Pyrkimisestä

[I]hmiselämässä on teoriassa kaksi vaihtoehtoa: Pyrkiminen johonkin päämäärään, tai ei-pyrkiminen. Teoreettista tämä on siksi, että tahto olla pyrkimättä mihinkään, tai siis pitää päämäärättömyyttä päämääränään on paradoksaalista. Kuinka tietoinen olio voisi ’tavoitella’ jotakin, jonka voi saavuttaa vain, jos siihen ei pyri?

Tällaista maailmankatsomusta noudatta hyvin pieni vähemmistö ihmisistä. Myös sellaisissa kulttuureissa, kuten zen-buddhalaisuuden vaikutusalueella, useimmat ihmiset elävät tuttua, pyrkivää elämää ’maallikkoina’, ja vain osa yhteisöstä on ryhtynyt tosissaan harjoittamaan zeniä. Paitsi että harjoittamisesta ei voida puhua, kun pyrkimystä ei ainakaan pitäisi olla.

Usein on tapana sitten jaotella jäljelle jäävät muut maailmankatsomukset eri uskontoihin, ateismiin ynnä muihin. Tämä on kuitenkin monessa mielessä turhaa. Pyrkivät maailmankatsomukset kun kaikki suuntautuvat rationalismiin, järkeistämiseen ja päämäärien tavoitteluun. Joskus, jopa usein nämä päämäärät ovat konfliktissa muiden ryhmien päämäärien kanssa, mutta taustalla vaikuttaa kuitenkin jaettu usko tavoittelun tavoiteltavuudesta: yksi tavoittelee tieteellistä totuutta, toinen pelastusta ja kolmas yhteyttä maailman kanssa. Tällä pohjalla on hyvä puuhastella yhdessä.

Voimme ylipäätään perustella kaikkea toimintaamme vain rationaalisuuden kautta, sillä perusteleminen itsessään on jo rationalismia. Ihminen pyrkii järkeistämään, mutta näin toimiessaan valitsee ensimmäisen periaatteensa, rationaliteetin, irrationaalisin perustein, sillä ennen sitä ei mitään perusteluja voi olla olemassa. Vaikuttaa siltä, että olemme rationaalisuutemme vankeja. Vai pitäisikö asiaa kysyä zen-buudhalaismunkilta? Tuskin, sillä jäisimme vain inttämään perusteluista.