Paluu metafilosofiaan

Ensimmäinen varsinainen kirjoitus tässä blogissa käsitteli J.F. Rosenbergin kirjaa The Practice of Philosophy. Tuolloin totesin kirjan olevan filosofian opintovaatimuksien joukossa poikkeuksellisen selkeä ja käytännönläheinen. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin on jälleen luettavana filosofia-kirjoja, jotka ovat lähestymistavaltaa praktisia.

Kyseessä on teokset Julian Baggin & Peter S. Fosl: The Philosopher’s Toolkit (2. painos, 2010) sekä Nicholas Rescher: Philosophical Reasoning (2001). Ensinmainittu on eräänlainen hakuteos filosofoinnin “työkaluista”: sisältö koostuu varsin kattavasta listauksesta argumentaatiokeinoja, virhepäätelmiä, päättelyn pätevyyden arviointikeinoja sekä kritiikin muotoja. Toinen, Rescherin teos, taas pyrkii kuvailemaan filosofian keinoja ja luonnetta mahdollisimman kattavasti, ja siis rakentamaan kokonaiskuvaa filosofoinnista.

Näistä Bagginin ja Foslin Toolkit vaikuttaa kirjalta, johon voi olla palaamista myöhemminkin. Itse asiassa kirja kannattanee jopa ostaa, jos filosofiaa harjoittaa pääainetasolla, sillä se on helppolukuinen ja ymmärrettävä listaus keinoista ja käsitteistä liittyen filosofiseen argumentaatioon. Rescherin teos taas herätti minussa hetkeksi hiipuneen kiinnostuksen metafilosofiaan, siis kysymykseen “mitä on filosofia”.

Rescher kuvailee filosofian

Rescher toteaa Philosophical Reasoningin alkupuolella, että jokainen filosofi joutuu omalta osaltaan vastaamaan kysymykseen filosofian luonteesta. Hän itse pyrkii kuvailemaan filosofian sen keinojen avulla, onhan kirjan alaotsikko “A Study in the Methodology of Philosophizing”. Kuvaus pyrkii olemaan mahdollisimman kattava, päästäen sisään kaikki filosofian osa-alueet, koulukunnat ja haarat. Tämä ei tietenkään ole mahdollista, sillä kuten Rescher itse sanoo, filosofiaa on harjoitettu ainakin 2500 vuotta ja nykyisin pelkästään Pohjois-Amerikassa on yli kymmenentuhatta ammatikseen filosofoivaa henkilöä, joten kenttä on käsittämättömän laaja.

Vaikka siis jotkin filosofian alueet jäävät rajauksesta ulos, onnistuu Rescher kuitenkin kuvailemaan filosofian kohtuullisesti. Hän toteaa alan juurien olevan ihmisen kysyvässä luonteessa. Filosofia onkin luonteeltaan kysyvää, ja vastauksesta kumpuaa aina uusia kysymyksiä. Rescherin mukaan filosofia lähtee epäjohdonmukaisuuden tunteesta, aporiasta, joka voidaan ratkaista erotteluilla tai uusilla käsitteillä “aporeettisen klusterin” eri osa-argumenteissa. Ratkaisu tuottaa kuitenkin aina uuden aporian. Filosofia pyrkii luomaan kertomusta, vaikka se onkin tuomittu päättymättömäksi.

Rescher kuvailee filosofian “datan” olevan kaikkea ihmiskokemukseen kuuluvaa: arkijärkiset uskomukset, tieteen nykytulokset, traditio, historian opetukset ja nykyinen maailmankatsomus, näin muutamia mainiten. Filosofi voi siis päättelyissään nojata lähes mihin vain. Sen on kuitenkin varauduttava perustelemaan premissinsä, ja silloin voidaan ajautua vähitellen kohti “ensimmäisiä periaatteita”, perustelemattomia perusteluita. Välttääkseen ikuisen regression perimmäisten premissien kohdalla, Rescher turvautuu verkostoteoriaan tai koherenssiteoriaan. Kaikkea filosofista tietoa on arvioitava kontekstissaan, siis sen mukaan, sopiiko se systeemiin vai ei. Toisaalta ensimmäiset premissit voidaan perustella niiden seurauksilla, ei niitä edeltävillä premisseillä: jos hylkäämme tämän aksiomaattisen premissin X, mistä kaikesta joudumme luopumaan sen mukana?

Rescherin kanta onkin systeeminen. Sen mukaan filosofian tehtävä on systematisoida maailmasta saatua dataa, oli maailma systeeminen tai ei. Systematisointi tarkoittaa Rescherillä selvennyksiä, päättelyitä, vertailua ja yhteyksien selvittämistä. Hänelle filosofia on siis edistyvää, vaikka kysymykset ja jossain määrin myös vastauksetkin ovatkin ikuisia. Rescher onnistuu kohtuullisen hyvin pysyttelemään deskriptiivisellä, kuvailevalla tasolla, mutta päättyy kuitenkin vahvasti tyrkyttämään kahta kantaa: totuuden koherenssiteoriaa ja filosofian systeemiteoriaa. Kirja on kuitenkin opettavainen, kattava ja kiinnostava esitys nykyfilosofin käytössä olevista keinoista.

Baggini ja Fosl kokoavat työkaluja

Bagginin ja Foslin lähtökohta on hieman erilainen. He eivät väitä esittävänsä koko filosofian keinovalikoimaa tai määrittelevänsä alaa tyhjiin, vaan esittelevät noin sadassa lyhyessä artikkelissa joukon yleisiä tai tunnettuja keinoja ja käsitteitä.

Kirjan sisältö on jaoteltu karkeasti seitsemään alueeseen: argumentoinnin perustyökaluihin, kehittyneempiin työkaluihin, argumentin arviointiin, käsitteellisten erotteluiden välineisiin, historiallisten filosofien keinoihin, radikaalin kritiikin muotoihin sekä argumentatiivisten välineiden rajoja käsittelevään lukuun. Kirjassa onkin artikkelit niin aksioomista, ajatuskokeista, feministisestä kritiikistä kuin tautologioistakin. Pääsanoma tuntuu olevan: ollakseen pätevä filosofian harjoittaja, on hallittava nämä välineet, mutta lisäksi keksittävä oma tapa käyttää niitä. Monen keinon perään on lisätty varoittava esimerkki niiden väärinkäytöstä.

On kiinnostavaa, kuinka usein filosofia-skenessä varoitellaan virhepäätelmistä, ja kuinka harvoin niitä oikeasti esiintyy. Toki käsittelyissä saatetaan puuttua epäolennaisuuksiin, käyttää naurettavia premissejä tai tyytyä vain kuvailuun, mutta varsinaisia päättelyn, siis loogisen muodon, virheitä näkee äärimmäisen harvoin. Baggini ja Fosl huomauttavatkin, että argumentaatiovirheissä on kyse usein muusta kuin virhepäätelmästä.

Tällaiselle kokoavalle käsikirjalle on varmasti käyttöä monella, joka puurtaa filosofian parissa. Rescherin teokseen tutustuminenkin kannattaa. Mies on ehkä parhaimmillaan metafilosofiassa, ja esimerkiksi hänen teos Aporetics: Rational Deliberation in the Face of Inconsistency (2009) tarjoaa kiinnostavan näkökulman filosofiseen ongelmanratkaisuun – sillä Rescher on todellakin ratkaisukeskeinen filosofi.

“Nietzsche oli hullu natsi”

Tein syksyllä laajahkon seminaarityön liittyen Friedrich Nietzscheen. Työn edetässä kohtasin outoja ristiriitoja miehen omien tekstien ja Nietzscheä koskevien mielipiteiden välillä. Sovinnaisuutta vastustavana ajattelijana Nietzsche kiehtoi yleisellä tasolla, ei niinkään minkään tarkemman teeman kohdalla. Nietzschen filosofiaa, aikalaisiaan ja moraalinormeja vastustava retoriikka vetosi siis tunteisiin, ei niinkään vielä järkeen. Niinpä päätin aloittaa perehtymällä hänen varhaistuotantoonsa: Tragedia synty julkaistiin vuonna 1872 Nietzschen ensimmäisenä kirjana.

Kuten aiemmin lukemani perusteella saatoin aavistaa, Nietzsche käsittelee teoksessa tragediataidetta ja taidetta ylipäätään erityisesti osallistumisen, ilon ja luovuuden kautta. Nämä piirteet olivat Nietzschen mukaan oleellisia piirteitä muinaisessa tragediataiteessa, joka syntyi antiikin Kreikassa. Aktiivisuuden ja ilon korostaminen vaikutti oudolta: aiemmin olin pitänyt Nietzscheä pessimistisenä, masentuneena ja synkeänä ajattelijana – jopa natsina. Aloin kiinnittää huomiota tähän ristiriitaan: itse asiassa havaitsin, että Nietzscheä epäiltiin niin filosofian opiskelijoiden kuin täysin sen ulkopuolistenkin ihmisten parissa.

Nietzscheä pidetään ennen kaikkea viiksekkäänä, masentuneena tuomiopäivän airueena, hulluna, nihilistinä, natsina, pessimistinä ja jopa askeettina. Monesti muistetaan, että hänen kuolemansa jälkeen valtaan nousseet natsit arvostivat Nietzscheä – mikä on selkeä harhaluulo. Natsilinkki liittyy Nietzschen siskon toimittamaan, filosofin omista papereista koottuun ja voimakkaasti muokattuun teokseen Der Wille Zur Macht, suomeksi “Tahto valtaan”. Siinä natsiyhteyksiä omaava sisko pyrki muotoilemaan Nietzschen jyrkästi nationalismia, antisemitismiä ja fasismia vastustavat ajatukset uuteen muotoon. Osalle natseista tämä meni läpi, mutta esimerkiksi Hitler ei koskaan uskonut Nietzschen todella olleen natsiajattelun kannnalla. Niinpä Nietzschen tulkitseminen natsiksi on kaksinkertainen harhaluulo: 1. Nietzsche vastusti natseja eksplisiittisesti, ja 2. natsit vastustivat Nietzscheä.

Tunnettua on, että Nietzsche sairastui henkisesti elämänsä loppuvaiheilla, ja eli viimeiset vuotensa siskonsa holhouksen alaisena eristyksissä ulkomaailmasta, kykenemättä kommunikoimaan millään tavalla. Sairaus oli ilmeisesti kupan terminaalivaihe. On selvää, että tässä tilassa Nietzsche oli varsin synkkä ja “masentunut”. Lisäksi terminaalivaihe alkoi hermoromahduksella filosofin nähtyä isännän pieksemässä riutunutta hevostaan piiskalla. Tämä ilmentää mitä voimakkainta empatiaa, sillä tarinan mukaan Nietzsche yritti asettua hevosen eteen ja estää piiskaamisen, mutta sai kohtauksen, ja hevonen kuoli iskuihin. Kuitenkin kaikki pääteoksensa filosofi kirjoitti täysissä henkisissä voimissa, eikä niissä ole havaittavissa mitään viitteitä masennuksesta: päin vastoin, hän puhuu ilosta, luovuudesta ja ennen kaikkea aktiivisuudesta. Esitellessäni työni eräs filosofian pääaineopiskelija totesi: “oli kiinnostavaa lukea esittely siitä, että Nietzsche ei ollutkaan hullu”. Työssäni en kertaakaan käsitellyt Nietzschen henkistä tervetyttä, mutta tämä lukija pystyi tulkitsemaan sen vain osoitukseksi siitä, että Nietzsche ei ollut täysin hullu.

Nietzschen ohella käsitykset myös monista muista tunnetuista filosofeista ja ajattelijoista perustuvat outoihin mielikuvii. Olisikin kiinnostavaa selvittää pienellä kyselytutkimuksella muutamien filosofian kaanoniin kuuluvien ajattelijoiden julkisuuskuvaa nykysuomessa. Tämä voisi paljastaa myös yleisemmin suhtautumista akateemiseen maailmaan.

Loppukevennyksenä tämän kaiken masennuksen keskellä linkattakoon Nietzsche-sitaatteja ja sarjakuvaa: Nietzsche Family Circus.

Suomalainen Nietzsche-aiheinen blogi: Nietzsche lyhyesti.

Tiedettä ja filosofiaa sarjakuvissa

Helsingin Sanomat tiistaina 16.11.2010. Sivulla D1 on sarjakuva-arvio. Se peittää koko sivun. Mukana on paljon isoja kuvia. Tietolaatikko ja kainalojuttu myös. Jutun kirjoittaja on teoreettisen filosofian dosentti. Oho.

Onko sarjakuva ehkä tosiaankin muuttunut uskottavaksi kulttuurimuodoksi myös Hesarin silmissä, vai kelpaako filosofia enää vain kulttuurituotoksien kommentointiin? Veikkaan kaikesta huolimatta ensimmäistä. Tämänaamuinen juttu oli tiedesivujen pääjuttu siksi, että sarjakuva, jota siinä käsiteltiin on oikeasti ollut aika iso tapaus viimeaikoina. Kreikkalaisen tiimin tekemä Logicomix käsittelee logiikka, matematiikka ja filosofiaa. Toiminnantäyteiset keskushahmot ovat vanhan mantereen akateemisen maailman kovimpia nimiä viime vuosisadan alusta: Bertrand Russel, Ludwig Wittgenstein, Gottlob Frege ja niin edelleen.

Logicomixin kirjoittajat Apostolos Doksiadis ja Khristos H. Papadimitriou ovat arvioista päätellen tehneet hyvää työtä. Teoreettisen filosofian dosentti Panu Raatikainen Helsingin yliopistolta esimerkiksi piti teosta vetävänä tarinana ja filosofisesti relevanttina. Jos kiinnostaa, mutta rahat ei riitä, niin Logicomix on varattavissa ainakin pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-palvelusta. Varausjono on tosin nyt jo useita kymmeniä, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Tiedettä ja filosofiaa on toki ollut sarjakuvissa ennenkin, ensimmäisenä maininna ansaitsee tietysti kotimainen Lissu Lehtimajan Levinasin kasvot. Se on siitä erikoinen sarjakuva, että se kirjaimellisesti on tiedettä. Tämä Levinasin filosofiaa käsittelevä värikäs sarjakuva-albumi nimittäin hyväksyttiin Lehtimajan lopputyönä taidekasvatuksen maisterintutkintoon. Lissu Lehtimaja on julkaissut aiemmin myös Paulo Freiren kasvatusfilosofiaa käsittelevän Freiren kyydissä -albumin.

On tietysti olemassa myös koko joukko nettisarjakuvia, jotka käsittelevät filosofiaa ja tiedettä. Hauskoja, ja usein todella oivaltavia strippisarjakuvia on saatavilla etenkin englanniksi:

• Saturday Morning Breakfast Cereal on vuonna 2002 alkanut, värikuvitettu sarjis, jota julkaistaan kerran päivässä. Aiheet vaihtelevat filosofiasta fysiikkaan, tilastotieteestä alapäähuumoriin. Siis parasta. “I put this plate of bacon in an accelerator, and boost it near light speed.”
• XKCD on tikku-ukkosarjis, joka sekin ilmestyy päivittäin. Käsittelee tieteitä ja akateemista maailmaa, usein jopa hieman sairaampi kuin yllä mainittu SMBC. “This is an interdisciplinary project in which physics students try to hit psychology students with pendulums.”
• Calamities of Nature ilmestyy hieman harvemmin, mutta kuitenkin parin-muutaman päivän välein. Se on värillinen strippisarjakuva, ja perustuu hieman enemmän perinteiselle dialogille kuin aiemmin mainitut. “Yo mama is so big that she has mass whether or not Higgs boson exists.”

Käsitteiden käsityöläiset koulunpenkillä

Viime vuonna kuolleen amerikkalaisfilosofi Jay F. Rosenbergin kirja, The Practice Of Philosophy: A handbook for beginners, on todennäköisesti aineopintojeni oudoin kirja. Ei siksi, että se oli vaikeaselkoinen, romaanimainen, valtavan pitkä tai opillisesti kiistanalainen, vaan siksi, että se on noin 120 sivua pitkä läpyskä, joka avoimesti myöntää olevansa oppikirja, ja pyrkii opettamaan vain käytäntöä, ilman sen suurempia periaatteellisia taustaselvityksiä. Tähän ei alalla usein törmää, kyseessä on siis metodiopinnot.

Kirjan onkin tarkoitus opettaa lukijansa harjoittamaan kahtaa tehtävää, lukemaan filosofiaa ja kirjoittamaan filosofiaa – tai filosofiasta. Rosenberg pyrkii olemaan mahdollisimman neutraali filosofisten kannanottojen suhteen, mutta epäonnistuu tässä pyrkimyksessään hellyyttävän nopeasti. Itselleen rehellinen filosofi ei vain pysty piilottamaan omia näkemyksiään alan syvemmistä kysymyksistä, vaikka kyseessä olisi johdantoteos filosofian lukemiseen. Metodiopintoihin liittyvän kirjan varsinaista antia tämä värittyneisyys ei kuitenkaan pahemmin häiritse.

Pääteemat The Practice Of Philosophyssä ovat filosofiset argumentit, filosofinen kirjoittaminen sekä filosofian lukeminen. Aluksi kirjoittaja ottaa pihteihinsä argumentit, joista käsitellään tärkeimmät seikat muodosta – formaaliin logiikkaan ainoastaan viitataan – sekä tietysti sisältö ja piilosisältö. Argumentin käsittelyyn Rosenberg lanseeraa “Sääntö Numero Yhden” – kirjan ainoan säännön – jonka mukaan väitettä epäillessä on kritisoitava sen taustalla olevaa argumenttia.

Argumentin muotoa käydään läpi esittelemällä joitakin yleisiä toimivia ‘argumenttiprinssejä’ sekä niiden vastineita, virheellisiä ‘argumenttisammakoita’. Prinsseinä mainitaan esimerkiksi implikaation etujäsenen myöntö ja takajäsenen kielto, konjunktion negaation eliminaatio, sekä disjunktion etujäsenen kielto. Muotoja annetaan yhteensä kahdeksan, ynnä niiden virheelliset vastineet. Argumentaation muodon jälkeen käsitellään hieman modaliteetteja, eli välttämättä tosia ja epätosia, sekä kontigentisti tosia ja epätosia seikkoja. Samassa yhteydessä mainitaan nopeasti niin sanotut kätketyt implikaatiot, eli jos…niin -rakenteet.

Sitten Rosenberg siirtyy argumentin sisältöön, josta todetaan, että sisältöä kritisoidessa on usein syytä poimia yksi tai useampi vastapuolen vääräksi uskottu premissi, joista sitten johdetaan johtopäätös, jota vastapuolen uskotaan vastustavan. Näin pyritään osoittamaan premissi vääräksi. Vastustajan kritisoimiseksi annetaan viisi piirrettä, jotka on pyrittävä osoittamaan vastapuolen argumentaatiosta: Moniselitteisyys eli saman käsitteen käyttö useassa merkityksessä, kehäpäättely eli johtopäätöksen käyttö premissinä, ikuinen regressio eli perustelu joka vaatii itsensä perusteluksi, epäyhdenvertaisuus eli samanlaisten kohtelu eri tavalla sekä tyhjyys eli argumentin propositionaalinen sisällöttömyys.

Filosofisen esseen kirjoittamisessa Rosenberg mainitsee kasvavassa vaikeusjärjestyksessä neljä tyyppiä: Näkemyksen kriittinen tarkastelu, väittelyn tuomarointi, yksittäisen ongelman ratkaisu sekä alkuperäisen näkemyksen puolustus. Kirjoittamiseen liittyen otetaan myös puheeksi määritelmät, analogiat ja ajatuskokeet.

Ainoa erikseen lukemiselle omistettu luku on kirjan lopussa, ja varsin lyhyt, mutta siinä annetaan juhlavasti kuusi eri tapaa lukea filosofia, jotka ovat: lukeminen johtopäätöksiä etsien, lukeminen argumentteja etsien, lukeminen dialektiikkaa tutkien, lukeminen kriittisesti, lukeminen tuomaroiden sekä lukeminen luovasti. Viimeksi mainittu on korkein aste, ja sille pääseminen vaatii kaikkien edellisten hallitsemisen.

The Pratice Of Philosophy on kelpo metodiopas filosofian aloitteluun, joskin tuskastuttavan hitaasti etenevä. Rosenberg viljelee kirjassaan paitsi ‘veikeitä’ anekdootteja, myös monimuotoisesti erilaisia kuvailuja sekä vertauskuvia siitä mitä filosofia on, tai miten sitä tulisi harjoittaa. Esimerkkinä Wilfrid Sellarsilta lainattu määritelmä, “filosofian on pyrkimys nähdä kuinka asiat, käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä, liittyvät toisiinsa, käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä”. Rosenbergin omaa käsialaa taas on vertaus filosofeista “käsitteiden käsityöläisinä”, puurtajina, joiden on vain kärsivällisesti harjoiteltava kunnes osaavat veistää tai muovata mestariteoksen.

Kirja Amazon.comissa, HELKAssa, ja HelMetissä.