[J]oulukuussa Suomessa vieraillut slovenialaisfilosofi Slavoj Žižek herätti paljon huomiota kotimaisessa mediassa. Otsikolla ”What does it mean to be a communist today?” luennoinut Žižek mainittiin kertaalleen myös jo tässä blogissa, ja esimerkiksi Hesarin koko sivun haastattelussa, jossa tosin sana ’kommunismi’ vältettiin häveliäästi mainitsematta. Suomessa saa filosofikin nykyään olla kuuma puheenaihe, mutta kommunismi on jo liikaa. Edelleen.
Mediahuomio saavutti jo sellaiset mittasuhteet, että luettuani Žižekin tekstejä ja haastattelun sisältävän pamfletin Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Žižekin kanssa, ajattelin, että säilyttääkseni indieuskottavan nonkonformistin maineeni minun on pidättäydyttävä kirjoittamasta siitä mitään. Kirja käsittelee Žižekin yhteiskuntafilosofiaa, ja teksti teki lopulta melkoisen vaikutuksen yhdistettynä herra esitelmään, joten lankesin kuitenkin.
Slavoj Žižekin ydinalueet kommunismi ja psykoanalyysi eivät kumpikaan ole herättäneet minussa aiemmin erityistä mielenkiintoa, jos jotain niin historiallista. Žižekin kirjoitukset ovat kuitenkin paikoitellen niin oivaltavia, että kiinnostus herää väistämättä. Päällimäisinä mieleeni jäi kaksi pointtia: Post-poliittisuuden trendi länsimaisessa politiikassa, sekä kapitalistisen järjestelmän uusi ydin, vuokraamisen logiikka. Nämä kaksi huomiota ovat minulle uusia, ja varsin osuvia.
Post-politiikalla Žižek tarkoittaa aikakauttamme, jossa Niinistön vaalikampanjan sanoin ”vastakkainasettelun aika on ohi”. Ympäri Euroopan on nähtävissä trendi, jossa oikeisto, usein libertarisoituneen keskustan tai sosiaalidemokraattien johdolla kasvattaa valtaansa. Yhdistävä tekijä näille tapahtumille on poliittisen vastakkainasettelun näivettäminen: kun keskustalainen tai vasemmistolainen puolue myy aatteensa ja hyväksyy libertaristisen finanssikapitalismin paradigmakseen, onnistuu se usein saamaan uusia äänestäjiä ”uusien kasvojensa” avulla. Samalla alkuperäinen poliittinen viesti vesittyy. Kuten Suomessakin on nähtävissä, suurimmat puolueet ovat pääpiirteissään samaa mieltä asioista, ja samalla todellinen poliittinen, aatteellinen debatti on kadonnut. Tätä Žižek kutsuu post-politiikaksi, politiikan jälkeiseksi valtionhallinnoksi.
Mikä post-politiikan nousussa sitten on niin vahingollista? Kun poliittinen keskusta ja vasemmisto myyvät ideologiansa ja valtiovalta muuttuu teknokraattiseksi asiantuntijoiden hallinnoinniksi, muuttuu vastarinnan tekeminen hallitsijoille entistä vaikeammaksi, ja kanavoituu äärioikeistolaisten ja kansallismielisten liikkeiden tueksi, joka sekin on nähtävissä Suomessa. Toisaalta toinen vaihtoehto on aggressiiviset protestit vailla positiivista sanomaa tai visiota, kuten Pariisin mellakat.
Žižek onnistuu siis osoittamaan, että vaikka post-poliittisella vastakkainasettelujen maton alle lakaisulla onnistuttaisiin saavuttamaan poliittisia pikavoittoja, ovat seuraukset huonoja niin oikeiston kuin vasemmistonkin kannalta. Näin siitä riippumatta, kokeeko finanssikapitalismin nousun hyväksi vai haitalliseksi ilmiöksi. Tähän liittyy toinen kiinnostava huomio Žižekin teksteistä: Vuokraamisen logiikan noususta uudeksi kapitalismin hallitsevaksi piirteeksi.
Žižekin väite on, että väestönkasvun, globalisaation ja viestintäverkkojen kehityksen seurauksena entinen kapitalistisen hallinnan malli, pääoman omistaminen ei enää toimi kuten ennen. Nykysin valta keskittyy yhä enemmän niille, joilla on pääsy erilaisten hyödykkeitten äärelle, ei niinkään niille, joilla on pääomaa. Yhteiskunnan tietoistuessa yhä enemmän, ei kapitaalin omistus ole enää niin hohdokasta: Kuka tahansa, jolla on pääsy esimerkiksi sisäpiirin pörssi-informaatioon tai sopivaan internetsovellukseen, voi hetkessä hankkia itselleen kasoittain kapitaalia. Sen sijaan raharikas porho, jolla ei ole pääsyä esimerkiksi kansainväliseen vapaakauppaan tai internetiin, äärimmäisenä esimerkkinä vaikkapa Pohjois-Korean hallitsija, ei voi tehdä mitään ja on vallaltaan rajoittunut. Ihmisiä hallitaankin nykyään sallimalla pääsy, eli vuokraamalla hyödykkeitä niille, joilla ei niihin alunpitäen ollut oikeutta. Esimerkiksi nettikahvila kehitysmaassa on hyvä mikrotason esimerkki: Köyhä matkailuyrittäjä ei pysty hankkimaan tuloja ja elantoja vuokraamatta käyttöoikeutta nettikahvilan koneeseen, ja siten mainostamaan palveluaan ulkomaille. Ääriesimerkkinä toimii myös Palestiinan tilanne: valtakamppailu kiihtyy, sillä Israel on vähitellen ottanut haltuunsa lähes kaiken pääsyn puhtaan veden ääreen Länsirannalla, joten palestiinalaisen ei auta muu kuin rukoilla vuokraoikeutta, kunhan israelilainen on ensin ottanut suihkunsa.
Vuokraamisen logiikan nousu vaikuttaa selitysvoimaiselta teorialta, vaikka esimerkkejä kapitaalia omistavista henkilöistä, joilla ei ole pääsyä hyödykkeisiin onkin vaikeahko keksiä. Tätä pääsyn rajoittamista vastaan on Žižekin mukaan kamppailtava, ja hänen mukaansa ainoa vaihtoehto on vallankumous. Kiinnostavan tästä tekee se, että Žižek on tosissaan, ja puhuu vakavissaan esimerkiksi leninismin implikaatioista nykymaailmaan. Kaikupohjaa luo tausta toisinajattelijana Neuvosto-Slovenialaisessa yliopistossa. Mieheen on syytä tutustua lisää.
Politiikka, idiootti! -kirjassa on myös paljon muita käyttökelpoisia ajatuksia, ja koska se on koottu lyhyistä tekstinpätkistä, se on žižekmäisen sekava, ja jättää johtopäätökset lopulta lukijan tehtäviksi. Kirjan ovat toimittaneet Kimmo Jylhämö ja Hanna Kuusela, ja sen kustantaja on Like.
