Oletko ikinä kuullut opiskelijasta, jolla olisi jäänyt kandityö tai gradu roikkumaan? Tai opiskelijasta, jolla on jäänyt kurssi suorittamatta kesken (lue: aloittamatta) jääneen esseen takia? Tunnetko sellaisen opiskelijan? Oletko ehkä itse yksi heistä?
Niinpä. Meitä tekstiummetuksesta kärsiviä korkeakouluopiskelijoita on paljon. Kurssit jäävät suorittamatta, seminaarit kesken, gradut roikkumaan jopa vuosikymmeniksi. Korkeakouluopiskelu varsinkin ihmistieteissä perustuu edelleen varsin pitkälti yksinäiseen laajojen tekstimassojen tuottamiseen esseiden, proseminaaritöiden, kandidaatintutkielmien, seminaaripapereiden ja gradujen muodossa. Opetus taas on tutkimukseen perustuvaa substanssiopetusta, ja harvat menetelmäkurssit keskittyvät erityisesti tutkimuksen metodeihin, eivät sen raportoinnin keinoihin. Yliopistossa aloittamisen jälkeen ohjausta kirjoittamiseen annetaan ehkä vain kielentarkistuksessa tai seminaariopponoinneissa, jolloin keskitytään tekstin akateemisiin standardeihin.
Ongelma ei kuitenkaan ole ensisijaisesti syntyneen tekstin laatu. Ongelma on, että tekstiä ei lainkaan synny. Ainakin Helsingin yliopistossa luotetaan siihen, että lukiokoulutus on antanut opiskelijoille riittävät tekstin tuottamisen taidot. Kaikessa hiljaisuudessa lukio on kuitenkin vähitellen etääntynyt perinteisestä esseekirjoittamisesta kohti tekstitaitoja, siis medialukutaitoa, lyhyitä analyysejä, kriittistä ajattelua. Lukiopohjalta yliopistossa aloittava katsoo siis kauhulla esimerkiksi kymmenen sivun esseetehtävää, jossa loputtoman tekstimassan lisäksi pitäisi osoittaa älyllistä itsenäisyyttä ja akateemisten käytäntöjen hallintaa. Kauhu lamaannuttaa, iskee tekstiummetus. Essee jää palauttamatta, kurssi suorittamatta.
Onko tekstiummetukseen sitten olemassa lääkettä? Pitääkö yliopistojen todella alkaa opettamaan kirjoittamista, jonka piti olla ensimmäisen kouluvuoden oppisisältö? Ei välttämättä. Sosiaalisen median myötä alttius kirjalliseen viestintään on lienee nykyään jopa parempi kuin aiemmin. Sen sijaan pitkien tekstien kirjoittaminen ei suju. Kirjoittamisen sijaan yliopistot voisivatkin opettaa akateemista tekstin tuottamista. Alla muutamia asioita, joita olisin itse halunnut oppia fuksivuonna, mutta opin vasta paljon myöhemmin:
- Periaate: Kirjoittaminen on aloittamista. Älä välitä valmiiksi saamisesta, vaan aloita. Muutaman minuutinkin rupeama ja pari lausetta tekstiä on jo hyvä. Sitten vaan toistat aloittamista niin monta kertaa, että voit päästää irti tuotoksestasi. Tämän ohjeen antoi Markus Neuvonen gradua tehdessäni.
- Aloita rakenteesta. Luo ensin tekstillesi alustava otsikko, hölmökin kelpaa. Luo sitten alaotsikot. Niitäkin voi muokata ja lisäillä myöhemmin.
- Vaikka kyse olisi johdantokurssin fiiliskirjoitelmasta, luo rakenne ja käytä väliotsikoita – ne jakavat tehtävän osiin joita on helpompi lähestyä.
- Akateemisen tekstin perusrakenne on karkeasti ottaen: Johdanto, ongelman kuvaus, kirjallisuuskatsaus, teoriatausta, menetelmät, empiirinen tutkimus, empiiriset tulokset ja niiden arviointi, johtopäätökset, lähteet, liitteet. Jätä pois alalukuja oppialasi mukaan. Esimerkiksi filosofian esseessä ei tarvitse kuvata metodologiaa, empiriaa tai empiirisiä tuloksia, mutta teoreettiselle tarkastelulle voi olla useampi luku. Tämän rakenteen minulle opetti kielikeskuksen englannin kurssilla Graham Wood, ja olen sen avulla kirjoittanut sittemmin satoja sivuja akateemista tekstiä. Kiitos Graham!
- Täytä luomaasi runkoa lomakkeen tavoin. Aloita helpoimmista, kirjoita jotain. Jos teksti tuntuu huonolta tai epäilet että väitteesi paljastuvat vääriksi, älä huoli. Voit aina korjata virheesi myöhemmin, jos löydätkin vastakkaista näyttöä.
- Mitä tekstissä pitää olla: Yksi pääväite ja sille perustelut. Pääväitteen voi esittää hypoteesina jo johdannossa, mutta ainakin sen olisi syytä löytyä viimeisestä luvusta, johtopäätöksistä. Kun pääväite on helposti löydettävissä, opponentti tai kurssin opettaja kritisoi sinua olennaisesta. Muuten he keskittyvät pilkkuvirheisiisi ja siitähän ei tule kivaa. Pääväitteen ei tarvitse olla sinun oma neronleimaus. Se voi myös olla tyyppiä ”lukemassani kirjassa X kirjoittaja A esittää väitteen P”. Pääväite voi myös olla oma tuloksesi. Silloin muista: myös nollatulos, hypoteesin kumoutuminen on kelpo tulos! Ohjeen pääväitteestä antoi minulle graduseminaarissa ystäväni Joonas Ottman, ja sain seminaarista vitosen. Kiitos!
- Poimi matalat hedelmät: Olipa kyse ihka ensimmäisestä yliopistossa tuottamastasi tekstistä tai gradustasi, parannat vastaanottoa ja siten ehkä arvosanaasi ”poimimalla matalat hedelmät” eli tekemällä helpot korjaukset: luo tekstinkäsittelyohjelmaan oppialasi graduohjeiden mukainen ulkoasu-malli ja käytä sitä kaikissa teksteissäsi. Tee aina kansilehti ja sisällysluettelo vaikka tuntuisi naurettavalta. Jos pystyt tiivistämään pääväitteesi kaavioon tai kuvaan ja siten havainnollistamaan sitä, esseesi ymmärrettävyys ottaa loikan eteenpäin. Tämän vinkin antoi Antti Takalahti omaa graduaan tehdessään.
- Muista: juuri kukaan ei lue tekstiäsi. Tekstin tuottamista oppii vai tuottamalla tekstiä. Siksi yksittäisen tekstin kohdalla rimaa ei kannata nostaa liian korkealle. Niin karua kuin se onkin, suurin osa yliopistolla kirjoitetusta tekstistä ei ikinä saavuta yhtä henkeä laajempaa yleisöä. Palauttamalla nyt tekeillä olevan tekstin huolimatta sen heikosta tasosta vapautat koko loppuelämäsi muiden kirjoitelmiesi viilaamiseen!
- Tuota kaikenlaista tekstiä. Perusta blogi jossa voit rauhassa olla tyhmä, huonosti perusteleva ja väärässä. Kirjoittele opiskelijalehtiin, niissä heikkokin teksti voidaan painaa ihan paperille. Twiittaa, saatat vaikuttaa tekstilläsi jonkun elämään. Kirjoita runoja tai proosaa pöytälaatikkoon, voit antaa ajatuksen lentää. Eri julkaisualustoilla on eri kriteerit, ja kirjoittamalla muualle pääset vähitellen eroon tekstin ja akateemisen ahdistuksen kohtalonyhteydestä – tekstin kanssa voi olla ihan kivaakin! Sekalaiseen kirjoittamiseen minua kannusti opintojen alkuvaiheessa Vesa Korkkula ja sittemmin Johanna Koivisto. Kiitos teille!
- Klikkaa ”Lähetä”. Kuten öljyvärimaalauskaan, ei akateeminen tekstikään ole ikinä objektiivisesti tarkastellen ”valmis”. Tekstin valmistumisen hetki on se, kun päätät että se on tarpeeksi hyvä ja lähetät sen arvioitavaksi. Niin tutkijatkin tekevät!
Kuten yllä olevista huomioista käy ilmi, olen itse oppinut elämään akateemisen tekstin tuottamisen kanssa satunnaisten ihmisten eri yhteyksissä antamien ohjeiden kautta. Jotta jokaisen opiskelijan ei pitäisi ahdistua tyhjien tiedostojen parissa ja jättää palauttamatta niin montaa tekstiään, voisi olla hyvä saada niiden kaltaisia ohjeita kootummin jo opintojen alkuvaiheessa.
Vaikka arvostankin ylläolevia ohjeita juuri siksi että olen saanut ne arvostamiltani ihmisiltä, uskon että niitä voisi tarjoilla myös systemaattisesti. Opintoaikojen lyhentämisessä on panostettu tähän mennessä motivointiin kepillä ja porkkanalla, mutta voisi olla syytä antaa myös taitoja edetä opinnoissa. Yliopistonlaajuinen tekstintuottamiskurssi tai -työpaja voisi saada näppäimistöt laulamaan!
