Sosiaalinen media oman elämäni taiteilijaromaanina

Tätä kirjoittaessa on menossa yksi vuoden suurimmista mediaspektaakkeleista Suomessa: linnan juhlat eli itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa. Juhlat perinteisesti suosittu tv-tapaus, mutta nykyään myös vahvasti sosiaalisen median ilmiö: #linnanjuhlat on tänään yksi maailman kolmesta käytetyimmästä aihetunnisteesta. Kaikki haluavat siitä osansa: jos oma twiitti tai kuva saa tarpeeksi suosiota, se voidaan nostaa valtakunnanmediaan, vaikka telkkariin.

Mutta mitä seuraa, jos postaukseni kerää huomiota? Seuraa arvonnousua someminälle. Sitä kerryttämällä taas voin pikkuhiljaa kivuta tasavertaiseksi tiedonvälittäjäksi ja totuudenluojaksi kuin päivittäin ilmestyvät sanomalehdet tai aikakauslehteen verrattavaksi kauneuden auktoriteetiksi. Tai näin ainakin kuului blogien ja sosiaalisen median lupaus.

Blogimaailmassa tiedonvälitys on demokraattista, sanottiin. Sosiaalisessa mediassa ei ratkaise tuottajan status vaan sisällön laatu, sanottiin. Kun perustin ensimmäisen blogini joskus vuosituhannen alkuvuosina, uskoin vilpittömästi tähän projektiin: kunhan saisin kiinnitettyä blogipiirien auktoriteettien huomion, julkisuudenmuruja putoilisi minullekin ja vähitellen nousisin samaan asemaan. Kymmenen vuotta kului, mutta vieläkään blogistani ei ole tullut Hesarin veroista auktoriteettia. On tietysti olemassa mahdollisuus, että oma päivitystahtini tai sisällön laatutaso eivät ole ihan riittäneet huipulle, mutta tästä huolimatta uskallan väittää, että mikään muukaan blogi- tai somekanava ei Suomessa ole aidosti muodostunut uhkaksi perinteisen valtamedian totuudenmuodostuskoneelle. (Eri asia on sitten mediatalojen talousongelmat, mutta nekään eivät johdu siitä että sisällöille ei olisi kuluttajia, vaan siitä että siitä ei enää haluta maksaa entiseen tapaan.)

Kuten Turun ylioppilaslehti kirjoitti äskettäin jutussaan Elämää kuplassa, myös somessa arvostusta saadaan yleensä jo saavutetun statuksen perusteella, ei niinkään omalla nokkeluudella, aktiivisuudella tai muulla toiminnalla. Tai siis, sosiaalisessa mediassa, kuten muussakin mediajulkisuudessa, ihmiset ovat kiinnostuneita valmiiksi korkeaprofiilisista asioista – toki uutuudenviehätys huomioiden. Valtamedian tekemät twiittinostot meidän somerahvaan päivityksistä ovat kaikessa harvinaisuudessaan kuin tasavallan presidentin jakamat kunniamerkit kansalaisille: Naurettavan näköistä koreilua, paitsi jos huomionosoitus sattuu osumaan omalle kohdalle. Siksi kannattaa varmuuden vuoksi vähän kosiskella vallanpitäjiä, edes käyttää ”virallista” hashtagia.

Vaikuttaa siltä, että sometariaatista ei koskaan ole tulossa tiedollista auktoriteettia. Somettamisen kuten Facebook-postaamisen, twiittaamisen tai blogikirjoittamisen merkitys ei voi siis olla tiedon välittäminen, kauneuden luominen, taiteen tekeminen tai muukaan auktoriteettien hallussa oleva toiminta. Silti kuvaamisella, kirjoittamisella, jakamisella ja linkkaamisella on merkitystä. Sillä kerrotaan tarinaa, joka vahvistuu kun arvovaltainen taho levitää sitä.

On vanha hokema, että sosiaalisessa mediassa rakennetaan kiiltokuvaversioita itsestä, ja että somettaminen on pyrkyryyttä. Näistä ensimmäinen väite pitää paikkaansa, toinen ei: sosiaalisessa mediassa tuotetaan itsen kannalta mieluisaa kuvaa itsestä, mutta ei ensisijaisesti uralla etenemistä tai muille hienostelua varten. Tärkeintä on itselle kerrottu tarina itsestä – sosiaalinen media on siis kuin moniulotteinen peili. Sosiaalinen media ei siis demokratisoinut tiedonvälitystä, mutta se demokratisoi jotakin muuta. Jotakin, joka aiemmin oli vain itsestään taiteilijatarinoita kirjoittavien romaanikirjailijoiden saavutettavissa: mahdollisuuden tuottaa median avulla itse oma käsityksensä itsestään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *