[E]lämä tuntuu kaoottiselta, kun siinä on liikaa asioita, joita ei voi kontrolloida. Asiaan auttaa kuitenkin suunnittelu ja aikatauluttaminen, to do -listat, kalenterit ja henkilökohtaiset opintosuunnitelmat.
Kun elämä etenee kalenterin nuottiviivastoa pitkin, on ahdistus ja stressi huomattavasti lievempää. Tuntuu, että saa aikaan asioita, tekee, elää. Jos kuitenkin kurkistaa puuhastelun verhon taakse, saattaa huomata, että aikataulutettu tekeminen sulkee pois kokemuksen vapaudesta, hetkien merkityksellisyydestä – kenties jopa onnellisuudesta.
Omasta näkökulmastani tarkasteltuna näyttää siltä, että itse asiassa juuri pyrkimisen ja saavuttamisen kannalta merkityksetön on elämän kannalta merkityksellistä. Kököttäminen uusimaalaisessa talousmetsässä tihkusateessa. Opiskelijaruokalalounaan syöminen tietyn ihmisen kanssa. Bulkkidekkarin lukeminen arki-iltana. Siis asiat, jotka eivät vie tavoitteellisessa elämässä eteen- eivätkä taaksepäin.
Arvostamme saavutuksia siksi, että ne kohottavat itsetuntoa ja statusta. Paremmasta statuksesta on hyötyä seuraavan tavoitteen saavuttamisessa. Jos lineaarinen ajattelu kuitenkin viedään lopulliseen johtopäätökseensä, on havainto karu: keskimääräinen ihmiselämä on vain loppua kohden laskeva saavutuskäyrä – merkityksellisyys ei tule kuvioon missään kohtaa. Onnistumisen kokemusten määrä ei täytä merkityksellisyyden säkkiä kovinkaan paljon.
Onnistumisen kokemukset auttavat yksilöä tuntemaan itsensä valitsevaksi ja merkitseväksi. Ne siis osoittavat yksilön paikan maailmassa, toisin sanoen sijainnin uratiellä. Nämä asiat ovat oleellisia vapauskokemuksen ja siten onnellisuuden kannalta. Onnistumisen kokemukset tuntuvat kuitenkin kasvattavan nälkää onnistumiselle, ja siksi lopulta rajoittavan vapautta.
Siksi elämässä pitäisi olla tilaa tekemiselle, kokemiselle ja olemiselle, joka on kaiken kaikkiaan turhaa. Siis epäkehittävälle, mitättömälle ja riippumattomalle. Kun onnistumisen vaaraa ei ole, saattaa onnellinen tunne hiipiä kokemuskenttään.
