[T]ein syksyllä laajahkon seminaarityön liittyen Friedrich Nietzscheen. Työn edetässä kohtasin outoja ristiriitoja miehen omien tekstien ja Nietzscheä koskevien mielipiteiden välillä. Sovinnaisuutta vastustavana ajattelijana Nietzsche kiehtoi yleisellä tasolla, ei niinkään minkään tarkemman teeman kohdalla. Nietzschen filosofiaa, aikalaisiaan ja moraalinormeja vastustava retoriikka vetosi siis tunteisiin, ei niinkään vielä järkeen. Niinpä päätin aloittaa perehtymällä hänen varhaistuotantoonsa: Tragedia synty julkaistiin vuonna 1872 Nietzschen ensimmäisenä kirjana.
Kuten aiemmin lukemani perusteella saatoin aavistaa, Nietzsche käsittelee teoksessa tragediataidetta ja taidetta ylipäätään erityisesti osallistumisen, ilon ja luovuuden kautta. Nämä piirteet olivat Nietzschen mukaan oleellisia piirteitä muinaisessa tragediataiteessa, joka syntyi antiikin Kreikassa. Aktiivisuuden ja ilon korostaminen vaikutti oudolta: aiemmin olin pitänyt Nietzscheä pessimistisenä, masentuneena ja synkeänä ajattelijana – jopa natsina. Aloin kiinnittää huomiota tähän ristiriitaan: itse asiassa havaitsin, että Nietzscheä epäiltiin niin filosofian opiskelijoiden kuin täysin sen ulkopuolistenkin ihmisten parissa.
Nietzscheä pidetään ennen kaikkea viiksekkäänä, masentuneena tuomiopäivän airueena, hulluna, nihilistinä, natsina, pessimistinä ja jopa askeettina. Monesti muistetaan, että hänen kuolemansa jälkeen valtaan nousseet natsit arvostivat Nietzscheä – mikä on selkeä harhaluulo. Natsilinkki liittyy Nietzschen siskon toimittamaan, filosofin omista papereista koottuun ja voimakkaasti muokattuun teokseen Der Wille Zur Macht, suomeksi ”Tahto valtaan”. Siinä natsiyhteyksiä omaava sisko pyrki muotoilemaan Nietzschen jyrkästi nationalismia, antisemitismiä ja fasismia vastustavat ajatukset uuteen muotoon. Osalle natseista tämä meni läpi, mutta esimerkiksi Hitler ei koskaan uskonut Nietzschen todella olleen natsiajattelun kannnalla. Niinpä Nietzschen tulkitseminen natsiksi on kaksinkertainen harhaluulo: 1. Nietzsche vastusti natseja eksplisiittisesti, ja 2. natsit vastustivat Nietzscheä.
Tunnettua on, että Nietzsche sairastui henkisesti elämänsä loppuvaiheilla, ja eli viimeiset vuotensa siskonsa holhouksen alaisena eristyksissä ulkomaailmasta, kykenemättä kommunikoimaan millään tavalla. Sairaus oli ilmeisesti kupan terminaalivaihe. On selvää, että tässä tilassa Nietzsche oli varsin synkkä ja ”masentunut”. Lisäksi terminaalivaihe alkoi hermoromahduksella filosofin nähtyä isännän pieksemässä riutunutta hevostaan piiskalla. Tämä ilmentää mitä voimakkainta empatiaa, sillä tarinan mukaan Nietzsche yritti asettua hevosen eteen ja estää piiskaamisen, mutta sai kohtauksen, ja hevonen kuoli iskuihin. Kuitenkin kaikki pääteoksensa filosofi kirjoitti täysissä henkisissä voimissa, eikä niissä ole havaittavissa mitään viitteitä masennuksesta: päin vastoin, hän puhuu ilosta, luovuudesta ja ennen kaikkea aktiivisuudesta. Esitellessäni työni eräs filosofian pääaineopiskelija totesi: ”oli kiinnostavaa lukea esittely siitä, että Nietzsche ei ollutkaan hullu”. Työssäni en kertaakaan käsitellyt Nietzschen henkistä tervetyttä, mutta tämä lukija pystyi tulkitsemaan sen vain osoitukseksi siitä, että Nietzsche ei ollut täysin hullu.
Nietzschen ohella käsitykset myös monista muista tunnetuista filosofeista ja ajattelijoista perustuvat outoihin mielikuvii. Olisikin kiinnostavaa selvittää pienellä kyselytutkimuksella muutamien filosofian kaanoniin kuuluvien ajattelijoiden julkisuuskuvaa nykysuomessa. Tämä voisi paljastaa myös yleisemmin suhtautumista akateemiseen maailmaan.
Loppukevennyksenä tämän kaiken masennuksen keskellä linkattakoon Nietzsche-sitaatteja ja sarjakuvaa: Nietzsche Family Circus.
Suomalainen Nietzsche-aiheinen blogi: Nietzsche lyhyesti.
