Marieholm. Kuva: Jan Jörnmark

Vuonna 2007 ilmeistyi ensimmäinen kirja Jörnmarkin retkistä tyhjiin tiloihin. Övergivna Platser kuvaa muuttuvan talouden ja siirtyvän teollisuuden paineissa hylättyjä alueita. Sittemin Jörnmark on kuvannut hylättyjä paikkoja ympäri Eurooppaa, Amerikkaa ja Venäjää. Kaikkialla syy hylkäämiseen on sama: taloudellisten olosuhteiden vaihtuminen, työpaikkojen katoaminen.Teollisuus ei ole ainoa, joka on siirtynyt. Ihmiset ovat seuranneet perässä. Hylätyksi ovat tulleet niin 60-70-lukujen kerrostaloalueet, kansanpuistot ja kirkot kuin 1980-luvun tukholmalaistoimistot ja 2000-luvun kauppakeskukset.

Jörnmarkista esitettiin hiljattain YLE:llä dokumentti Tyhjät pihat, autiot tehtaat. Dokkari on ruotsalaisen SVT:n tuotantoa ja katsottavissa netissä nimellä Glömda platser (2010). Dokumentissa nostetaan teollisuuden rakennemuutoksen symboliksi digitalisoitumisen aloittanut pikku nokare, transistori. Jörnmark kuitenkin korostaa, että syitä on aina monia, ja kun muutokset osuvat osapuilleen samaan hetkeen, ovat seuraukset yllättäviä.

Jan Jörnmarkin sivuilla on laaja valikoima hänen ottamiaan kuvia.

Tuolloin katsoin, että valokuvaaminen muistojen tallentamisena on vähitellen tullut tiensä päähän, sillä kaikki kiinnostava on itse asiassa jo tallennettu. Ainoa kiinnostava seikka kuvaamisessa olisi taito kuvata omasta näkökulmastaan.

Ajatus on kuitenkin kypsynyt kuvaamisen, pohdinnan ja valokuvataiteeseen tutustumisen myötä puolessatoista vuodessa. Toki ilmiö, jota kutsutaan sosiaaliseksi mediaksi -  mutta joka ei ole sen sosiaalisempi kuin aiempikaan media ja joka pikemminkin valtavan volyyminsä ansiosta ansaitsisi nimen tulvamedia – on pienentänyt yksittäisen valokuvan kiinnostavuutta sellaisenaan. Silti valokuvalla on edelleen arvoa.

Kuvaaminen omasta näkökulmastaan on oikeastaan vain laadukkaamman sisällön tuottamista sosiaaliseen tulvamediaan, jossa kuvia nykyisin pääasiassa jaetaan. Sen sijaan oman näkökulman kuvaaminen on itseisarvoista taidetta. Miksi? Koska se on ainutkertaista (toisin kuin vaikkapa miljoonat Facebook-kuvat Berliinin holokaustimuistomerkiltä), ja koska se vaatii niin osaamista kuin näkemystäkin, kuten taide yleensä.

Mitä oman näkökulman kuvaaminen sitten tarkoittaisi? Jotakin samaa, kuin valokuvaaja Antero Takala tarkoittaa käsitteellään mindscape. Mindscape, erotuksena landscapesta eli maisemakuvasta, on oman mielenmaiseman tallentamista valokuvaan, joka esittää ympäröivää maailmaa. Takala kutsuukin itseään kuvantekijäksi, ei valokuvaajaksi: hän ei tallenna eteentulevia kauniita tai kiinnostavia maisemia, vaan odottaa ja odottaa, kunnes asetelma muodostuu juuri sellaiseksi kuin hän itse haluaa. Kuvantekemiseen voi ajatella liittyvän myös kuvan vedostaminen ynnä muu kuvaushetken jälkeinen, jolloin kuvaan on laitettu myös paljon fyysistä vaivannäköä.

Juuri maisemakuvauksen vesittyminen alati läsnäolevien kameroiden aikakaudella ahdisti minua. Antero Takala ja Jussi Kivi osoittivat minulle, että maisemakuvaa on tehtävä omasta mielenmaisemastaan. Sitä on tehtävä paikoissa, joissa mielenmaisema pääsee esiin, ei klassisissa kauniissa erämaakohteissa, vaan karuuden kokemuksen tarjoavissa loukoissa: joutomailla, räntäsateessa Lapin kiveliössä tai missä vain, jossa oma kokemus on voimakkaampi kuin aiheen herättämät kulttuuriset konnotaatiot. Pentti Sammallahden kuvat osoittavat oivasti, että kohteen ei tarvitse olla kaunis tai kovin kiinnostavakaan, jotta kuvasta voi tulla vaikuttava.

En ole itse teknisesti taitava kuvaaja, eikä minulla ole huippulaatuisia välineitä, mutta sen sijaan minulla on jälleen uskoa valokuvataiteen potentiaaliin.

Olen mykistynyt. Edessäni on tarkka kuva eräästä etelä-savolaisesta kyläkaupasta, joka sijaitsee hiekkatiellä sivussa pääväylältä. Voin tarkastella sen lohkeilevaa maalipintaa useista kuvakulmista, zoomailla, lukea jopa tekstin “Iltasanomat” talviteloillaan tyhjillään roikkuvasta lööppitelineestä. Kaikki tämä Googlen karttapalvelussa. Käännyn 180 astetta, ja edessäni on luminen pelto. Routaisen pellon yllä sähköjohto katkeaa ja jatkuu eri kohdasta, mutta ei häiritsevästi. Uskomatonta. Kymmenen vuotta sitten digikameran kuva olisi ollut tätä huomattavasti huonompi.

Google Street View puhuu sen puolesta, mitä olen jo pitkään epäillyt. Valokuvaaminen muuttuu vähitellen yhä turhemmaksi, sillä kaikesta on jo kuva, joka on suhteellisen tuore ja todennäköisesti parempi kuin oma sohraisusi. Ainoa syy valokuvata on enää kuvassa näkyvät ihmiset ja heidän muodostama tilanne. Tilannekuvaus on kuitenkin laji, joka on pahiten tuomittu epäonnistumaan ja välittämään epärealistista tai jopa harhaanjohtavaa tietoa tilanteesta. Sunnuntaikuvailijalla vaihtoehdot ovat yksinkertaiset: Joko hän lopettaa kuvaamisen turhana, tai tyytyy osaansa surkeana tallentajana, joka tuottaa geneeristä ja eksponentiaalisesti lisääntyvää kuvamassaa, kuten stadionkonsertissa kuvaaja, joka näkee kymmeniätuhansia kamerakännyköitä ympärillään ojentuneissa käsissä.  Tai hän opettelee kuvaamaan kunnolla siten, että voi tallentaa tilanteista mielenkiintoisen osan, oman näkökulmansa, mielipiteensä tai ajatuksensa.

Oli ratkaisu mikä tahansa, viesti on selvä. Maailma on jo täynnä kuvia kaikesta, ja jos vain tyydyt pitämään kännyvideokameraa päällä, joudut hyväksymään sen, ettei “tuotoksellasi” ole mitään arvoa. Toivon hartaasti, että Google Street View vähentäisi roskakuvien tulvaa, ja ajaisi ihmiset katsomaan maailmaa linssin läpi uudella tavalla, johon Googlen kuvausauto ei pysty.

Googlen Street View on osa Google Mapsia, ja aktivoituu painamalla keltaista ihmishahmoa kartan vasemmassa reunassa.

Kuva: Google Street View, eräs kyläkauppa Etelä-Savossa.