Nyt, kun hallitusohjelma näyttää punaista valoa taideyliopistokaavailuille ja elokuvaväki Aalto-yliopiston huomassa on todella tyytymätön tilanteeseensa, on tällaiselle projektille varmasti sosiaalinen tilaus. Perustaja Hannaleena Hauru haluaa Helsingin elokuva-akatemian olevan nimenomaan yliopistolain ulkopuolinen, sillä hän katsoo lain edellyttämän liiallisen tuloshakuisuuden pilaavan opetuksen tason nykyisissä korkeakouluissa. Haurun mielestä Taikin elokuvaopetus onkin hyvää ammattikorkeakoulutasoa, mutta teoreettinen tuntemus opiskelijoiden parissa on heikkoa yliopistoksi. Aiheesta kirjoittaa HBL.

On hyvin mahdollista, että Helsingin elokuva-akatemia ei koskaan synny todellisena oppilaitoksena. Projekti on kuitenkin ainutlaatuinen Suomessa, jossa on aina luotettu vahvasti valtio-ohjattuun humboldtilaiseen virkamiesyliopistoon. Nyt, kun valtionyliopistot enemmän tai vähemmän kurkottavat kohti yritysmaailmaa, on kiinnostavaa tarkkailla yliopistoväen itseorganisoitumista. Esimerkiksi sosiaalitieteiden tutkijat valtasivat hiljattain mielenosoituksellisesti tyhjillään seisovan yliopistokiinteistö Franzenian Helsingin Kalliossa. Tempauksen tarkoituksena oli osoittaa yliopiston henkilöstöpolitiikan epäkohtia.

Vastaavaa kriittistä liikehdintää on yliopistomaailmassa toki ollut aiemminkin. 1960-luvulla, opiskelijapolitiikan kuumana kautena, perustettiin Kriittinen korkeakoulu. Tämä edelleen toiminnassa oleva, valtion rahoitusta saava itsenäinen oppimis- ja kulttuurikeskus ei kuitenkaan ole varsinainen oppilaitos. Se tarjoaa maksullisia kursseja filosofiaan ynnä muuhun liittyen, mutta ei varsinaisia opintokokonaisuuksia tai pätevöitymistä. 1980-luvulla perustettiin Snellman-korkeakoulu, joka sekään ei ole virallinen korkeakoulu, mutta antaa pätevyyden steinerkoulun luokanopettajaksi ja on opetushallinnon arvioima, valtion tukea nauttiva oppilaitos. Myös Snellman-korkeakoulun näkökulma on kriittis-filosofinen ja hallinto organisoitu yliopistolain ulkopuolella.

Vasemmistolaisen kulttuuriministerin ja demariopetusministerin aikana voisi kuvitella tällaisen vapaan liikehdinnän saavan lisää tukea, mutta toisaalta kyse on ennen kaikkea vastaliikehdinnästä, jonka motivaationa on tuloshakuinen korkeakoulupolitiikka. Yliopistolaki tuskin tulee muuttumaan pitkään aikaan, mutta sen syntipukit eivät enää istu hallituksessa, ja niinpä vastarinnan ääni voi heikentyä.

Kiintoisaa korkeakoulupoliittista kesälukemista on esimerkiksi Ilkka Niiniluodon uunituore teos Dynaaminen sivistysyliopisto.

Tuskaa filosofia tuottaa klassisesti silloin, kun filosofi pohdintansa loppupisteessä ymmärtää, ettei mitään merkitystä enää ole. Tästä aiheesta kirjoitti Frank Martela Minervan Pöllössä 4/09. Tätä ei ole minun kohdallani toistaiseksi tapahtunut, vaan pikemminkin päinvastaista: En ymmärrä, ja se tuottaa suurta tuskaa kolmen päivän jälkeen. Tällä kertaa koetinkivenä on kolmesataa sivua analyyttistä filosofia Alexander Millerin kirjoittamana: An Introduction to Contemporary Metaethics. Kun samaan aikaan pitäisi kääntää suhteellisen haastavaa akateemista englantia ja pitää lankoja käsissä ennalta tuntemattomien filosofisten teemojen suhteen, ei edistystä juurikaan tapahdu. Kolmen päivän enemmän ja vähemmän intensiivisen opiskelun jälkeen olen lukenut reilut sata sivua kyseistä herkkupalaa, eikä päähäni ole jäänyt juuri muuta kuin pääasiallisten teorioiden nimet.

Paitsi oma kykenemättömyys, prosessissa turhauttaa myös oma ajattelemattomuus: Vaikka tiesin että tentistä on tulossa laaja, en silti aloittanut lukemista ajoissa. Nyt, kun aikaa on vähän, käytän sen mielummin epäonnistumisen ruotimiseen julkisella areenalla kuin kirjan lukemiseen. Valmistautumisajan lyhyydessä on kyse tyypillisestä nykyopiskelijan ongelmasta. Akateemisen tutkinnon suorittaminen ja toisaalta opintotukien saaminen sen aikana vaatii jatkuvaa pisteiden keruuta. Kvantitatiivisesti mitattavia onnistumisia on tultava, muuten tippuu kelkasta. Toisaalta opiskelija on useimmiten lähtenyt lukemaan alaa omasta kiinnostuksestaan, ja haluaisi siksi tehdä jokaisen opintosuoritteen mahdollisimman hyvin, siten että voi itse olla siihen tyytyväinen, ja ehkä muistaa aiheesta jotakin vielä ensi vuonna. Seuraa tasapainottelua kahden ääripään välillä, parhaimmillaan. Useimmiten seuraa sinkoilua kahden ääripään välillä siten, että opintopisteitä kertyy niistä (harvoista) kursseista, jotka on suoritettu hutiloiden, ja kunnolla tehdyt esseet, hyvin valmistellut kirjatentit ja rakkaudella laaditut opintopäiväkirjat jäävät perfektionismin takia palauttamatta.

Tämä dialektinen asetelma korostuu uuden yliopistolain mukanaantuomassa markkinayliopistossa: Tehokkuusvaatimus kasvaa yliopisto-organisaatiossa ja pian todennäköisesti myös Kelan tiskillä, ja toisaalta yliopistolaisten piirissä nousee kaipuu vapaampaa, kollektiivisempaa, luovempaa ja siten rikkaampaa yliopistoa kohtaan kuten opiskelijaliikehdinnästä näkyy. Jos tehokkuusvaatimus jyrää, jää jäljelle vain yksi kysymys: Mitä tehdään tulevaisuuden tehokkailla filosofeilla?

Haluan osata, en suorittaa. Pitäisikö vaihtaa ammattikoulun artesaanilinjalle?