Katsaus koulutuksen ja oppimisen tulevaisuuteen

Tulevaisuuden koulu menneisyydestä

Olen viime aikoina päässyt tapaamaan monia itseäni viisaampia ihmisiä, jotka ymmärtävät koulutuksesta ja oppimisesta. Luin sitten vielä Markku Wileniuksen Tulevaisuuskirjan (2015) ja tuli vastustamaton tarve spekuloida vastuuttomasti oppimisen ja koulutuksen tulevaisuutta. Tulevaisuus tuntuu myös olevan muotia, siitä kirjoitetaan nyt kaikenlaista. Wileniuksen mukaan tulevaisuudesta puhutaankin paljon, kun ajat ovat epävarmat. Tämän kirjoituksen tarkoitus on luoda yksi kuva tulevaisuudesta, jota voin sitten korjata näkemyksen syventyessä. Siksi kannustan kommentoimaan jos tuet havaintoja, tai varsinkin jos olet eri mieltä.

Kuinka tulevaisuutta tutkitaan

Tulevaisuudentutkimuksen professorina työskentelevän Markku Wileniuksen menetelmä tulevaisuuden tarkasteluun on eräänlainen variantti historiantutkimuksesta. Hän tarkastelee teollisen vallankumouksen jälkeistä historiaa talouden, kulttuurin, sosiaalisten tekijöiden ja ympäristön kannalta, ja nojaa ns. Kondratjevin sykliajatteluun. Kondratjevin sykleissä on kyse teollisen vallankumouksen jälkeen tapahtuneista noin 40 vuoden mittaisista kehitysaalloista, joiden veturina ovat teknologiset murrokset ja niiden aiheuttamat kulttuuriset käänteet. Teorian mukaan olemme nyt kuudennen syklin (n. 2010-2050) alkuvaiheessa.

Pyrin itse soveltamaan samaa ajatusta, sillä se huomioi hyvin rakenteellisten seikkojen vaikutuksen kokonaisuuteen, ja vaikuttaa siten toimivalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että voisimme tarkkaan tietää, mitä tulee tapahtumaan edes lähitulevaisuudessa. Wileniuksen sanoin sykliajattelun kautta voimme nähdä tulevaisuuden muodon, mutta emme sen sisältöä. Wilenius nostaa esiin myös yleisiä virheitä tulevaisuuden arvioinnissa: yliarvioimme muutoksen lyhyellä ja aliarvioimme pitkällä aikavälillä, uskomme lineaariseen helpommin kuin eksponentiaaliseen kasvuun tai romahdukseen ja olemme sokeita kulttuurisille syvävirtauksille. Tälläkin uhalla aion nyt hieman profetoida, joskin vain suhteellisen lyhyellä kymmenen vuoden jänteellä.

Koulutuksesta oppimiseen

Yksi koulutusta koskeva merkittävä murros, joka on jo käynnistynyt, on käsitteellinen. Kuten mm. oppimistutkija Sugata Mitra on kuvannut, nykyisenkaltainen laajamittainen koulutus on syntynyt palvelemaan ensisijaisesti armeijaa ja teollisuutta, jotka tarvitsevat samalla tavoin toimivia, tottelevaisia ihmisiä. Koska sekä sodankäynti että teollisuus ovat muuttuneet vähemmän ihmisintensiivisiksi, ei tälle ole enää tarvetta – ja muita tarkoituksia tämä systeemi palvelee huonosti.

Mitä sitten tarvitaan? Yhteiskunnat, yhteisöt ja organisaatiot tarvitsevat ennen muuta muutoskykyisiä, oppivia ihmisiä, jotka kykenevät yhteistyöhön ja arvostavat erilaisuutta. Tämä johtuu siitä, että läpi yhteiskunnan ja biosfäärin kiihtyvä muutos on leimallinen piirre. Koska osaamisen on päivityttävä jatkuvasti, oppiminen ei voi rajoittua enää lapsuuteen ja nuoruuteen, vaan sitä olisi suotavaa tapahtua joka päivä, jopa joka tunti. Siksi koulutus (jonka etymologia liittyy tietysti ’kouluun’) vaihtuu käsitteenä oppimiseen (joka kuvaa laajemmin haluttuun suuntaan tapahtuvaa, tietoista sosialisaatiota). Samalla termit ’opetus’ ja ’kasvatus’ menettänevät suosiotaan ’oppimiselle’.

Tämä käsitteellinen muutos suuntaa huomiota järjestelmistä kohti yksilöiden oppimista ja sen kehittymistä. Huomion kiinnittyminen oppimiseen myös nostaa keskustelun fokukseen kysymyksen, miten oppimista parhaiten edistetään. Sisäisen motivaation herättäminen suhteessa oppimiseen nousee keskiöön.

Sisällöistä osaamiseen

Moni koulutusajattelija on nostanut esiin yllä kuvatun, perinteisen koulutuksen vanhenemisen. Ratkaisuksi tarjotaan usein taitojen oppimista tietojen sijaan. Useimmat lisäksi menevät vielä askeleen pidemmälle ja painottavat lisäksi, että olennaisinta ei ole oppia taitoja, vaan metataitoja. Metataidoilla tarkoitetaan esimerkiksi oman oppimisen arvioinnin eli reflektion taitoja, niin sanottua oppimaan oppimista sekä muita alttiuksia tarkastella omaa toimintaansa kehittävästi.

Wilenius nostaa kirjassaan esiin viisi osaamista, jotka hänen mielestään ovat tulevaisuuden koulutuksen kulmakiviä: 1) Tiedonhankintataidot, 2) oppimaan oppiminen, 3) ratkaisukeskeisyyden oppiminen, 4) luovuus ja 5) kulttuuriosaaminen. Wileniuksen listauksessa tulevat ilmi juuri muutoksessa ja monimutkaisuudessa onnistumisen kannalta keskeiset kompetenssit. Saman suuntaisia tavoitteita oppimiselle on asetettu myös Suomen uusissa, syksyllä 2016 voimaan astuneissa opetussuunnitelmissa.

Kiinnostavaa on, että nämä osaamiset ovat luonteeltaan sellaisia, joita perinteisesti humanististen aineiden ja taiteiden on esim. opetussuunnitelmissa katsottu opettavan. Monet isot valtiot, esimerkiksi Yhdysvallat ja Intia ovat viime vuosina vieneet koulutusjärjestelmäänsä päinvastaiseen, mitattavia standardikompetensseja ja luonnontieteitä (STEM-aloja) korostavaan suuntaan, kuten esimerkiksi yhdysvaltalaisfilosofi Martha Nussbaum toteaa kirjassaan Talouskasvua tärkeämpää (2011). Mikäli Nussbaumin, Wileniuksen, Sugata Mitran ja monen muun tutkijan käsitys osoittautuu oikeaksi ja juuri metataidot vastaavatkin tulevaisuuden tarpeisiin parhaiten, nähdään näissä maissa joko koulutuksen relevanssin täydellinen romahdus tai jälleen uusi suunnanmuutos, mahdollisesti molemmat. Pidän tätä todennäköisenä.

Mitä tapahtuu koulutusjärjestelmille?

Koska koulutuksen käsite on vanhentunut, myös siitä johdettu koulutusjärjestelmän käsite on kriisissä. Haaste ei ensisijaisesti ole kuitenkaan käsitteellinen: koska oppimisen on tapahduttava kaikkialla, ja mobiliiteknologia antaa tähän ennen kokemattoman hyvät välineet, siirtyy oppiminen väistämättä kohti yksilöiden nonformaalia oppimista, pois koulutusinstituutioista. Mobiili-internet tavoittaa pian puolet maailman väestöstä, ja kattavuus paranee koko ajan, joten informaatiosta oppimisesta tulee entistä saavutettavampaa kaikille. Informaatiosisältö on jatkuvasti saatavilla, ja toisaalta mobiililaite tukee oppimista esimerkiksi sitä varten suunniteltujen sovellusten ja pelien avulla. Digitaalisten oppimissisältöjen ja niiden jakelualustojen markkinoista on käynnissä muihin alustatalouden aloihin verrattavissa oleva taloudellinen kilpajuoksu, josta kirjoitin hiljattain. Tämä takaa sen, että pedagogisesti laadukasta sisältöä on koko ajan enemmän saatavilla.

Purkavatko yhteiskunnat siis kalliit, julkisesti rahoitetut koulutusjärjestelmänsä? Tuskinpa, ainakaan ne yhteiskunnat jotka huolehtivat taloudellisesta kilpailukyvystään. Koska oppimisen merkitys korostuu jatkuvasti enemmän, sitä kannattaa edistää kaikin keinoin. Oppimistutkimus tukee yhteisön, vuorovaikutuksen ja kehollisen läsnäolon merkitystä oppimisessa, joten pelkkä tietoverkon ja yksilön vuorovaikutus ei riitä. Myös motivaatiotutkimus, kuten Deci ja Ryan, nostaa yhteisöllisyyden kolmen tärkeimmän motivaattorin joukkoon.

Oppimista edistäviä tekijöitä massiivisessa meta-analyysien arviossaan tutkinut uusi-seelantilainen John Hattie on todennut palautteen ja mestari-kisälli -mallin olevan tehokkaimpia oppimisen edistäjiä. Hattien kymmenien tuhansien empiiristen tutkimusten tuloksia yhteen vetävä tutkimus näyttäisi vahvasti tukevan opettajan merkitystä myös digitaalisen oppimisen aikakaudella. Sosiaaliseen vuorovaikutukseen perustuvat koulutusjärjestelmät ovat siis jatkossakin tehokkaimpia oppimisen edistäjiä.

Toisaalta, kun tarkastellaan mihin tarpeeseen koulutusjärjestelmät ovat syntyneet, huomataan että niiden tarkoitus ei alun perinkään ollut edistää yksilön oppimista mihin tahansa suuntaan. Koulutusjärjestelmät syntyivät, koska valtiot halusivat nimen omaan kontrolloida, mitä lapset oppivat ja millaisiksi he kasvoivat. Itseohjautuvan oppimisen tutkija Sugata Mitra on monessa yhteydessä korostanut, että tilanteessa, jossa internet on läsnä ja opettaja poissa, lapset voivat oppia mitä tahansa. Juuri tämä on valtioille ongelma. Valtion intresseissä on saada nuoret sisäistämään joukko peruskäsityksiä ihmisyydestä, moraalista ja yhteiskunnasta. Tämän normatiivisen koodiston sisältö vaihtelee maittain ja ajallisesti, mutta sama pyrkimys on aina läsnä julkisissa koulutusjärjestelmissä. Se on myös syy, miksi järjestelmistä halutaan pitää kiinni, joten koulutusjärjestelmät tuskin purkautuvat kymmenessä vuodessa. Valtiot, joissa nyt ei ole toimivaa koulutusjärjestelmää, saattavat kustannussyistä lykätä sellaisen rakentamista, koska osaamista voidaan saavuttaa myös mobiilioppimisen avulla. Kestävän yhteiskunnan kannalta koulutusjärjestelmä on kuitenkin edelleen avaintekijä kasvattaessaan yhteisön moraaliin.

Koulutusjärjestelmä kuitenkin uudistuu, sillä vaikka valtiot tarvitsevat sitä edelleen, ne tarvitsevat sitä muuhun kuin kuuliaisten tehdastyöläisten tuottamiseen, vastaten kulloisiinkin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin tarpeisiin. Lisäksi paine järjestelmän muuttamiseksi varsinkin maissa, joissa koulutus on hyvin hierarkkista, nousee. Tästä on esimerkkinä nuorista, usein opiskelijoista, lähteneet kansanliikkeet kuten Arabikevät. Jos vaihtoehtoina on vallasta luopuminen tai koulutusjärjestelmän kehittäminen, poliittinen eliitti valinnee mielummin jälkimmäisen. Tämän ajatuksen Wilenius nostaa kirjassaan monesti esiin.

Oppilaitosten ja opettajien tulevaisuus

Koulutusjärjestelmän ytimessä ovat oppilaitokset ja opettajat. Paremmin jälkiteollista yhteiskuntaa palvelevan koulutusjärjestelmän rakentamisessa ytimessä on jakaminen ja yhteistyö. Tutkinnoilla ei enää ole aiemman kaltaista arvoa työmarkkinoilla, vaan hakijan osaaminen ja siitä todistavat näytöt korostuvat. Oppilaitokset avautuvat kohti muuta yhteiskuntaa, sillä muuten niiden opettamat asiat vanhenevat auttamatta ja niistä valmistuvat ovat muun yhteiskunnan verkostojen ulkopuolella eivätkä pysty todentamaan osaamistaan konkreettisesti. Tästä on jo nyt lukuisia esimerkkejä, kun oppilaitokset ottavat kursseilleen esimerkkitapauksia yrityksiltä, toteuttavat yhteisiä hankkeita järjestöjen kanssa tai vaikkapa rakentavat kampuksensa lähtökohtaisesti avoimiksi, kuten Metropolian tuleva Myllypuron kampus. Oppilaitosten on siis tarkasteltava asemaansa entistä enemmän ns. ekosysteemiajattelun kautta, osana erityyppisten toimijoiden yhteistyöhön perustuvaa verkostoa.

Jotkin, kapea-alaista ammatillista koulutusta antavat oppilaitokset voivat kadota, jos niiden merkitys ekosysteemin osana ei ole riittävän suuri muiden toimijoiden kannalta, ja niiden antaman osaamisen voi helposti ottaa haltuun esimerkiksi verkkokurssin kautta. Puhdasta substanssiopetusta ei enää tarvita, sillä se on saatavilla digitaalisesti.

Varsinkin tutkimusperustaista opetusta antavilla korkeakouluilla on myös paine avautumiseen, koska tieteellinen tieto on menettänyt auktoriteettiasemansa. Poliitikot eivät enää kuuntele henkilöä siksi, että tämä on tieteellisesti ansioitunut, mutta laajasti verkostoitunutta tutkimusryhmää saatetaan kuunnella sen yhteiskunnallisten kytkösten takia. Opiskelijat eivät enää valitse oppilaitostaan instituution maineen perusteella, vaan kiinnostavien (oletettujen) vertaisryhmien pohjalta. Tämän seurauksena oppilaitoksen tunnelma ja sisäinen kulttuuri korostuvat tekijöinä, joihin niiden on panostettava. Oppilaitoksien avautuminen ja kytkeytyminen ekosysteemiin ovat esimerkki laajemmasta muutoksesta, jossa koulutusjärjestelmän lisäksi kaikki muutkin yhteiskunnan sektorit kytkeytyvät toisiinsa nykyisin ”epätyypillisiksi” kutsuttujen kumppanuuksien kautta. Tähän Wileniuksen mukaan ajaa esimerkiksi julkishallinnon resurssien niukkeneminen, yritysten toimintakulttuurin muutos, kansalaisjärjestöjen roolin kasvu sekä kansalaisyhteiskunnan paineet avoimuuteen. Tästä yhteistyöstä kertoo myös tanskalaisen filosofianopiskelijan tekemä dokumentti Collaboration, joka tietenkin on ilmaiseksi jaossa.

Oppimisympäristöjen rooli on aiempaa enemmän vuorovaikutuksen synnyttäminen. Koska sisältöjä ja pedagogista tukeakin varsin kattavasti saatavilla verkosta, fyysisen oppimisympäristön merkitys on ennen muuta ihmisten kohtaamisessa. Tilat, joissa opiskelu, työ, aktivismi ja yrittäjyys lomittuvat lisääntyvät.

Opettajien rooli korostuu, kun yhteiskunnat arvostavat yhä enemmän ketteryyttä. Yrityksiltä, julkishallinnolta ja myös oppilaitoksilta vaaditaan yhä enemmän kykyä reagoida nopeasti muuttuviin tilanteisiin, ja paras reaktiokyky on organisaatioissa, joissa on matala hierarkia ja toteuttavilla tiimeillä on paljon valtaa (ja tästä organisaatiotutkimuksen havainnosta Wilenius antaa esimerkkeinä ohjelmistoyrityksiä). Oppilaitoksissa tämä tarkoittaa, että opettaja, opetusryhmä ja sen sisäiset pienryhmät ovat itseohjautuvia. Tämä vastaa suomalaisen perus- ja lukiokoulutuksen nykytilaan varsin pitkälti, mutta korkeakouluissa tämä on vielä osin toteutumatta. Maailmanlaajuisesti oppilaitoksia leimaa pikemminkin ulkoinen kontrolli ja mittaus, kuin tämänkaltainen lean-ajattelua muistuttava toimintatapa. Suomalaisen koulutuksen onnistumista tutkinut Pasi Sahlberg nostaa tämän yhdeksi inspiroivaksi esimerkiksi muille maille kirjassaan Suomalaisen koulun menestystarina (2015).

Itseohjautuvuuden ja ketteryyden vaatimus luo vaateita myös opettajien ammattitaidolle. Suomi on yksi maailman harvoja maita, joissa opettajilla on korkeakoulutus ja sitä kautta hyvin vahva ammatti-identiteetti. Tämä tarkoittaa, että seuraavien kymmenen vuoden aikana tullaan näkemään valtavia mullistuksia opettajankoulutuksessa läpi maailman. Tämä voi tapahtua joko opettajankoulutuksen akatemisoinnin tai muunlaisen kehittämisen, esimerkiksi opettajankoulutukseen suunnattujen digisisältöjen merkittävän paranemisen kautta. Opetuksen kehittämisen painopiste siirtyy siis globaalisti pois mittauksen kehittämisestä kohti opettajuuden vahvistamista.

Oppimisen kaikkiallisuus ja sivistys

Vaikka koulutusjärjestelmä ja oppilaitokset säilyvätkin merkittävänä yhteiskunnallisena instituutiona, oppiminen leviää myös niiden ulkopuolelle. Tämä on totta jo nyt: netti tarjoaa väylän suoraan viimeisimpään tieteelliseen tietoon, ja toisaalta kasvavassa määrin myös ilmaisia verkkokursseja, MOOCeja, oppimispelejä ja Khan Academyn tapaisia oppimisympäristöjä. Verkosta on kovaa vauhtia tulossa pedagogisempi. Esimerkiksi maailman arvostetuimpiin kuuluva yliopisto MIT on ottanut linjakseen julkaista kaikki kurssinsa vähitellen MOOCeina, samoin opetuksen kehittämisohjelmansa open source -periaatteella.

Eräs it-tukihenkilö kuvasi toimenkuvaansa somessa seuraavasti: ”Periaatteessa siis googlaan paremmin kuin muut.” Lauseessa tiivistyy se, että lähes kaikki tieto alkaa olla verkossa, ja ammattitaito on toimivan, relevantin ja luotettavan tiedon löytämistä ja soveltamista kulloiseenkin tapaukseen. Tällä on totta kai valtavat hyvät seuraukset kun kuka tahansa voi oppia vaikkapa korjaamaan tavaroitaan tai toimimaan ympäristöystävällisesti. Toisaalta ohjeet vaikkapa ydinaseen rakentamiseen tai ydinvoimalaan murtautumiseen lienevät myös pian (tai nyt jo) kenen tahansa saatavilla, mikä aiheuttaa suuria riskejä. Internetin sensurointi ei viime kädessä ole sen verkostomaisen luonteen takia mahdollista, mikäli joku todella haluaa tietyn tiedon löytää.

Koska kaikki tiedollinen ja osin taidollinenkin oppiminen on kymmenen vuoden päästä ihmiskunnan enemmistön saavutettavissa missä tahansa, nousee oppimiselle uusi vaatimus: sivistys. Tämä sana, jolle ei ole suoraa vastinetta englannin kielessä, juontuu etymologisesti ’siveydestä’, joka sivistys-sanan keksimisen aikaan tarkoitti siisteyttä, etiikkaa tai moraalia. Sivistys onkin kypsymistä ihmisenä, kanssaihmisten huomioimista, arvostelukyvyn kehittymistä. Mikäli oppimiselle asetetaan yksi tavoite seuraaville kymmenelle vuodelle, sen pitäisi olla juuri sivistykseen motivointi.

Yhteenveto

Yllä olen kuvannut Wileniuksen kirjaan, muuhun lukemaani kirjallisuuteen ja henkilökohtaisiin keskusteluihin perustuen oman käsitykseni siitä, mihin oppiminen voisi olla menossa. Kirjoituksen viitteet ovat puutteelliset ja osa ajatuksista perustuu vain omaan intuitiooni, joten varmasti moni asia menee toisin ja tapahtuu muutoksia, joista minulla ei ole aavistustakaan. Siksi olisi hieno kuulla muiden näkemyksiä. Yhteen vetäen, yllä olen hahmotellut seuraavaa:

  1. Koulutuksesta oppimiseen: Vuonna 2026 koulutuksesta ja opetuksesta puhuminen on pääosin korvautunut puheella oppimisesta. Samalla oppiminen on alettu näkemään asiana joka voi tapahtua monenlaisissa ympäristöissä, joka on itsessään motivoivaa ja arvokasta.
  2. Oppimisen ensisijaisuus: Oppiminen nähdään yhteiskuntien ja organisaatioiden avainresurssina, sillä yhteiskunnan, ympäristön ja työelämän muutostahti kiihtyy jatkuvasti. Oppiminen tarjoaa välineen muutoksessa pärjäämiseen.
  3. Osaaminen ja metataidot tavoitteena: Järjestelmällisten oppimisprosessien tavoitteeksi nousevat ennen muuta erilaiset taidot, jotka mahdollistavat jatkuvan oppimisen ja toimivan vuorovaikutuksen. Tiedollinen oppiminen menettää merkitystään mutta säilyy näiden taitojen merkityksellisenä taustatekijänä.
  4. Oppimissisältöjen saatavuuden räjähdys: Digivälineet mahdollistavat oppimissisältöjen tuottamisen ja julkaisun kenelle tahansa. Suuresta määrästä nousee myös paljon huippuja, ja myös marginaalisissa oppiaineissa tarjonta on laajaa. Myös huipputasoista sisältöä on avoimesti jaossa ja sitä kehitetään avoimissa yhteisöissä.
  5. Koulutusjärjestelmät avautuvat: Formaali koulutusjärjestelmä kohtaa painetta digisisältöjen tulvassa, mutta säilyttää asemansa. Puhtaasti substanssipitoinen formaali koulutus, jolla ei ole lainkaan yleissivistävää tai yhteiskunnalista sisältöä, katoaa. Koulutusjärjestelmä demokratisoituu vähitellen ollakseen aiempaa mielekkäämpi.
  6. Oppilaitokset verkottuvat: Oppilaitokset avautuvat kohti muuta yhteiskuntaa säilyttääkseen relevanssinsa ja tuottaakseen laadukkaampaa oppimista. Ne muodostavat yhä enemmän kumppanuuksia paikallisyhteisössään ja globaalisti. Oppimisympäristöt tähtäävät vuorovaikutuksen tukemiseen ja kumppanuuksien syntymiseen oppijoille ja toisaalta oppilaitoksille itselleen.
  7. Opettajuus vahvistuu ja vuorovaikutus korostuu: Oppilaitoksilta edellytetään aiempaa enemmän ketteryyttä ja yhteiskunnallista vaikutusta, ja tämä saavutetaan antamalla paljon valtaa ja vastuuta sinne, missä oppiminen tapahtuu. Opettajien asema vahvistuu globaalisti ja heidän tehtävänään on ennen muuta oppilaiden vuorovaikutuksen vahvistaminen ja sosiaalisen tuen antaminen. Yhteiskunnat, joilla suinkin on varaa siihen, panostavat opettajuuden vahvistamiseen.
  8. Sivistyksen ja etiikan korostuminen: Koska kaikki sisältö on lähes kaikkien saatavilla, oppimisen suuri haaste ei ole kuinka levittää informaatiota tai edes osaamista – vaan kuinka saada ihmiset toimimaan vastuullisesti. Opetuksen kehittäjien suurin työmaa on moraalinen.

Yksi vastaus kirjoitukseen ”Katsaus koulutuksen ja oppimisen tulevaisuuteen

  1. Pingback: Yliopistojen kolmas merkitys | Toisaalta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *