Nykyinen työnantajani Helsingin yliopiston ylioppilaskunta (HYY) käyttää vuosittain satojatuhansia euroja opiskelijajärjestöjen toiminnan tukemiseen, kun mukaan lasketaan myös epäsuorat tuet kuten toimitilojen tarjoaminen. Miksi? Eivätkö opiskelijajärjestöt ole niitä, joiden nimissä joukko opiskelijoita käyttää alkoholia, ilmaiseksi tai lahjoituksena käyttöönsä saamissaan tiloissa, ja jotka puhuvat kaikkien opiskelijoiden äänellä oppilaitoksilla, vaikka edustavat vain pientä ekstroverttien alkoholistien eliittiporukkaa? Kyllä. Ja ei.
Monet HYYnkin piirissä toimivista järjestöistä täyttävät edellä annetun kuvauksen. Yksikään ei kuitenkaan pelkisty pelkästään siihen, ja suurin osa järjestöistä ei oikeastaan osu lainkaan tähän muottiin. Monet opiskelijajärjestöt keskittyvät yksinomaan esimerkiksi tiettyyn urheilulajiin, ja stereotyyppisimmänkin järjestöluokan, ainejärjestöjen ja kiltojen, säännöllinen toiminta vaihtelee opiskeluun liittyvästä edunvalvonnasta teeiltamiin. Järjestöt ovatkin ehkä jossain määrin heränneet siihen, että humalahakuista juomista harrastavien uusien opiskelijoiden määrä vähenee koko ajan. Tämän oivaltaminen on kenties isoin kulttuurinen haaste opiskelijajärjestöille 2010-luvulla.
Monet järjestöt tekevät hienoa työtä, ja siksi niitä halutaan myös tukea. Onko järjestöjen toiminta siis itseisarvoista, jos siihen kerran annetaan satojatuhansia euroja pelkästään HYYltä? Ei ole. Yhteisöllisyys voi olla.
Riippumatta siitä, rakentuuko järjestön toiminta juhlimisen vai muun toiminnan varaan, jokainen järjestö vastaa yhteen tarpeeseen, jonka sekä ylioppilaskunnat että käytännössä myös yliopistot ovat niille ulkoistaneet: ne muodostavat asian, jota kutsutaan opiskeluyhteisöksi – tai vielä laajemmin yliopistoyhteisöksi. Korkeakoulut rakentuvat erilaisista ryhmistä, jotka ovat perinteisesti mielletty kuuluvaksi suureen tiedeyhteisöön, mutta jotka tosiasiassa ovat hyvin erillään jo ryhmien edustamien erilaisten sosiaalisten asemien vuoksi. Opiskelija ja professori eivät yksinkertaisesti jaa samaa maailmaa. Pitäisi uskoa ylpeästi alma materiinsa – mitä hittoa se edes tarkoittaa? Akateeminen vapaus sekä suoranainen ohjauksen puute heikentävät opiskelijan identifioitumista ja integroitumista oppilaitokseensa, ja siten vaikuttavat madaltavasti opiskelutuloksiin, kuten tänään julkaistu OTUSin raportti Opiskelijabarometri 2012 kertoo. Siksi jokainen tarvitsee yhteisön, ja siksi yliopisto tarvitsee opiskelijajärjestönsä.
SYL:in Innolla opiskelukykyä -projektissa on hahmoteltu niin sanottu opiskelukykymalli. Opiskelijajärjestöt kykenevät parhaimmillaan vastaamaan mallin opiskeluympäristöä sekä yksilön omia voimavaroja kuvaaviin osiin tavalla, jolle ei ole näköpiirissä korvaajaa. Kuvan lähde: SYL 2013: Innolla opiskelukykyä – virikkeitä opiskeluyhteisöjen kehittämiseen -materiaali.
Järjestöjen toiminta ei ole itseisarvoista, sillä se on vain eräs, hyvin kankea ja muodollinen mutta paikallisesti hyväksitodettu tapa luoda yhteisöjä. Järjestötoiminta ei myöskään herkästi mahdollista matalan kynnyksen osallistumista, johon on helppo osallistua mutta johon ei ole välttämättä pakko sitoutua. Seuraavaksi kaivattaisiinkin nähdäkseni uudenlaista, spontaanimpaa ja joustavampaa yhteisöllisyyttä. Kaikki tarvitsevat viiteryhmän selviytyäkseen ja menestyäkseen opinnoissa, mutta bilettävä ainejärjestö voi tuntua aivan yhtä etäiseltä kuin abstrakti yliopistoyhteisö.
Yhteisöille on ollut tilausta historiallisesti ja on jatkossakin. Opiskelijatoiminnan uudelleenkeksijöitä tarvitaan nyt.
EDIT 3.12.2013: Helsingin Sanomat oli asiasta samaa mieltä seuraavan päivän pääkirjoituksessaan Opiskelijat saavat eniten tukea toisiltaan.
One thought to “Opiskelijayhteisöt megabileiden aikakauden jälkeen”
(Alun perin FBhen lähtenyt kommentti ilmaantukoon myös tänne…)
Hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus! Itselleni tosin nousi mieleen muutama toisenkin suuntainen pointti:
Kirjoitat järjestöistä yhteisöjen luojina – eikö asetelman voi kääntää myös päälaelleen? Yleensä järjestöä lähdetään puuhaamaan siinä vaiheessa kun porukka/protoyhteisö haluaa vakiinnuttaa toimintaansa ja luoda yhteisöllisyyttä yli sukupolvien? Useimmat ainejärjestöt ovat nähdäkseni esimerkkejä tavasta, jolla yhteisölle järjestömuoto ja ylipäänsä ”järjestönomainen” toiminta ovat usein lähinnä välineitä jatkuvuuden ja pitkäjänteisyyden edistämiseksi.
Järjestömuotoinen toiminta voi olla kankeaa ja sisäänpäinlämpeävää. Juuri näistä syistä olisi tarpeen luoda opiskelijajärjestöjen keskuudessa laajempaa tietoisuutta siitä, missä määrin ne ovat taustayhteisöjensä ”käsikassaroita” itsenäisen toimijuutensa ohella.
”Megabileiden aikakausi” ja sen päättyminen ovat tällaisissa keskusteluissa lähes meemejä. Omassa ympäristössäni suureellisten bileiden järjestämistä tuntuu rajoittavan pikemminkin niiden järjestämismahdollisuuksien huononeminen kuin mikään arvovalinta tai opiskelijoiden alkoholin kulutuksen lasku – tämä on toki aika pitkälti sammakkoperspektiivin havainto.
”Megabileiden” vähentyminen voitaisiin nähdä myös merkkinä siitä, että opiskelijat arvostavat pienipiirteisempää ja vahvemmin ”opiskelijanomaista” toimintaa kuten vaikkapa sitsejä – perstuntumalla nekin vaikuttavat lisääntyneen. Olisi kiinnostavaa tarkastella sitä, miten opiskelijoiden juhla- ja alkoholikulttuuri on kehittynyt, mutta onko tästä aihepiiristä dataa tai muuta käyttökelpoista tietoa?
Spontaanimman ja joustavamman yhteisöllisyyden tarpeesta olemme aivan samaa mieltä. Itse tosin näkisin erityisesti ainejärjestöjen kohdalla varsinaisen taustalla siintävän yhteisön tässä suhteessa riittävänä. Haasteet ovat järjestöjen toimintapojen ja toimintakulttuurin tuomisessa tälle vuosituhannelle.