyt. Ihmiset ovat seuranneet perässä. Hylätyksi ovat tulleet niin 60-70-lukujen kerrostaloalueet, kansanpuistot ja kirkot kuin 1980-luvun tukholmalaistoimistot ja 2000-luvun kauppakeskukset.

Jörnmarkista esitettiin hiljattain YLE:llä dokumentti Tyhjät pihat, autiot tehtaat. Dokkari on ruotsalaisen SVT:n tuotantoa ja katsottavissa netissä nimellä Glömda platser (2010). Dokumentissa nostetaan teollisuuden rakennemuutoksen symboliksi digitalisoitumisen aloittanut pikku nokare, transistori. Jörnmark kuitenkin korostaa, että syitä on aina monia, ja kun muutokset osuvat osapuilleen samaan hetkeen, ovat seuraukset yllättäviä.

Jan Jörnmarkin sivuilla on laaja valikoima hänen ottamiaan kuvia.

Tuolloin katsoin, että valokuvaaminen muistojen tallentamisena on vähitellen tullut tiensä päähän, sillä kaikki kiinnostava on itse asiassa jo tallennettu. Ainoa kiinnostava seikka kuvaamisessa olisi taito kuvata omasta näkökulmastaan.

Ajatus on kuitenkin kypsynyt kuvaamisen, pohdinnan ja valokuvataiteeseen tutustumisen myötä puolessatoista vuodessa. Toki ilmiö, jota kutsutaan sosiaaliseksi mediaksi -  mutta joka ei ole sen sosiaalisempi kuin aiempikaan media ja joka pikemminkin valtavan volyyminsä ansiosta ansaitsisi nimen tulvamedia – on pienentänyt yksittäisen valokuvan kiinnostavuutta sellaisenaan. Silti valokuvalla on edelleen arvoa.

Kuvaaminen omasta näkökulmastaan on oikeastaan vain laadukkaamman sisällön tuottamista sosiaaliseen tulvamediaan, jossa kuvia nykyisin pääasiassa jaetaan. Sen sijaan oman näkökulman kuvaaminen on itseisarvoista taidetta. Miksi? Koska se on ainutkertaista (toisin kuin vaikkapa miljoonat Facebook-kuvat Berliinin holokaustimuistomerkiltä), ja koska se vaatii niin osaamista kuin näkemystäkin, kuten taide yleensä.

Mitä oman näkökulman kuvaaminen sitten tarkoittaisi? Jotakin samaa, kuin valokuvaaja Antero Takala tarkoittaa käsitteellään mindscape. Mindscape, erotuksena landscapesta eli maisemakuvasta, on oman mielenmaiseman tallentamista valokuvaan, joka esittää ympäröivää maailmaa. Takala kutsuukin itseään kuvantekijäksi, ei valokuvaajaksi: hän ei tallenna eteentulevia kauniita tai kiinnostavia maisemia, vaan odottaa ja odottaa, kunnes asetelma muodostuu juuri sellaiseksi kuin hän itse haluaa. Kuvantekemiseen voi ajatella liittyvän myös kuvan vedostaminen ynnä muu kuvaushetken jälkeinen, jolloin kuvaan on laitettu myös paljon fyysistä vaivannäköä.

Juuri maisemakuvauksen vesittyminen alati läsnäolevien kameroiden aikakaudella ahdisti minua. Antero Takala ja Jussi Kivi osoittivat minulle, että maisemakuvaa on tehtävä omasta mielenmaisemastaan. Sitä on tehtävä paikoissa, joissa mielenmaisema pääsee esiin, ei klassisissa kauniissa erämaakohteissa, vaan karuuden kokemuksen tarjoavissa loukoissa: joutomailla, räntäsateessa Lapin kiveliössä tai missä vain, jossa oma kokemus on voimakkaampi kuin aiheen herättämät kulttuuriset konnotaatiot. Pentti Sammallahden kuvat osoittavat oivasti, että kohteen ei tarvitse olla kaunis tai kovin kiinnostavakaan, jotta kuvasta voi tulla vaikuttava.

En ole itse teknisesti taitava kuvaaja, eikä minulla ole huippulaatuisia välineitä, mutta sen sijaan minulla on jälleen uskoa valokuvataiteen potentiaaliin.