Kun elämä etenee kalenterin nuottiviivastoa pitkin, on ahdistus ja stressi huomattavasti lievempää. Tuntuu, että saa aikaan asioita, tekee, elää. Jos kuitenkin kurkistaa puuhastelun verhon taakse, saattaa huomata, että aikataulutettu tekeminen sulkee pois kokemuksen vapaudesta, hetkien merkityksellisyydestä – kenties jopa onnellisuudesta.

Omasta näkökulmastani tarkasteltuna näyttää siltä, että itse asiassa juuri pyrkimisen ja saavuttamisen kannalta merkityksetön on elämän kannalta merkityksellistä. Kököttäminen uusimaalaisessa talousmetsässä tihkusateessa. Opiskelijaruokalalounaan syöminen tietyn ihmisen kanssa. Bulkkidekkarin lukeminen arki-iltana. Siis asiat, jotka eivät vie tavoitteellisessa elämässä eteen- eivätkä taaksepäin.

Arvostamme saavutuksia siksi, että ne kohottavat itsetuntoa ja statusta. Paremmasta statuksesta on hyötyä seuraavan tavoitteen saavuttamisessa. Jos lineaarinen ajattelu kuitenkin viedään lopulliseen johtopäätökseensä, on havainto karu: keskimääräinen ihmiselämä on vain loppua kohden laskeva saavutuskäyrä – merkityksellisyys ei tule kuvioon missään kohtaa. Onnistumisen kokemusten määrä ei täytä merkityksellisyyden säkkiä kovinkaan paljon.

Onnistumisen kokemukset auttavat yksilöä tuntemaan itsensä valitsevaksi ja merkitseväksi. Ne siis osoittavat yksilön paikan maailmassa, toisin sanoen sijainnin uratiellä. Nämä asiat ovat oleellisia vapauskokemuksen ja siten onnellisuuden kannalta. Onnistumisen kokemukset tuntuvat kuitenkin kasvattavan nälkää onnistumiselle, ja siksi lopulta rajoittavan vapautta.

Siksi elämässä pitäisi olla tilaa tekemiselle, kokemiselle ja olemiselle, joka on kaiken kaikkiaan turhaa. Siis epäkehittävälle, mitättömälle ja riippumattomalle. Kun onnistumisen vaaraa ei ole, saattaa onnellinen tunne hiipiä kokemuskenttään.

Olen pohtinut pyrkimistä ja urasuuntautumista monesti aiemminkin. Nyt tein itselleni uuden havainnon: rohkea pyrkyryys eri tavoitteisiin on ainoa keino saavuttaa ne, mutta saavuttaminen joko tuottaa vain tyhjän olon, tai tunteen, että “minustahan voisi olla tuohonkin”. Siis pakonomaisen tarpeen pyrkiä vielä hieman korkeammalle.

Startup-yrittäjyysprofeetat muotoilevat mottonsa melko samaan tapaan: “Aim for the stars, land to the moon.” Kun tähtää reilusti yli omien kykyjensä, saattaa kolahtaa siihen juuri itselle sopivaan paikkaan, vai pitäisikö sanoa uraan. Matka ei kuitenkaan pääty “kuuhun”, vaan sieltä käsin voi havaita, että maailmassahan on vielä paljon enemmän tavoittelemisen arvoista. Niinpä joikainen saavutus on vain askelma portailla, jotka vievät kohti askelmien loppua.

Tämä ajatus tuntuu minusta ahdistavalta. Tuntuu, että teen asioita vain, koska uskon, että seuraavalla askelmalla ruoho on vihreämpää. Voi olla, mutta mitä sillä on väliä? Haluaisin nauttia tekemistäni ja kokemistani asioista sellaisinaan, ilman, että ne tuntuvat osalta jatkumoa, jossa minusta tulee sellainen kuin minusta tulee. Valitettavasti olen kuitenkin lukkiutunut ajattelemaan elämääni lineaarisena jatkumona, jonka kehityskäyrä saavuttaa jossain kohtaa huippunsa, ennen kuin alkaa vajoamaan jälleen kohti mitättömyyttä. En tietysti vielä tiedä mikä huippuni tulee olemaan, vai olenko kenties jo ohittanut sen. Pyrin kuitenkin jatkuvasti eri asioita tekemällä nostamaan aktiviteettikäyrääni, jotta pysyisin dynaamisena.

Harvoja, mutta hienoja ovat ne elämän hetket, kun ihmiselle lasketaan todistus kämmenelle, seppele päähän ja taputtava käsi olalle. Näissä hetkissä yksilöä juhlitaan siitä, että hän on saavuttanut jotain yhteisön arvostamaa: konfirmaation, ylioppilastutkinnon, suoritetun asevelvollisuuden. Kuitenkin yksilön ja yhteisön kannalta lienee nykyisin merkittävämpää, kun saavuttaa jotain urallaan: opiskelupaikan, työpaikan tai artikkelijulkaisun arvostetussa aikakausjulkaisussa. Yhteisö on vain niin kankea, että palkitsemisrituaalit kohdistuvat reliikeiksi muodostuneisiin menneen ajan virstanpylväisiin.

Koska laitamme psykologisesti niin paljon peliin uralla (oli se sitten ikuista opiskelua, fyysistä työtä tai luovaa taiteentekoa), eikä yhteisö silti juhli meitä saavuttaessamme sillä jotain, olisi syytä muistaa taputtaa itseään olalle. Arvostamme itseämme kuitenkin suhteessa tekoihin ja valintoihimme, joten miksi emme kiittäisi itseämme, kun olemme onnistuneet niissä? Onnistuminen on tietysti suhteellista, mutta hyvä mittari on oma psykologinen panos: kuinka tärkeän tuntuinen tämä tavoite oli ennen kuin sen saavutin?

Mulla on nyt vähän kiire

‘Avantgardistiset’ kirjailijat ja muut ‘yhteisön normeja rikkovat’ tyypit viljelevät sanontaa, jonka mukaan “en kadu mitään mitä olen tehnyt, mutta katuisin, jos olisin jättänyt tekemättä”. Fraasi on latteuksien latteus. Minä ainakin kadun monia asioita joita olen tehnyt, en siksi, että ne eivät olisi täyttäneet yhteisön normeja, vaan siksi, että ne ovat loukanneet yksittäisiä ihmisiä ja olleet kaunan tai katkeruuden motivoimia. Ja vaikka en katuisikaan yksittäisiä tekojani, niin kadun joka tapauksessa sitä, että teen pakonomaisesti asioita, joita on tapana tehdä. Vaikka yhtä hyvin, tai jopa mielummin olisin välillä tekemättä mitään.

Pieni esimerkki ilmiöstä on se, että vaikka voisin juuri nyt vain istua ja kuunnella Jo Stancea, kirjoitankin itkunsekaisen blogikirjoituksen siitä, etten istu ja kuuntele Jo Stancea. Se johtuu siitä, että haluan kirjoittaa, koska haluan kehittyä kirjoittajana, tulla fiksummaksi, kiillottaa imagoani, saada lukijoita – kaiken kaikkiaan olla parempi monilla mittareilla. Vaikka älyllisesti asiaa tarkastellessa huomaan, että haluan olla parempi säilyttääkseni itsetuntoni aikaansaavien ihmisten keskellä, se ei vapauta minua pakosta olla parempi.

Tiesitkö, että kolmipyörässä on kiinteä välityssuhde, eli se on ns. fiksipyörä?

Viime aikoina ainoat hetket, jolloin en ole halunnut olla parempi, ovat tulleet vastaan metsässä, valistusfilosofien luonnontilan kaltaisina kokemuksina juurevuudesta ja kiireettömyydestä. Vaikka kesän lopussa ajattelin, että voisin tänä syksynä käydä hieman useammin metsässä, vaikkapa ihan vaan lenkillä puistossa, niin ei, istun mielummin koneella kirjoittamassa blogiin. Kaupungissa kerta kaikkiaan on niin paljon tilaa, mahdollisuuksia ja tarpeita tekemiselle, että minun on tehtävä. En näe metsää kaupungin houkutuksilta. Iso kuva, jonka luulin näkeväni kesällä Lapissa, on peittynyt kerrostalojen, kirjapinojen, kaljatuoppien ja kahvikuppien läpäisemättömän muurin taakse.

Nykyisin puhutaan downshiftingistä, elämän hidastamisesta ja vähemmän tekemisestä. Kuulostaa houkuttelevalta, mutta en oikein ymmärrä miten se olisi mahdollista kaupungissa. Haluaisin kovasti tehdä vähemmän ja antaa ajatuksen lentää, mutta tahdonvoima ei riitä rationaalisen päätöksen toteuttamiseksi. Minun on suoritettava toimintaa, ja pyrittävä paremmuuteen. Tai oltava Lapissa.

Tällaista maailmankatsomusta noudatta hyvin pieni vähemmistö ihmisistä. Myös sellaisissa kulttuureissa, kuten zen-buddhalaisuuden vaikutusalueella, useimmat ihmiset elävät tuttua, pyrkivää elämää ‘maallikkoina’, ja vain osa yhteisöstä on ryhtynyt tosissaan harjoittamaan zeniä. Paitsi että harjoittamisesta ei voida puhua, kun pyrkimystä ei ainakaan pitäisi olla.

Usein on tapana sitten jaotella jäljelle jäävät muut maailmankatsomukset eri uskontoihin, ateismiin ynnä muihin. Tämä on kuitenkin monessa mielessä turhaa. Pyrkivät maailmankatsomukset kun kaikki suuntautuvat rationalismiin, järkeistämiseen ja päämäärien tavoitteluun. Joskus, jopa usein nämä päämäärät ovat konfliktissa muiden ryhmien päämäärien kanssa, mutta taustalla vaikuttaa kuitenkin jaettu usko tavoittelun tavoiteltavuudesta: yksi tavoittelee tieteellistä totuutta, toinen pelastusta ja kolmas yhteyttä maailman kanssa. Tällä pohjalla on hyvä puuhastella yhdessä.

Voimme ylipäätään perustella kaikkea toimintaamme vain rationaalisuuden kautta, sillä perusteleminen itsessään on jo rationalismia. Ihminen pyrkii järkeistämään, mutta näin toimiessaan valitsee ensimmäisen periaatteensa, rationaliteetin, irrationaalisin perustein, sillä ennen sitä ei mitään perusteluja voi olla olemassa. Vaikuttaa siltä, että olemme rationaalisuutemme vankeja. Vai pitäisikö asiaa kysyä zen-buudhalaismunkilta? Tuskin, sillä jäisimme vain inttämään perusteluista.