Luova luokka. Tietotyö. Downshifting. Läppärityöläinen. Lähiruoka. Mikä näitä jo osittain muodista menneitä hokemia yhdistää? Rakkaus työhön, jota tekee. Niin informaatiomuotoilua tekevä läppärityöläinen kuin downshiftaava lähikahviyrittäjäkin tekevät molemmat työtään ennen kaikkea rakkaudesta työhönsä.
Miya Tokumitsu nimesi ilmiön äskettäin Jacobin-kulttuurijulkaisussa: Do What You Love, DWYL. Tokumitsun mukaan DWYL-ajattelu kannustaa ihmisiä tavoittelemaan ammattia, jossa keskiössä on tehtävään työhön kohdistuva rakkaus, ei esimerkiksi kohtuulliset työolot tai riittävä toimeentulo. Kuulostaa avoisalta, ja päivän Hesarin mukaan suomalaisnuorille ei enää muu ”kelpaa”.
DWYL-rakkaustarinan traagisena kääntöpuolena on kuitenkin sen aiheuttama jako: ihmiset jaetaan kahteen ryhmään, joista ensimmäiset voivat tehdä sitä mitä rakastavat ja toisaalta rakastaa sitä mitä tekevät, kun taas toiset ottavat vastaan sen työn minkä saavat turvatakseen toimeentulonsa. Ensinmainitut edustavat pientä vähemmistöä työikäisistä. Myös rakastajien luokka jakautuu kahteen erikokoiseen ryhmään: siihen päästäkseen on ihmisellä oltava hyvä sosioekonominen tausta, sillä suurin osa työnsä rakastajista joutuu tulemaan toimeen rakkauden lämmöllä ja perityllä varallisuudella, sillä lähiruokabisnes ei välttämättä lyö leiville. Tämä yhdistyy keskituloisten vähenemiseen, joka tapahtuu Suomessakin kasvavalla vauhdilla.
Paitsi huonosti palkattua, kuten lähiruokamyyjällä tai apurahatutkijalla, rakkaustyöläisen työ voi myös paradoksaalisesti olla sisällöllisesti köyhää. Matthew B. Crawford nostaa semifilosofisessa self help -kirjassaan Elämän korjaajat (2012) esiin niin sanotun tietotyön lumeen: suurin osa korkeakouluopiskelijoista ja muistakin nuorista tavoittelee jonkinlaista tietotyötä. Tämä työ voi siisteistä olosuhteistaan huolimatta olla kuitenkin älyllisesti hyvin köyhää ja todella mekaanista, kuten vaikkapa tietopalvelutyö tai sisällöntuotanto. Tässä paljastuu DWYL-ajattelun todellinen mullistavuus: se on tehokkain hallinnointityökalu sitten liukuhihnan, sillä se saa ihmiset motivoitumaan pienellä palkalla kenties hyvinkin alkeellisiin töihin.
Crawford ehdottaa ratkaisukeinoksi elämänpiirin haltuunottoa kunnossapidon kautta. Hänen neljä keskeistä ajatustaan ovat:
- Omien asioiden hallinta: kun ihminen osaa korjata arjessaan tarvitsemiaan välineitä ja asioita, hänen tunne elämänhallinasta ylipäätään vahvistuu. Korjaaminen pätee niin repsottavaan kaapinoveen, läppäriin kuin kotivakuutukseenkin.
- Käytännöllisiä töitä ei voi ulkoistaa eli alistaa etäältä vaikuttaville voimille. Siksi vaikuttamisen tunnetta haluavan voi olla hyvä tehdä ainakin osittain käytännöllisiä töitä, kuten oman työtilansa huoltoa tai muuta sellaista. Tämä saa aikaan kokemuksen toimintakyvystä, kun kaikki asiat eivät ole etäältä operoivan IT-tuen tai asiakaspalvelun hoitamia.
- Kokemus toimintakyvystä sekä omaehtoisuudesta tuottaa ymmärrystä maailmasta. Tämä nostaa esiin sen, mikä ihmisessä on parasta, kun ihminen oivaltaa omaa asemaansa suhteessa muihin ihmisiin ja maailmaan.
- Ajattelu = tekeminen. Näin siksi, että ihminen käsittää asioita ensisijaisesti ottamalla ne käsiinsä, haltuunsa. Siksi tieto perustuu pohjimmiltaan konkretiaan ja siten ajattelulla on konkreettinen perusta. Esimerkiksi maailmasta saamamme tieto perustuu empiirisiin kosketuksiin ja sitä kautta tehtäviin yleistyksiin. Jopa kaikkein abstraktein tieto kuten matemaattinen ajattelu pohjautuu kokemuksiin kolmen kiven tai omenan laskemisesta yhteen kahden kiven tai omenan kanssa.
Tiivistäen siis ihmiselle on terveellistä tehdä myös konkreettisia asioita, sillä ne saavat oivaltamaan itsen, työn ja muiden ihmisten suhteita ja paikkaa maailmassa. Työstä nauttiminen on sallittua ja jopa tavoiteltavaa, mutta kun siitä on rakentunut ainoa merkityksen lähde elämälle, on lakipiste saavutettu kenties pikemminkin taylorilaisessa työvoiman automatisointiprojektissa kuin yksilön vapaudessa toteuttaa itseään.
