Alexander von Schönburg – Tyylikkään köyhäilyn taito

Luin joululomalla hauskan pienen kirjan, joka herätti kepeydestään huolimatta ajatuksia. Köyhtyneen saksalaisen maa-aatelissuvun poika, toimittaja Alexander von Schönburg kertoo kirjassaan nimeltä Tyylikkään köyhäilyn taito, kuinka raha itseasiassa on onnen tiellä.

Asetelma kuulostaa perinteiseltä: Rikas länsimainen tässä on ryhtynyt paastolle, kenties käväissyt Tiibetissä meditoimassa, ja nyt kirjoittaa elämäntaito-oppaan köyhäilystä. Näin ei kuitenkaan ole. von Schönburg pidättäytyy lähes täysin jakelemasta hyvän elämän vinkkejä, ja sen sijaan keskittyy kertomaan mehukkaita tarinoita euroopan aatelistosta, historiasta ja mm. Bahrainin hallitsijasta sekä Adnan Khashoggista, jotka hän kaikki on toimittajan työssään tavannut. Tarinoita on kahdenlaisia: niitä, joissa rikas ei osaa nauttia elämästään, sillä omaisuus pakottaa huolehtimaan, näyttäytymään ja kuluttamaan, sekä niitä, joissa köyhä osaa elää tyylikkäästi ja onnellisesti vailla omaisuuden tai sen hankkimisen tuomaa stressiä.

Tarinat ovat varsin hauskaa luettavaa jo sinällään, mutta kirjan varsinainen anti on sen liikkeelle panemat ajatukset. Vaikka teoreettista pohdintaa köyhyyden tai pidättyvyyden eduista ei juurikaan ole, tulee päällimmäisenä mieleen epikurolainen filosofia. Epikuros onkin niitä harvoja ajattelijoita, joihin teoksessa viitataan. Huomattuaan, että hänen sukunsa on tullut jopa onnellisemmaksi muutettuaan linnoista kerrostaloihin, ja itsekin rentoutunut saatuaan potkut suuresta sanomalehdestä, von Schönburg päätyy tarkastelemaan elämää pienien, ajateltujen nautintojen kautta.

Mitäpä jos ranskalaisvalmisteinen käsilaukku vaimolla tai sveitsiläinen kello omassa ranteessa ei teekkään minua onnelliseksi? Mitäpä, jos onnellisuus syntyy siitä, että on perhe, koti ja ystäviä? Edelleen, onko tärkeämpää että koti on tyylikkäästi sisustettu ja illalliskutsuilla kaikki on moitteetonta, vai että koti toimii ystäväpiirin tapaamispaikkana, ja on täynnä elämää? Onko hauskempaa matkustaa Dubaihin vai tutustua omaan lähiseutuunsa tai kotimaahansa tarkemmin? Kysymykset ovat oleellisia, ja niiden tueksi esitetyt tarinat niin kuvaavia, että kirjan sanoman hyväksyy helposti.

Tyylikkään köyhäilyn taito on hauska kirja, ja vaikka se ei tarjoakaan suurta teoreettista perustaa ajattelulleen, on se myös sisällöllisesti kiinnostava. Kuvaavaa teoksen hengelle on, että kun luin lukua, joka käsitteli matkailun inhottavuutta ja naurettavuutta, kysäisin siskoltani mistä hän oli kirjan saanut, ja vastaus oli ruotsinlaivan kioskista.

Sähköiset kirjat – tiedon vapautta vai ryöstöä?

Sähköiset kirjat ovat vähitellen tulossa myös Suomeen, myös varteenotettavana vaihtoehtona eikä vain suttuisina skannauksina kaksisataa vuotta vanhoista opuksista. Kuten vaikkapa musiikki Spotifyssa, myös sähköiset kirjat ovat materiaalia, jonka ihmiset ovat tottuneet saamaan ilmaiseksi. Kirjan lukemista sähköisenä ei pidetä niin kätevänä, että siitä pitäisi maksaa.

Kuten Spotifyssa, myös e-kirjojen alalla on tullut ongelmia alkuperäisteoksien tekijöiden kanssa. Monet yritykset ovat, varsinkin yhdysvalloissa myyneet kirjojen lukuoikeuksia käyttäjille, mutta hakukonejätti Google pisti tämänkin asetelman uuteen uskoon. Google Books on palvelu, jossa kirjoja voi selata ja lukea ilmaiseksi. Tai näin ainakin aluksi oli. Sittemmin Google on joutunut rajaamaan lukuoikeuksia ja maksamaan yli 60 prosenttia palvelun tuotoista kustantajille ja tekijöille. Hupi ei siis enää ole täydellistä ja ilmaista. Alkuperäiseen ideaansa, helppoon asiasanahakuun teoksien sisällöstä Google Books toimii kuitenkin hyvin. Paradoksaalisesti miljoonien teoksien kirjatietokanta onkin nyt olemassa hakukoneita, ei ihmisiä varten.

Toinen ongelmien rypäs ovat maksullisten lukuoikeuksien e-kirjat. Niissä ideana on, että kustantaja omatoimisesti digitoi teoksen, ja tarjoaa sen lukuoikeuksia sitten käyttäjilleen, esimerkiksi kannettavaan lukulaitteeseen kuten Kindleen. Lukulaitteista kirjojen lukeminen on vähemmän silmiä rasittavaa ja muutenkin mukavampaa kuin tietokoneelta. Sata uusinta bestselleriä kulkee mukavasti yhdessä kirjankokoisessa laitteessa. Ongelmia seuraa kuitenkin, kun kyseeseen tulevat klassikot: Vanhojen teoksien kustannussopimuksia tehdessä ei otettu huomioon e-kirjoja, ja siksipä kustantajat kokevat voivansa ottaa tuotot kokonaan itselleen. Kirjailijat ovat siis ikään kuin myyneet sähköiset oikeudet teoksiinsa ennen kuin niitä oli edes keksitty. Jos kirjailija itse on kuollut, on hänen perikuntansa asema kamppailussa oikeuksista melko heikoilla.

Ongelmattominta lienee ikivanhojen klassikoiden, kuten Thomas Hobbesin Leviathanin julkaisu sähköisenä, niiden oikeudet kun ovat vapautuneet aikoja sitten. Silloin esille nousee lähinnä kysymys laadusta: kuka maksaa hyvän digitoinnin ja esillepanon, kun sisältö jo lähtökohtaisesti on ilmaista kaikille?

Internet on totuttanut meidät ilmaisuuteen kaikenlaisten kulttuurituotteiden suhteen, ja nyt kun luova kansanosa on vähitellen huomaamassa tämän, seuraa ankara kädenvääntö, jossa taiteilija joutuu usein asettumaan ikäänkuin teoksiensa kuluttajaa vastaan. Tämä ei liene kenenkään edun mukaista. Netin ilmaisten kirja-, musiikki- ja uutispalveluiden muuttaminen kokonaan suljetuiksi ja maksullisiksi ei kuitenkaan ole ratkaisu, vaan dogmaattista muutosvastarintaa. Ilmainen sisältö näet markkinoi itseään tehokkaammin, kuin mikään muu ihmiskunnan historiassa. Jos kuluttaja kuitenkin päätyy käyttämään sisältöä enemmän ja jatkuvasti, voidaan tässä vaiheessa ottaa kuvioon mukaan maksullisuus. Vapaa tieto ja sisältö on tehokasta, nautittavaa ja innostavaa, mutta myös luovan tekijän on saatava leipänsä.

Loistavaa ilmaista sisältöä:
Grizzly Bear Spotifyssa
Kiinnostava juttu Google Booksista.
Loppuvuoden ajan ilmainen sisäänpääsy Suomen Valokuvataiteen museoon.

Voiko filosofia vaikuttaa tosielämään?

Slovenialainen filosofi Slavoj Žižek on tänään valtakunnan suurimmissa lehdissä. Tätä ei tapahdu usein, mutta kun viihdearvoa  ja hypeä on tarpeeksi voi Hesarikin ryhtyä filosofiseksi. HS kysyi Žižekiltä yhden itseäkin runsaasti mietityttäneen kysymyksen: Voiko filosofia (edelleen) vaikuttaa elämäämme?

Eilen yliopistolla pitämässään varsin viihdyttävässä esitelmässä Žižek käsitteli lähinnä poliittisten kantojen ja uskomuksien luonnetta ja merkitystä, mutta viittasi myös ohimennen tekniseen sovellukseen, joka yhdistää internetin ja tosimaailman, kirjaimellisesti heijastaa internetin käsinkosketeltavaan tosimaailmaan[1]. Nykytilanteessa internet ja tosimaailma ovat vahvasti irrallaan toisistaan, ja niin tuntuvat olevan filosofia ja tosimaailmakin.

Totta kai, vastaa filosofi. Onhan tietyn kriittisen etäisyyden ottaminen välttämätöntä hedelmällisen tutkimuksen tekemiseksi. Allekirjoitan tämän, tai kuten eräs professori sanoi, “sivuaineopiskelijoilla on usein se puute, että he ovat aivan liian todellisuusorientoituneita”. Mutta vaikka tutkimus on eri sfäärissä, voisi lopputuotteella silti olla jotain ns. ‘merkitystä’.  Usein tuntuu, että aiheet, kielenkäyttö ja kysymykset ovat irronneet täysin elämästämme, eivätkä voi edes välillisesti vaikuttaa siihen, paitsi tuottamalla ahdistusta niiden pohtijoille.

Sain kuitenkin taannoin kaksi konkreettista muistutusta filosofian vaikutuksesta elämismaailmaamme. Toinen tapahtui luennolla, jota olin kuuntelemassa Teknillisellä Korkeakoululla. Luento oli jatko-opiskelijoille suunnattu tiivis paketti tieteenfilosofiaa, ja sen piti kauppiksen filosofian professori Marja-Liisa Kakkuri-Knuutila. Vaikka sisällöstä osa olikin hieman kiistanalaista nykyfilosofian valossa (”peittävän lain malli on vallitseva teoria tieteellisestä selittämisestä”, saattaa toki päteä Otaniemessä), oli setti varsin kiinnostava, ja varsin vähäisin filosofisin ennakkotiedoin varustetut kuuntelijat tuntuivat saavan siitä tehokkaita kriittisiä työkaluja ja ottavan metodisia vaikutteita esitetyistä tieteenfilosofisista teorioista. Mikä valaiseva kokemus, filosofia tarjoaa muillekin hedelmiään!

Tieteenfilosofia on kuitenkin jo määritelmällisesti keskittynyt metodeihin, ja on siksi lähellä muita tieteentekijöitä. Entäpä sitten muut filosofian alat, kuten tietoteoria eli epistemologia, jota myös teoreettisen filosofian pääaineopiskelijat toisinaan parjaavat ylispekulatiiviseksi? Sain tietoteorian käytännön vaikutuksista toisen käden tietoa, kun kuulin tarinan eräästä sosiaalitieteiden tohtorikoulutettavasta. Kyseinen nuori tutkija tekee ihmistieteellistä tutkimusta tietokäsityksistä. Hän oli päättänyt tutustua aiheeseen myös hieman laajemmin tässä vaiheessa, kun aikoi tehdä siitä väitöskirjan, ja niinpä hän oli suunnannut tietoteorian johdatuskurssille filosofian laitokselle. Se oli räjäyttävä kokemus: tohtorikoulutettava oli saanut kuulla kymmenistä erilaisista tietokäsityksistä ja niiden ongelmista ja metaongelmista, kun hänen oma hypoteesinsa oli sisältänyt kolme suhteellisen vakaata tietokäsitystä.

Nämä kaksi tositapahtumaa antavat viitteitä siitä, että filosofian ja tosielämän välillä on jonkinlainen yhteys, ainakin muiden, käytännöllisempien tieteiden välityksellä. Slavoj Žižekin harjoittaman yhteiskuntafilosofian vaikutuksia sen sijaan on vielä hieman selviteltävä, sen kun pitäisi olla lähinnä minun oma alani.

[1] Mainittu tekninen sovellus on MIT:ssä kehitetty prototyyppi “Sixth Sense”, jossa webkameran, miniprojektorin, tietokoneen ja internetyhteyden avulla voidaan hahmontunnistusta hyödyntäen tehdä ihmeellisiä asioita. Aiheesta lisää engadget.comissa.

Alkoholin ongelma

Suomalaisessa kulttuurissa suhtautuminen alkoholiin on perinteisesti kaksinapainen: Vaihtoehdot ovat joko yletön tempominen tai täydellinen pidättäytyminen. Välimuotoja ei ole, koska viinan juonti on samalla helpottavaa, että “pahamaineista”. Kunnon nousuhumalassa tuntee todella elävänsä.

Opiskelijapiireissä ongelma on läsnä, ja voimakkaasti korostuneena. Opiskelijan arki on täynnä stressiä ja painetta, kun samaan aikaan suoritetaan opintoja, käydään töissä, ja ollaan lisäksi aktiivisimmillaan järjestö- ja kansalaistoiminnan parissa. Tätä stressiä on kätevää lieivittää nappaamalla muutama tuopillinen ja pari napsua.

Kyse ei usein ole henkilökohtaisesta päätöksestä: ahdistunut opiskelija haluaisi liuottaa stressiään alkoholilla, mutta yksin ryyppääminen on säälittävää. Niinpä on painostettava myös muita juomaan. Kun kaikki osallistuvat tähän peliin, saadaan aikaan varsin tehokas prässi, jonka alla sivistyneinkin isänmaan toivo tarttuu pulloon tai poistuu paikalta. Harvassa ovat ne, jotka nautiskelevat yhden tai kaksi juomaa illassa, eivätkä koskaan vedä kunnon lärvejä.

Opiskelijan ryyppääminen ei rajoitu uusia sosiaalisia kontakteja viliseviin opiskelijajuhliin läpi viikon, vaan kun viikonloppu koittaa, on aika tavata vanhoja ystäviä, joiden elämäntilanne ei salli ryypiskelyä keskiviikkoiltaisin. Kun akateemisella opiskelijalla yhteiset puheenaiheet kaupan kassalle juuttuneen inttikaverin kanssa ovat vähissä, löytyy ratkaisu tuopista: kas, ryyppäyshän on hauska yhteinen harrastus, josta riittää tarinoita kerrottavaksi vaikka koko illan. Ja taas juodaan.

Arvostan periaatepäätöksellä juomisesta pidättäytyviä. He eivät osallistu sosiaalisten juomispaineiden kasaamiseen. Absolutismi on kuitenkin äärikanta muiden joukossa, ja en siksi usko, että se on paras ratkaisu. Pidän järkyttävän kliseisiä “eurooppalaisia juomatapoja” hyvänä kompromissina äärimmäisyyksien välillä, sillä alkoholi maltilla nautittuna rentouttaa, ja on kulttuurinen sekä esteettinen rikkaus, joka voi olla harrastus siinä missä esimerkiksi musiikki tai taidenäyttelyt. Viinien, viskien ja erityisesti oluiden maailma tarjoaa uskomattoman monimuotoisuuden, jos sinne vain uskaltaa kurkistaa alkoholin takaa. Itse pyrin harrastamaan laadukkaita oluita, ja kirjoitan aiheesta myös blogia.

Mutta kuka antaisi rohkeutta tutustua uusiin ihmisiin alle 1,5 promillen humalassa ja toisaalta vastustaa sosiaalista painetta?

Huoli ilmastosta rinnastettiin uskontoon

Brittiläinen työelämäriitoja hoitava vetoomustuomioistuin antoi hiljattain mielenkiintoisen tuomion, jossa huoli ilmastonmuutoksesta filosofisena uskomuksena rinnastettiin uskontoon. Tämä lienee ensimmäinen kerta, kun filosofia asetetaan näin suoraan samalle viivalle uskontojen kanssa. Tapauksesta kirjoitti Jarkko S. Tuusvuori  Filosofia.fi:n blogissa.

Tapauksessa kiinteistöyhtiö Graingerin ympäristöneuvonantaja koki saaneensa potkut otettuaan kantaa toimitusjohtajan epäekologiseen käytökseen. Työtekijä nimeltään Tim Nicholson siis mielestään joutui syrjityksi uskomuksiensa takia, ja rinnasti tilanteen uskonnon perusteella syrjimiseen. Aluksi Grainger onnistui vakuuttamaan oikeuden siitä, että uskomus ei vertadu uskonnolliseen vakaumukseen, mutta myöhemmin perusti puolustuksensa sille, että potkut eivät johtuneet Nicholsonin näkemyksistä, vaan yhtiön taloudellisesta tilanteesta.

Tilanne on kiintoisa, sillä se saattaa toimia ennakkotapauksena punnittaessa ympäristönsuojelullisten näkemyksien vakavuutta. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumiseen liittyvä moraalinen vakaumus otetaan siis yhtä vakavasti kuin vaikkapa Raamattuun perustuva vakaumus. Ilmastouskomuksia ei siis kohdella vain mielipiteinä, vaan yleisesti tunnettuun tietämykseen perustuvana vakavana ja perustavanlaatuisena vakaumuksena.

Toisaalta taas päätös asettaan filosofian kyseenalaiseen asemaan. Se nähdään oman näkemyksen ja uskomuksien puolustamisena, kuten Tuusvuori toteaa, eikä niinkään erilaisten uskomuksien järkiperustaisena punnitsemisena. Filosofia siis rinnastetaan uskontoon, jossa valitaan tietty kanta josta pidetään kiinni loppuun asti. Päätöksen antanut tuomari Burton on kehittänyt uskomuksen vakavuudelle testin, jonka Tuusvuori esittelee:

Viisikohtainen tarkistuslista auttaa määrittämään, voisiko jokin filosofinen näkemys ajautua työsuhteista ja uskonnollis-katsomuksellisesta syrjinnästä annettujen lakien ja asetusten piiriin.

1) Uskomukseen on aidosti uskottava;
2) uskomuksen on oltava nykytietämykseen perustuva uskomus (belief), ei siis mielipide (opinion) tai näkökanta (view);
3) uskomuksen on oltava uskomus jostakin ihmiselämän painokkaasta ja sisällyksekkäästä asiasta;
4) uskomuksen on yllettävä tietylle vakuuttavuuden, vakavuuden, kiinteyden ja tärkeyden tasolle;
5) uskomuksen täytyy olla kunnioituksen väärti demokraattisessa yhteiskunnassa, yhteensopiva ihmisarvon kanssa ja sopusoinnussa toisten ihmisten perusoikeuksien kanssa.

Suomessa vastaavaa ennakkotapausta ei ole nähty, ja olisikin kiinnostava tietää, kuinka oikeuslaitoksemme suhtautuu ei-uskonnollisiin elämänkatsomuksiin. Ne kun usein kovin helppo sivuuttaa pinnallisina mielipiteinä, kun taas henkevä uskonnollisuus koetaan jonain syvällisenä ja mystisen loukkaamattomana.

Sörnai Gusha -laulusta

Lähes kaikkien suomalaisten korkeakoulujen opiskelijat tuntevat laulun nimeltä “Sörnai Gusha”. Tämä jopa perinteiseksi kutsuttu juomalaulu on uudelleensanoitus alunperin neuvostoliittolaiseen lauluun “Katjusha”, joka Suomessa on tunnettu myös nimellä “Karjalan Katjuusa”. Veisu on vakio-ohjelmistoa lähes kaikissa pöytäjuhlissa, ja siksi siihen on vaikea olla törmäämättä. Viime aikoina Sörnai Gusha on herättäny voimakkaita mielipiteitä, ja koskapa sitsikulttuuri on sydäntä lähellä, haluan punnita aiheeseen liittyvää argumentointia.

Keskustelun avasi Teknillisen Korkeakoulun dosentin tekemä kantelu, jonka mukaan juomalauluperinne Helsingin Yliopistolla syrjii venäläisiä. Kantelun kimmokkeena toimi Sörnai Gusha. Ylioppilaslehti kirjoitti aiheesta noin vuosi sitten, kun asia oli mennyt kansleri Ilkka Niiinluodolle asti. Aiheeseen liittyen Ylkkäri suoritti myös mielipidekyselyn, johon vastanneista 70% oli sitä mieltä, että juomalauluissa ei ole yhtäkään loukkaavaa veisua.

Äskettäin Sörnai Gushaa kommentoi myös Aishi Zidan Kontakti-lehden kolumnissaan, todeten laulun rasistiseksi. Ylioppilaslehden jutussa yliopiston tasa-arvovastaava Terhi Saarikoski totesi, että ”jos laulu loukkaa jotain, on hyvä miettiä, kannattaako sitä laulaa.” Näin on, siitäkin riippumatta, että suurin osa saattaa kokea laulun hyväksyttäväksi. Loukkaantuminen on yksilöllistä, ja sitä on usein vaikea ennakoida. Laulamisen järkevyyden harkitseminen ei kuitenkaan tarkoita laulun suoraa hyllyttämistä. Mitä syitä tällaisen laulun säilyttämiseen on, nyt kun se todistettavasti on loukannut ainakin kahta, todennäköisesti useampaakin?

Asiaa on mielestäni järkevää pohtia historialliselta kannalta. Laulu on selkeästi vähintään parikymmentä vuotta vanha, päätellen neuvostoviittauksista kuten “oon vain köyhä kolhoosinainen” ja “sirppi ja vasara ne taivahalla loistaa”. Alkuperäisen laulun irvailulle on Neuvostoliiton aikaisessa Suomessa ollut syytä: Kappale tehtiin alunperin nostalgisoimaan “suurta isänmaallista sotaa”, ja se löytyy esimerkiksi Spotifysta kokoelmalta “Best Songs of The Great Patriotic War”. Paitsi että kappale on nationalistista sotapropagandaa, se oli myös merkittävä suomettumisen välikappale lukuisine suomalaisine levytyksineen ja sanoituksineen. Ivalaulu on siis ollut aikanaan terve, joskin lapsellinen vastine.

Entäpä sanoituksien aktuaalinen rasismi ja loukkaavuus? Enimmäkseen keskustelun kohteena on ollut neljäs säkeistö:

”Siellä missä versoaapi vilja,
siellä kasvoi kaunis Katjuska.
Katjuskalla komiat on keuhkot,
basga haisee Nevan rannalla!”

Säkeistön sisältö vastaa materiaaliltaan koko muuta laulua: Siinä irvaillaan kommunistiselle työläisromantiikalle, tehdään pilaa venäjän kielestä, kommentoidaan neuvostoliittolaista asioiden hoitamista (Neva-joki on epäilemättä haissut järkyttävälle, saihan se nimen “Leningradin viemäri” kun sinne laskettiin koko suurkaupungin jätevedet). Pahin loukkaavuus säkeistössä on sen seksistisyys, komioilla keuhkoilla kun todennäköisesti viitataan rintojen ulkomuotoon eikä hengitys- ja verenkiertoelimistöön. Nähdäkseni tämä pätee koko lauluun.

Neuvostoylpeilijöitä kappale saattaa loukata. Kieleen kohdistuva vääntely on kieltämättä rasistista, mutta myös saman tasoista, kuin esimerkiksi ruotsalaisvitsit. Seksismi paistaa kauas, mutta toisaalta se on kantava piirre koko juomalauluperinteessä, josta olisi luovuttava, mikäli se johtaisi tämän laulun hyllyttämiseen. Yhteenvetona: Kappaleessa on monia loukkaavia piirteitä, mutta toisaalta niin on kannanotoissa aina. Itse olisin valmis luopumaan venäjän kielelle ilkkuvasta osuudesta, mutta muuten Sörnai Gusha on säilytettävä.

Pitkää tilitystä keventämään, Katjusha Puna-Armeijan kuoron esittämänä.

Käsitteiden käsityöläiset koulunpenkillä

Viime vuonna kuolleen amerikkalaisfilosofi Jay F. Rosenbergin kirja, The Practice Of Philosophy: A handbook for beginners, on todennäköisesti aineopintojeni oudoin kirja. Ei siksi, että se oli vaikeaselkoinen, romaanimainen, valtavan pitkä tai opillisesti kiistanalainen, vaan siksi, että se on noin 120 sivua pitkä läpyskä, joka avoimesti myöntää olevansa oppikirja, ja pyrkii opettamaan vain käytäntöä, ilman sen suurempia periaatteellisia taustaselvityksiä. Tähän ei alalla usein törmää, kyseessä on siis metodiopinnot.

Kirjan onkin tarkoitus opettaa lukijansa harjoittamaan kahtaa tehtävää, lukemaan filosofiaa ja kirjoittamaan filosofiaa – tai filosofiasta. Rosenberg pyrkii olemaan mahdollisimman neutraali filosofisten kannanottojen suhteen, mutta epäonnistuu tässä pyrkimyksessään hellyyttävän nopeasti. Itselleen rehellinen filosofi ei vain pysty piilottamaan omia näkemyksiään alan syvemmistä kysymyksistä, vaikka kyseessä olisi johdantoteos filosofian lukemiseen. Metodiopintoihin liittyvän kirjan varsinaista antia tämä värittyneisyys ei kuitenkaan pahemmin häiritse.

Pääteemat The Practice Of Philosophyssä ovat filosofiset argumentit, filosofinen kirjoittaminen sekä filosofian lukeminen. Aluksi kirjoittaja ottaa pihteihinsä argumentit, joista käsitellään tärkeimmät seikat muodosta – formaaliin logiikkaan ainoastaan viitataan – sekä tietysti sisältö ja piilosisältö. Argumentin käsittelyyn Rosenberg lanseeraa “Sääntö Numero Yhden” – kirjan ainoan säännön – jonka mukaan väitettä epäillessä on kritisoitava sen taustalla olevaa argumenttia.

Argumentin muotoa käydään läpi esittelemällä joitakin yleisiä toimivia ‘argumenttiprinssejä’ sekä niiden vastineita, virheellisiä ‘argumenttisammakoita’. Prinsseinä mainitaan esimerkiksi implikaation etujäsenen myöntö ja takajäsenen kielto, konjunktion negaation eliminaatio, sekä disjunktion etujäsenen kielto. Muotoja annetaan yhteensä kahdeksan, ynnä niiden virheelliset vastineet. Argumentaation muodon jälkeen käsitellään hieman modaliteetteja, eli välttämättä tosia ja epätosia, sekä kontigentisti tosia ja epätosia seikkoja. Samassa yhteydessä mainitaan nopeasti niin sanotut kätetyt implikaatiot, eli jos…niin -rakenteet.

Sitten Rosenberg siirtyy argumentin sisältöön, josta todetaan, että sisältöä kritisoidessa on usein syytä poimia yksi tai useampi vastapuolen vääräksi uskottu premissi, joista sitten johdetaan johtopäätös, jota vastapuolen uskotaan vastustavan. Näin pyritään osoittamaan premissi vääräksi. Vastustajan kritisoimiseksi annetaan viisi piirrettä, jotka on pyrittävä osoittamaan vastapuolen argumentaatiosta: Moniselitteisyys eli saman käsitteen käyttö useassa merkityksessä, kehäpäättely eli johtopäätöksen käyttö premissinä, ikuinen regressio eli perustelu joka vaatii itsensä perusteluksi, epäyhdenvertaisuus eli samanlaisten kohtelu eri tavalla sekä tyhjyys eli argumentin propositionaalinen sisällöttömyys.

Filosofisen esseen kirjoittamisessa Rosenberg mainitsee kasvavassa vaikeusjärjestyksessä neljä tyyppiä: Näkemyksen kriittinen tarkastelu, väittelyn tuomarointi, yksittäisen ongelman ratkaisu sekä alkuperäisen näkemyksen puolustus. Kirjoittamiseen liittyen otetaan myös puheeksi määritelmät, analogiat ja ajatuskokeet.

Ainoa erikseen lukemiselle omistettu luku on kirjan lopussa, ja varsin lyhyt, mutta siinä annetaan juhlavasti kuusi eri tapaa lukea filosofia, jotka ovat: lukeminen johtopäätöksiä etsien, lukeminen argumentteja etsien, lukeminen dialektiikkaa tutkien, lukeminen kriittisesti, lukeminen tuomaroiden sekä lukeminen luovasti. Viimeksi mainittu on korkein aste, ja sille pääseminen vaatii kaikkien edellisten hallitsemisen.

The Pratice Of Philosophy on kelpo metodiopas filosofian aloitteluun, joskin tuskastuttavan hitaasti etenevä. Rosenberg viljelee kirjassaan paitsi ‘veikeitä’ anekdootteja, myös monimuotoisesti erilaisia kuvailuja sekä vertauskuvia siitä mitä filosofia on, tai miten sitä tulisi harjoittaa. Esimerkkinä Wilfrid Sellarsilta lainattu määritelmä, “filosofian on pyrkimys nähdä kuinka asiat, käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä, liittyvät toisiinsa, käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä”. Rosenbergin omaa käsialaa taas on vertaus filosofeista “käsitteiden käsityöläisinä”, puurtajina, joiden on vain kärsivällisesti harjoiteltava kunnes osaavat veistää tai muovata mestariteoksen.

Kirja Amazon.comissa, HELKAssa, ja HelMetissä.

Tervetuloa Seuraavaan päivään!

Tervetuloa lukemaan blogiani. Aion käsitellä täällä aiheita sekalaisesti sen mukaan, mikä sattuu kulloinkin kiinnostamaan. Juuri nyt kiinnostaa esimerkiksi filosofia, peliteoria, indiemusiikki, sosiaalisen median tulevaisuus ja tietysti olut.

Koska perustin jo vajaa vuosi sitten olutblogin, jätän tuon kieltämättä kiintoisan aiheen käsittelyn täällä sikseen. Olutarvioitani ja muuta olut -aiheista juttua voit lukea Maltaanmahti.netistä.

Muita juttuja joissa olen mukana, on muun muassa Juorut.com (”Hmm, voikohan blogi haastaa roskamedian ison rahan valtavirran? Kokeillaan!”).

Terveisin Akseli Huhtanen, Helsinki