“Nietzsche oli hullu natsi”

Tein syksyllä laajahkon seminaarityön liittyen Friedrich Nietzscheen. Työn edetässä kohtasin outoja ristiriitoja miehen omien tekstien ja Nietzscheä koskevien mielipiteiden välillä. Sovinnaisuutta vastustavana ajattelijana Nietzsche kiehtoi yleisellä tasolla, ei niinkään minkään tarkemman teeman kohdalla. Nietzschen filosofiaa, aikalaisiaan ja moraalinormeja vastustava retoriikka vetosi siis tunteisiin, ei niinkään vielä järkeen. Niinpä päätin aloittaa perehtymällä hänen varhaistuotantoonsa: Tragedia synty julkaistiin vuonna 1872 Nietzschen ensimmäisenä kirjana.

Kuten aiemmin lukemani perusteella saatoin aavistaa, Nietzsche käsittelee teoksessa tragediataidetta ja taidetta ylipäätään erityisesti osallistumisen, ilon ja luovuuden kautta. Nämä piirteet olivat Nietzschen mukaan oleellisia piirteitä muinaisessa tragediataiteessa, joka syntyi antiikin Kreikassa. Aktiivisuuden ja ilon korostaminen vaikutti oudolta: aiemmin olin pitänyt Nietzscheä pessimistisenä, masentuneena ja synkeänä ajattelijana – jopa natsina. Aloin kiinnittää huomiota tähän ristiriitaan: itse asiassa havaitsin, että Nietzscheä epäiltiin niin filosofian opiskelijoiden kuin täysin sen ulkopuolistenkin ihmisten parissa.

Nietzscheä pidetään ennen kaikkea viiksekkäänä, masentuneena tuomiopäivän airueena, hulluna, nihilistinä, natsina, pessimistinä ja jopa askeettina. Monesti muistetaan, että hänen kuolemansa jälkeen valtaan nousseet natsit arvostivat Nietzscheä – mikä on selkeä harhaluulo. Natsilinkki liittyy Nietzschen siskon toimittamaan, filosofin omista papereista koottuun ja voimakkaasti muokattuun teokseen Der Wille Zur Macht, suomeksi “Tahto valtaan”. Siinä natsiyhteyksiä omaava sisko pyrki muotoilemaan Nietzschen jyrkästi nationalismia, antisemitismiä ja fasismia vastustavat ajatukset uuteen muotoon. Osalle natseista tämä meni läpi, mutta esimerkiksi Hitler ei koskaan uskonut Nietzschen todella olleen natsiajattelun kannnalla. Niinpä Nietzschen tulkitseminen natsiksi on kaksinkertainen harhaluulo: 1. Nietzsche vastusti natseja eksplisiittisesti, ja 2. natsit vastustivat Nietzscheä.

Tunnettua on, että Nietzsche sairastui henkisesti elämänsä loppuvaiheilla, ja eli viimeiset vuotensa siskonsa holhouksen alaisena eristyksissä ulkomaailmasta, kykenemättä kommunikoimaan millään tavalla. Sairaus oli ilmeisesti kupan terminaalivaihe. On selvää, että tässä tilassa Nietzsche oli varsin synkkä ja “masentunut”. Lisäksi terminaalivaihe alkoi hermoromahduksella filosofin nähtyä isännän pieksemässä riutunutta hevostaan piiskalla. Tämä ilmentää mitä voimakkainta empatiaa, sillä tarinan mukaan Nietzsche yritti asettua hevosen eteen ja estää piiskaamisen, mutta sai kohtauksen, ja hevonen kuoli iskuihin. Kuitenkin kaikki pääteoksensa filosofi kirjoitti täysissä henkisissä voimissa, eikä niissä ole havaittavissa mitään viitteitä masennuksesta: päin vastoin, hän puhuu ilosta, luovuudesta ja ennen kaikkea aktiivisuudesta. Esitellessäni työni eräs filosofian pääaineopiskelija totesi: “oli kiinnostavaa lukea esittely siitä, että Nietzsche ei ollutkaan hullu”. Työssäni en kertaakaan käsitellyt Nietzschen henkistä tervetyttä, mutta tämä lukija pystyi tulkitsemaan sen vain osoitukseksi siitä, että Nietzsche ei ollut täysin hullu.

Nietzschen ohella käsitykset myös monista muista tunnetuista filosofeista ja ajattelijoista perustuvat outoihin mielikuvii. Olisikin kiinnostavaa selvittää pienellä kyselytutkimuksella muutamien filosofian kaanoniin kuuluvien ajattelijoiden julkisuuskuvaa nykysuomessa. Tämä voisi paljastaa myös yleisemmin suhtautumista akateemiseen maailmaan.

Loppukevennyksenä tämän kaiken masennuksen keskellä linkattakoon Nietzsche-sitaatteja ja sarjakuvaa: Nietzsche Family Circus.

Suomalainen Nietzsche-aiheinen blogi: Nietzsche lyhyesti.

Tiedettä ja filosofiaa sarjakuvissa

Helsingin Sanomat tiistaina 16.11.2010. Sivulla D1 on sarjakuva-arvio. Se peittää koko sivun. Mukana on paljon isoja kuvia. Tietolaatikko ja kainalojuttu myös. Jutun kirjoittaja on teoreettisen filosofian dosentti. Oho.

Onko sarjakuva ehkä tosiaankin muuttunut uskottavaksi kulttuurimuodoksi myös Hesarin silmissä, vai kelpaako filosofia enää vain kulttuurituotoksien kommentointiin? Veikkaan kaikesta huolimatta ensimmäistä. Tämänaamuinen juttu oli tiedesivujen pääjuttu siksi, että sarjakuva, jota siinä käsiteltiin on oikeasti ollut aika iso tapaus viimeaikoina. Kreikkalaisen tiimin tekemä Logicomix käsittelee logiikka, matematiikka ja filosofiaa. Toiminnantäyteiset keskushahmot ovat vanhan mantereen akateemisen maailman kovimpia nimiä viime vuosisadan alusta: Bertrand Russel, Ludwig Wittgenstein, Gottlob Frege ja niin edelleen.

Logicomixin kirjoittajat Apostolos Doksiadis ja Khristos H. Papadimitriou ovat arvioista päätellen tehneet hyvää työtä. Teoreettisen filosofian dosentti Panu Raatikainen Helsingin yliopistolta esimerkiksi piti teosta vetävänä tarinana ja filosofisesti relevanttina. Jos kiinnostaa, mutta rahat ei riitä, niin Logicomix on varattavissa ainakin pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-palvelusta. Varausjono on tosin nyt jo useita kymmeniä, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Tiedettä ja filosofiaa on toki ollut sarjakuvissa ennenkin, ensimmäisenä maininna ansaitsee tietysti kotimainen Lissu Lehtimajan Levinasin kasvot. Se on siitä erikoinen sarjakuva, että se kirjaimellisesti on tiedettä. Tämä Levinasin filosofiaa käsittelevä värikäs sarjakuva-albumi nimittäin hyväksyttiin Lehtimajan lopputyönä taidekasvatuksen maisterintutkintoon. Lissu Lehtimaja on julkaissut aiemmin myös Paulo Freiren kasvatusfilosofiaa käsittelevän Freiren kyydissä -albumin.

On tietysti olemassa myös koko joukko nettisarjakuvia, jotka käsittelevät filosofiaa ja tiedettä. Hauskoja, ja usein todella oivaltavia strippisarjakuvia on saatavilla etenkin englanniksi:

• Saturday Morning Breakfast Cereal on vuonna 2002 alkanut, värikuvitettu sarjis, jota julkaistaan kerran päivässä. Aiheet vaihtelevat filosofiasta fysiikkaan, tilastotieteestä alapäähuumoriin. Siis parasta. “I put this plate of bacon in an accelerator, and boost it near light speed.”
• XKCD on tikku-ukkosarjis, joka sekin ilmestyy päivittäin. Käsittelee tieteitä ja akateemista maailmaa, usein jopa hieman sairaampi kuin yllä mainittu SMBC. “This is an interdisciplinary project in which physics students try to hit psychology students with pendulums.”
• Calamities of Nature ilmestyy hieman harvemmin, mutta kuitenkin parin-muutaman päivän välein. Se on värillinen strippisarjakuva, ja perustuu hieman enemmän perinteiselle dialogille kuin aiemmin mainitut. “Yo mama is so big that she has mass whether or not Higgs boson exists.”

En näe metsää kaupungilta

Helsinki on todella täynnä voimaa, joka saa tekemään enemmän, paremmin ja isommin. Asuminen verrattain lähellä kaupungin keskustaa, eläen aktiivisten ja innostuneiden ihmisten keskellä saa minut tekemään kaikenlaista silloinkin, kun en välttämättä haluaisin tehdä mitään.

Mulla on nyt vähän kiire

‘Avantgardistiset’ kirjailijat ja muut ‘yhteisön normeja rikkovat’ tyypit viljelevät sanontaa, jonka mukaan “en kadu mitään mitä olen tehnyt, mutta katuisin, jos olisin jättänyt tekemättä”. Fraasi on latteuksien latteus. Minä ainakin kadun monia asioita joita olen tehnyt, en siksi, että ne eivät olisi täyttäneet yhteisön normeja, vaan siksi, että ne ovat loukanneet yksittäisiä ihmisiä ja olleet kaunan tai katkeruuden motivoimia. Ja vaikka en katuisikaan yksittäisiä tekojani, niin kadun joka tapauksessa sitä, että teen pakonomaisesti asioita, joita on tapana tehdä. Vaikka yhtä hyvin, tai jopa mielummin olisin välillä tekemättä mitään.

Pieni esimerkki ilmiöstä on se, että vaikka voisin juuri nyt vain istua ja kuunnella Jo Stancea, kirjoitankin itkunsekaisen blogikirjoituksen siitä, etten istu ja kuuntele Jo Stancea. Se johtuu siitä, että haluan kirjoittaa, koska haluan kehittyä kirjoittajana, tulla fiksummaksi, kiillottaa imagoani, saada lukijoita – kaiken kaikkiaan olla parempi monilla mittareilla. Vaikka älyllisesti asiaa tarkastellessa huomaan, että haluan olla parempi säilyttääkseni itsetuntoni aikaansaavien ihmisten keskellä, se ei vapauta minua pakosta olla parempi.

Tiesitkö, että kolmipyörässä on kiinteä välityssuhde, eli se on ns. fiksipyörä?

Viime aikoina ainoat hetket, jolloin en ole halunnut olla parempi, ovat tulleet vastaan metsässä, valistusfilosofien luonnontilan kaltaisina kokemuksina juurevuudesta ja kiireettömyydestä. Vaikka kesän lopussa ajattelin, että voisin tänä syksynä käydä hieman useammin metsässä, vaikkapa ihan vaan lenkillä puistossa, niin ei, istun mielummin koneella kirjoittamassa blogiin. Kaupungissa kerta kaikkiaan on niin paljon tilaa, mahdollisuuksia ja tarpeita tekemiselle, että minun on tehtävä. En näe metsää kaupungin houkutuksilta. Iso kuva, jonka luulin näkeväni kesällä Lapissa, on peittynyt kerrostalojen, kirjapinojen, kaljatuoppien ja kahvikuppien läpäisemättömän muurin taakse.

Nykyisin puhutaan downshiftingistä, elämän hidastamisesta ja vähemmän tekemisestä. Kuulostaa houkuttelevalta, mutta en oikein ymmärrä miten se olisi mahdollista kaupungissa. Haluaisin kovasti tehdä vähemmän ja antaa ajatuksen lentää, mutta tahdonvoima ei riitä rationaalisen päätöksen toteuttamiseksi. Minun on suoritettava toimintaa, ja pyrittävä paremmuuteen. Tai oltava Lapissa.

Lapin kesän psykologia

Lapissa kaikki kukkii nopeasti, laulussa sanotaan. Näin se myös on: luonto heräilee kesäkuussa toipuen paitsi kohmeesta lumipeitteen alla, myös toukokuun valtavista tulvista ja jäiden aiheuttamista vaurioista. Heinäkuussa puut ovat parhaassa lehdessä, ja kun kukinta kuun loppupuolella alkaa, on se valmis lakastumaan jo elokuussa. Syyskuun lopussa on useimmiten lehdet jo pudonneet ja odotetaan vain ensilumen putoamista.

Laulussa kuvataan myös voimakkaasti näkyvän vuodenkierron psykologista vaikutusta. “Nuori mies on hautaan valmis jo” ja tietysti “syy vain on yksi, Lapin kesä / sit’ aatellessa mieli apeutuu”. Vaikutus on helppo kokea, mutta  en ole samaa mieltä sen luonteesta: konkreettisen vuodenkierron havaitseminen saa huomaamaan, että mielentilamme ja elämämme on lopulta isompien voimien kädessä. En tarkoita tällä välttämättä tuonpuoleisuuksia tai luontoakaan välttämättä, vaan ympäristöämme ylipäätään. Ympäröivä todellisuus ohjaa tekojamme enemmän kuin ylpeässä individualismissamme huomammekaan tai ainakaan tohdimme myöntää.

Vaeltaessa Lapin luonnossa huomaa esimerkiksi konkreettisesti lounnon voiman. Vaikka polku olisi hyvä ja taakka kevyt, saattaa sadepäivä olla silti kauttaaltaan synkeä ja herättää masentuneita ajatuksia, jotka pyyhkiytyvät heti auringon ensi säteistä. Kaupungissa luonnonvoimat eivät useinkaan tunnu kovin selkeinä, mutta muuten ympäristö ohjaa mielialoja ja siten toimintaa. Nopeasti kävelevät ihmiset saavat kiirehtimään omia askeleita, vaikka itsellä ei olisi kiire mihinkään.

Siirtyminen syrjäseuduille ei vapauta ihmistä ympäristönsä ohjauksesta. Mutta metsässä maailma ympärilläni on rytmiltään hitaampi ja suuripiirteisempi, ja se sopii ainakin minulle. Blogikirjoituksiakin voi julkaista neljän kuukauden välein.

Vaikuttavia luontokokemuksia voi hankkia myös nojatuolissa. Tarinankulun mukaan rakennettu valokuvateos Tähtiyöt esittelee Jorma Luhdan revontuli-, metsä- ja tähtiaiheisia luontokuvia, ja valittiin Vuoden luontokirjaksi.

Minervan Pöllö 1/2010 – KUVA

Suomen vanhin filosofinen aikakauslehti kärsii jo vanhuuden vaivoista: uloslähtö tuppaa olemaan melko hidasta. Toisin kuin yleinen kuva vanhuksista, Minervan Pöllö kuitenkin näyttää saakelin hyvältä. Sisältöpuolellakin leikkaa, joten voidaan puhua kulttuuritapauksesta, kun Dilemma Ry:n julkaisema Pöllö 1/2010, teemana KUVA, tuli ulos juuri äsken.

Julkaisua hämmentävine kansineen voi lukea Minervan Pöllön Issuu-sivulla. Kansineen 68 sivuinen tuote sisältää ensimmäistä kertaa myös allekirjoittaneen tekstiä, aiheena DocPoint 2010 -festari ja dokkarit yleisesti. Lisäksi tarjolla filosofista analyysiä, debattia, runoutta ja tietenkin niitä hiton makeita kuvia.

Minervan Pöllö myös blogissa.

Guy Delisle ja diktatuurit sarjakuvina

Kanadalaissyntyinen sarjakuvataiteilija ja animaattori Guy Delisle on kehittänyt sarjakuvailmaisua suuntaan, jota esimerkiksi suomalaisessa sarjakuvataiteessa ei juuri ole nähty: näennäisen tylsästi tapahtumia dokumentoiva tyyli onnistuu vangitsemaan tapahtumista oleellisen, ilman pakollisen huumorin painolastia.

Delisle on matkustanut eri animaatiostudioiden palveluksessa ja lääkärivaimonsa perässä ympäri maailmaa, ja rajuimmat näiden matkojen kohteista hän on ikuistanut kolmelle dokumentaariselle sarjakuva-albumille: Kiinasta kertoo Shenzen (2000), Pohjois-Koreasta Pyongyang (2003) ja Burmasta (Myanmarista) Chroniques Birmanes (2007). Kaksi viimeksimainittua on julkaistu myös suomeksi, nimillä Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta. Teoksissaan Delisle kuvaa länsimaisen asujan elämää maailman tiukimmissa diktatuureissa, keskellä täysin vierasta kulttuuria ja ilman yhteistä kieltä. Teoksissa ilmeistä onkin dialogin vähyys, jonka voi tulkita olevan seurausta puhekumppaneiden puutteesta. Dokumenttimaisuus syntyy Delislen teoksissa tapahtumien uskottavasta kuvauksesta, ei piirtojäljen valokuvamaisuudesta.

Toteavalla tyylillään tapahtumia, ilmiöitä, maisemia ja henkilöitä esiin työntäen Delisle onnistuu saamaan lukijan sisään aasialaisten diktatuurien henkiseen ilmapiiriin: Mitään ei saa tehdä, mitään ei ole saatavissa, kaikki pyörii paikallaan ja ennen kaikkea mistään ei saa puhua. Tämä ymmärtämättömyyden ja turhautumisen täyteinen elinpiiri tulee mainiosti esille. Välillä lukiessa alkaa häiritsemään Delislen (hahmon) välinpitämättömyys: Ympärillä tapahtuu törkeitä rikkomuksia ihmisoikeuksia vastaan, mutta mies sen kuin makaa hotellihuoneensa sängyllä. Toisaalta tämä on harvinaisen realistinen kuvaus länkkärin ja paikallisen kohtaamisesta köyhissä aasialaisvaltioissa. Vaikka kuinka koittaisi ymmärtää ja auttaa, väliin jää aina väistämättä perinteen ylitsepääsemätön muuri, jonka murtaminen tai ylittäminen ei tunnu mahdolliselta ihmiselämän puitteissa.

Delislen blogista päätellen tekeillä on uusi albumi, tällä kertaa muurin jakamasta Jerusalemista. Viime aikoina myös Suomessa on tällainen dokumentaarinen sarjakuvan muoto tehnyt nousuaan, ja esimerkiksi helsinkiläisartisti Ville Tietäväisen Linnut ja Meret (2004) herättää samanlaisen samaistumisen tuntemuksen kuin Delislen teokset. Myös Tietäväiseltä on tulossa uusi albumi, joka on eräänlainen dokumentti Espanjan Almeriassa tomaattiviljelmillä työskentelevistä siirtolaisista. Albumista ja Tietäväisestä raportoi Suomen Kuvalehti.

Traktaateista

Esseitä kirjoitellessa tulee usein mieleen hienoja lauseita sattumanvaraisista yhteyksistä. Erityisesti kirjoitusmeditoinnin jälkeinen euforiatila, kun kirjallinen lapsi on vihdoin syntynyt, on huikea. Kun sain aiemmin tänään valmiiksi esseen koskien filosofista aporetiikkaa, mieleen tuli isäni lakoninen toteamus valtavan kirjoitusurakan jälkeen: “traktaattia pukkaa.”

Ajattelin, että tässäpä näppärä, akateemista pätemistä huokuva ilmaus korvaamaan niin arkiseksi muuttunutta sanaa ‘essee’. Lisäarvoa toi selkeä linkki pätevään teokseen, tarkoitan tietysti sitä vanhan Ludwigin prujua. Sitten kokeilin viimeistä testiä ennen käyttöönottoa: googlausta.

Tulos oli karmea: traktaatti-sanan ovat omineet suomenkielessä herännäiskristilliset piirit, joissa se tuntuu olevan yleinen termi viittaamaan eripituisiin alan progandapainatteisiin. Todella hajottavaa. Nyt ‘traktaatilla’ on suurinpiirtein yhtä maailmankuvaneutraali merkitys kuin verbillä ‘ristiinnaulita’. Ei muuta kuin takaisin trak- esseetä kirjoittamaan.

Pyrkimisestä

Ihmiselämässä on teoriassa kaksi vaihtoehtoa: Pyrkiminen johonkin päämäärään, tai ei-pyrkiminen. Teoreettista tämä on siksi, että tahto olla pyrkimättä mihinkään, tai siis pitää päämäärättömyyttä päämääränään on paradoksaalista. Kuinka tietoinen olio voisi ‘tavoitella’ jotakin, jonka voi saavuttaa vain, jos siihen ei pyri?

Tällaista maailmankatsomusta noudatta hyvin pieni vähemmistö ihmisistä. Myös sellaisissa kulttuureissa, kuten zen-buddhalaisuuden vaikutusalueella, useimmat ihmiset elävät tuttua, pyrkivää elämää ‘maallikkoina’, ja vain osa yhteisöstä on ryhtynyt tosissaan harjoittamaan zeniä. Paitsi että harjoittamisesta ei voida puhua, kun pyrkimystä ei ainakaan pitäisi olla.

Usein on tapana sitten jaotella jäljelle jäävät muut maailmankatsomukset eri uskontoihin, ateismiin ynnä muihin. Tämä on kuitenkin monessa mielessä turhaa. Pyrkivät maailmankatsomukset kun kaikki suuntautuvat rationalismiin, järkeistämiseen ja päämäärien tavoitteluun. Joskus, jopa usein nämä päämäärät ovat konfliktissa muiden ryhmien päämäärien kanssa, mutta taustalla vaikuttaa kuitenkin jaettu usko tavoittelun tavoiteltavuudesta: yksi tavoittelee tieteellistä totuutta, toinen pelastusta ja kolmas yhteyttä maailman kanssa. Tällä pohjalla on hyvä puuhastella yhdessä.

Voimme ylipäätään perustella kaikkea toimintaamme vain rationaalisuuden kautta, sillä perusteleminen itsessään on jo rationalismia. Ihminen pyrkii järkeistämään, mutta näin toimiessaan valitsee ensimmäisen periaatteensa, rationaliteetin, irrationaalisin perustein, sillä ennen sitä ei mitään perusteluja voi olla olemassa. Vaikuttaa siltä, että olemme rationaalisuutemme vankeja. Vai pitäisikö asiaa kysyä zen-buudhalaismunkilta? Tuskin, sillä jäisimme vain inttämään perusteluista.

Netti-TV erottaa katselukokemuksen aikatauluista

Niin televisio kuin internetkin ovat molemmat olleet median vallankumouksia, jotka ovat muuttaneet informaation, propagandan ja viihteen kuluttamisen, tuottamisen ja välittämisen tapoja dramaattisesti. TV oli aikoinaan tiedonvälitystä voimakkaasti viihteellistävä tekijä, ja toimi myös maailman “pienentäjänä” tuoden maailman eri kolkkia lähemmäksi kuin aiemmat mediat sanomalehti ja radio kykenivät. Internetin myötä tämä prosessi voimistui vielä paljon enemmän, kun pienimmänkin tuottajan julkaisut tulivat teoriassa koko maailman ihmisten saataville.

Internetin, kuten aiemmin television, uskottiin 1990-luvun ennusteissa tuhoavan niin sanomalehden kuin radionkin, kun musiikki- ja uutistekstisisällöt muuttuivat vähitellen ilmaisiksi ja reaaliaikaisiksi. Radio-ohjelman tai painetun sanomalehden tuottamisen uskottiin tulevan liian kalliiksi ollakseen kilpailukykyinen. Vaikuttaa kuitenkin käyneen toisin: radio pitää yhä pintansa henkilökohtaisuudellaan ja “taustaäänenä” esimerkiksi työpaikoilla, ja paperisia sanomalehtiäkin lukee edelleen myös niin sanottu diginatiivien sukupolvi.

Sen sijaan edellinen vallankumous, televisio, on joutunut pahasti netin jalkoihin. Ongelma lienee se, että nykyisin ihmiset kuluttavat useampaa mediasisältöä samanaikaisesti, silloin kuin haluavat, kuten kuunnellen radiota samaan aikaan lehdenluvun kanssa, tai selaten netistä uutisia ja kuunnellen musiikkia Spotifylla. Televisio kuitenkin kaappaa itse kaiken huomion, tuputtaa väliin aikaavieviä mainoksia ja ennen kaikkea näyttää ohjelmia kanavan, ei kuluttajan päättämään aikaan. Vaikka esimerkiksi tallennusteknologiat ovat tehneet tv:stäkin hieman joustavamman, on se edelleen monoliittinen ja kankea media, joka ei salli joustavaa hyppelyä eri sisältöjen välillä.

Kuuntelen itse eri radioita pari-kolme tuntia viikossa, ja sanomalehtiäkin luen lähes päivittäin, mutta tv:n katselu sen sijaan on lähes karsiutunut pois kulutustottumuksistani. Kun erityisesti kansallisten broadcasting-yhtiöiden uskottiin jäävän internetin ja ‘uusmedioiden’ jalkoihin, ovat ne itseasiassa pärjänneetkin erittäin hyvin mainoksettomien netti-tv-palveluidensa ansiosta. Alla pieni listaus muutamista hyvistä nettitelkkareista, jotka kaikki toimivat streaming-menetelmällä, eli käyttäjän ei tarvitse ladata videoita koneellensa, ja sisältöä voi katsella juuri silloin kun itselle sopii.

• YLE Areena on palvelu, joka tarjoaa kansallisen tv-yhtiön laatuohjelmat pitkine katseluaikoineen.
• X Episodes -palvelu tarjoaa South Parkin jaksot heti, kun ne on lähetetty tv:ssä. Täydellinen jaksoarkisto.
• VBS.TV on Vice-lehden netti-tv, jossa on huumoripitoisia ja oivaltavia dokumentaareja hipsteriyleisölle, aiheet vaihtelevat laidasta laitaan. Vain netissä.
• Soffa.tv on helsinkiläinen indie- ja taideaiheisiin keskittyvä, uusi palvelu. Vain netissä.
• MoonTV – takavuosien Suomen oudoin kaapelikanava teki paluun netissä, kun sen parissa nuoruutensa viettäneet olivat jo kaikki ostaneet asunnot Punavuoresta. Vain netissä.
• The Onion on amerikkalainen ajankohtaisaiheita ja -ohjelmia parodioiva oivaltava, nyt jo klassikoksi muodostunut palvelu. Mukana myös “sanomalehti”, jota jaetaan myös paperiversiona.
• Mikäli nämä eivät riittäneet, Nelosen ja JIMin ohjelmia voi katsella hieman kökösti ja mainosten pirstomana Ruutu.fi -palvelusta. Ironisesti juuri tämä eniten rahantekoon pyrkivä palvelu on listatuista kaikkein ankein. Katseluaikaa ohjelmilla on vain viikon verran.

Marko Sihvonen nälkälakossa kahdettatoista päivää – Missä media?

Tapaus, jota tämä kirjoitus käsittelee, on varsin outo. Törmäsin siihen ensimmäistä kertaa klikatessani eräässä blogissa linkkiä, josta päädyin kuuntelemaan Radio Rockin podcast-haastattelun miehestä, joka on nyt asunut kaksitoista päivää nälkälakossa eduskuntatalon edessä sijaitsevassa asuntovaunussa.

Miehen nimi on Marko Sihvonen, ja hän on joutunut melko oudon toiminnan kohteeksi. 5.1.2010 myönnetyssä luvassa kerrotaan, että 1-100:lle ihmiselle on myönnetty mielenosoituslupa eduskuntatalon edessä, ja alla on poliisin leima. Mielenilmauksen alkaessa 1.2. meininki oli hieman muuttunut. Poliisi uhkaili Marko Sihvosta mitä mielikuvituksellisimilla “nostamme matkailuvaunusi mereen” ja “tänne tulee niin paljon mustia autoja että et mahdu ulos” -tyyppisillä heitoilla, kieltäytyen antamasta kirjallista määräystä tai kertomasta omaa virkaansa, tehtäväänsä tai esimiestään. Itse hyväksymäänsä kirjallista päätöstä ei poliisi ilmeisesti kuitenkaan uskalla enää pyörtää toisella kirjallisella.

Paitsi poliisin toiminta, myös median toiminta on vähintäänkin epäilyttävää. Nälkälakko asuntovaunussa pitäisi jo sinällään olla täysin kelpo juttuaihe ainakin paikallisuutisiin kuten Hesarin Kaupunki-sivuille tai Vartti-lehteen, mutta eipä näy. Puhumattakaan siitä, että eduskuntatalon portailla on jatkuvaa konfliktia viranomaisten ja kansalaisten välillä. HS.fi:tä, YLEn sivuja tai muita nettimedioita selaamalla ei löydy pienintäkään mainintaa Marko Sihvosesta, Nälkä-Markosta. Googlella löytyy ainoastaan Radio Rockin tekemä juttu, ja Youtubesta lakossa mukanaolevan tahon tekemä uutisvideo toiselta lakkopäivältä.

Mistä mielenilmauksessa sitten on kyse? Marko Sihvonen puhuu yleisestä epäluottamuksesta eduskunnan ja hallituksen toimintaan ja korruptiosta josta onkin viime aikoina mediassa tullut “maan tapa”. Sihvonen kertoo myös karuista kokemuksistaan Karvian pohjavesialueella, jossa Puolustusvoimat on pakkolunastanut paikallisten maita maailman puhtaimmalla pohjavesialueella, ja sittemmin paikalla ovat häärineet suuryritykset kuten Arla vetämässä putkia maaperään. Ylipäätään pohjavesien yksityistäminen tuntuu olevan Sihvosen mielenilmauksen ympärillä olevan verkoston asialistalla korkealla, ja meininki kuulostaa hurjalta. Esimerkiksi Lapin Ympäristökeskus on toteuttamassa massiivista pohjavesien keruuoperaatiota vesivientiä varten. Näistä asioista ei  kuitenkaan mediassa puhuta.

En tiedä, mitä ajatella Marko Sihvosen suhteellisen epäselviksi jääneistä motiiveista, mutta sen tiedän, että median toiminta on tapauksessa ollut todella outoa. Kaupunkimedia Vartti.fi:n pääuutinen on tällä hetkellä “Mies pelasti koiran henkensä uhalla”.

Kuva: YouTube