Yksilön saama kasvatus ja koulutus on tarkastelutavasta riippuen 20-vuotinen tai koko elämän mittainen prosessi, joka vaatii runsaasti taloudellisia ja inhimillisiä resursseja. Vuoden 2016 valtion budjetissa koulutuksen osuus on noin 12,5 %. Koulutuksen yksilölliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset ovat valtavat. Silti käsitys koulutuksen päämääristä, arvosta ja keinoista on Suomessa hukassa. Tai oikeammin: erilaisia tavoitteita ja toteutusideoita on lukemattomia, ja lisää tulee valtionjohdolta jatkuvasti.
Esimerkiksi koulutuspolitiikan sekavuudesta käy lukion tuntijakokeskustelu. Ennen kuin vastapäätettyä tuntijakoa ja opetussuunnitelmaa on edes ehditty panna täytäntöön, on opetusministeri jo ajamassa laajempaa valinnaisuutta lukioihin (HS 30.1.). Samalla kun lukiolaisia ohjataan erikoistumaan, ovat yliopistojen kandidaattiohjelmat kautta maan muuttumassa tai muuttuneet laaja-alaisiksi yleistutkinnoiksi amerikkalaisen yliopistomallin mukaisesti.
Ristiriitaisten ja poukkoilevien linjauksien päämääriä voi vain arvailla. Kasvatuksen ja koulutuksen päämäärä liittyy yleensä joko yhteiskunnan tarpeisiin, esimerkiksi demokratian vahvistamiseen tai talouskasvuun, kulttuurin välittämiseen tai yksilöiden oman kehityksen mahdollistamiseen. Olennaista on, että päämäärä on tiedossa, sillä kasvatus vaikuttaa yhteiskuntaan joka tapauksessa valtavasti. Yksilön vuosikymmenien mittainen kasvatuspolku onkin asia, jonka poliittinen ohjaus edellyttää laajaa konsensusta: hallitus joka tekee koulutuspolitiikkaa jonka seuraava hallitus kumoaa, ei uudista kasvatuspäämääriä vaan sumentaa niitä.
Ison linjan puuttuessa vastuu päämäärien ja toteutustavan valinnasta jää yksittäisten kasvattajien harteille. Opettajaksi opiskelevana olen tästä otettu, mutta myös hämilläni. Onko hallitusohjelman visioima ”koulutuksen, osaamisen ja modernin oppimisen kärkimaa” tosiaan tarkoitus rakentaa sattuman varaan?
