[F]ilosofian opiskelu on miellyttävää. Useimmiten se on kiinnostavaa, innostavaa, haastavaa, sivistävää ja joskus jopa hauskaa. Kuuluisa sitaatti Aristoteleelta kertoo, kuinka ”filosofian harjoittaminen näyttää tarjoavan yllättäviä nautintoja”. Näiden yllättävien nautintojen keskeltä voi myös löytyä yllättävää tuskaa.

Pieni ihminenTuskaa filosofia tuottaa klassisesti silloin, kun filosofi pohdintansa loppupisteessä ymmärtää, ettei mitään merkitystä enää ole. Tästä aiheesta kirjoitti Frank Martela Minervan Pöllössä 4/09. Tätä ei ole minun kohdallani toistaiseksi tapahtunut, vaan pikemminkin päinvastaista: En ymmärrä, ja se tuottaa suurta tuskaa kolmen päivän jälkeen. Tällä kertaa koetinkivenä on kolmesataa sivua analyyttistä filosofia Alexander Millerin kirjoittamana: An Introduction to Contemporary Metaethics. Kun samaan aikaan pitäisi kääntää suhteellisen haastavaa akateemista englantia ja pitää lankoja käsissä ennalta tuntemattomien filosofisten teemojen suhteen, ei edistystä juurikaan tapahdu. Kolmen päivän enemmän ja vähemmän intensiivisen opiskelun jälkeen olen lukenut reilut sata sivua kyseistä herkkupalaa, eikä päähäni ole jäänyt juuri muuta kuin pääasiallisten teorioiden nimet.

Paitsi oma kykenemättömyys, prosessissa turhauttaa myös oma ajattelemattomuus: Vaikka tiesin että tentistä on tulossa laaja, en silti aloittanut lukemista ajoissa. Nyt, kun aikaa on vähän, käytän sen mielummin epäonnistumisen ruotimiseen julkisella areenalla kuin kirjan lukemiseen. Valmistautumisajan lyhyydessä on kyse tyypillisestä nykyopiskelijan ongelmasta. Akateemisen tutkinnon suorittaminen ja toisaalta opintotukien saaminen sen aikana vaatii jatkuvaa pisteiden keruuta. Kvantitatiivisesti mitattavia onnistumisia on tultava, muuten tippuu kelkasta. Toisaalta opiskelija on useimmiten lähtenyt lukemaan alaa omasta kiinnostuksestaan, ja haluaisi siksi tehdä jokaisen opintosuoritteen mahdollisimman hyvin, siten että voi itse olla siihen tyytyväinen, ja ehkä muistaa aiheesta jotakin vielä ensi vuonna. Seuraa tasapainottelua kahden ääripään välillä, parhaimmillaan. Useimmiten seuraa sinkoilua kahden ääripään välillä siten, että opintopisteitä kertyy niistä (harvoista) kursseista, jotka on suoritettu hutiloiden, ja kunnolla tehdyt esseet, hyvin valmistellut kirjatentit ja rakkaudella laaditut opintopäiväkirjat jäävät perfektionismin takia palauttamatta.

Habermas-graduTämä dialektinen asetelma korostuu uuden yliopistolain mukanaantuomassa markkinayliopistossa: Tehokkuusvaatimus kasvaa yliopisto-organisaatiossa ja pian todennäköisesti myös Kelan tiskillä, ja toisaalta yliopistolaisten piirissä nousee kaipuu vapaampaa, kollektiivisempaa, luovempaa ja siten rikkaampaa yliopistoa kohtaan kuten opiskelijaliikehdinnästä näkyy. Jos tehokkuusvaatimus jyrää, jää jäljelle vain yksi kysymys: Mitä tehdään tulevaisuuden tehokkailla filosofeilla?

Haluan osata, en suorittaa. Pitäisikö vaihtaa ammattikoulun artesaanilinjalle?

One thought to “Kun kapasiteetti ei riitä suoritukseen”

  • Pertti H

    Elähän hättäile, eläkä varsinkaan arte- tai fasaanikoulutukseen (ei kai sinne enää myönnetä aloituspaikkoja?). Siellä voi olla sama ongelma: tuska syntyy siitä, ettei ymmärrä, ja lisämausteena siitä, että muutkaan eivät ymmärrä Sinua. Anna pikkuisen löysiä perfektionismin Pegasokselle, ettei laukkaa itseään aivan vaahtoon. Lievä epätäydellisyys vastaa tieteen luonnetta: se ei tule koskaan 100 % valmiiksi.

    Vastaa

Leave a comment to Pertti H Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.