[P]ertti Avola kirjoitti eilen (HS Nyt-liite 11.2.2012) kiinnostavasti rock-musiikin nykytilasta jutussaan ”Rockista on tullut pelkkää nostalgiaa”. Avola ei tarttunut aiheeseen kapeakatseisesti genrejen pohjalta, vaan niputti yhteiskunnallisena ilmiönä yhteen kaikki 1950-luvun rock ’n’ rollin alkujuuresta peräisin olevat musiikkityylit yhteen.
Pääasiallisena huomiona Avolalla oli, että oikeastaan rock kuoli jo 1970-luvulla muututtuaan toisteiseksi kikkailuksi yhä isommilla tuotantovolyymeillä, ja viimeinen elinvoimainen jälkeläinen hip hopkin alkaa olla kokoonkuivunut yhteiskunnallisena liikkeenä. Avola ei julista, vaan toteaa, että rock on vanhentunut yleisöjensä myötä: rokki, kuten ihmisetkin, oli vahvimmillaan nuorena. Rock ei ole huonontunut, vaan jäänyt väistämättä nostalgian ansaan, kuten jazzille kävi jo aiemmin.
Ainakin Suomessa viime vuoden myydyimpien levyjen listaa sävyttää nostalgia: Nightwishin ei ihan tuorein soundi, nyt jo edesmennyt Topi Sorsakoski, Hurriganes, stadionbändejä nostalgisoivat lasten hevidinot ynnä muut. Lisäksi hyvin myyvät tietysti kokoelmaboksit, joita keski-ikäiset ostavat kai toisilleen nuoruuden kaihossa. Konserttilipuista myyvät lähinnä fossiloituneet stadionartistit: Springsteen, Madonna ja Red Hot Chili Peppers.
Tässä ei toki ole mitään uutta, vaikka musiikkimedia ehtikin jo 2006 Metallican Tallinnan-keikan aikaan toivottaa ”lopullisia hyvästejä megaluokan tähdille, joita Suomessa muutenkin näkyy harvoin”. Sen jälkeen olen itse nähnyt erinäisissä kiekkokaukaloissa ja muilla kentillä Suomessa ainakin kymmenkunta eri stadionbändiä. Näiden lisäksi Suomessa on keikkaillut lähes kaikki maailman suurimmat, lähinnä yli 50-vuotiaat artistit, mukaan lukien niinkin epätodennäköiset vieraat kuin Guns ’n’ Roses ja Prince.
Rockista ei oikein ole enää siis muutosvoimaksi, kun sen valtavirrassa ei ole tapahtunut juurikaan uutta sitten 70-luvun lopun. Sen sijaan sen hajaantuneet sivupurot virtaavat eloisina ja tuottavat uutta. Nykyinen nostalgiasta ammentava rock/pop-skene tuskin kykenee muuntautumaan yhteiskunnalliseksi massaliikkeeksi, mutta toivon silti, että sen reunamilta voisi syntyä uusi jazz tai rock. Siis musiikki-ilmiö, jolla on väliä.
