[V]alokuvataide on ollut minulle pitkään tärkeä taidemuoto. Olen myös itse intoillut valokuvaamisesta ja elokuvaamisesta. Googlen Street View -palvelu herätti minussa taannoin ajatuksia valokuvaamisen asemasta nykymaailmassa.
Tuolloin katsoin, että valokuvaaminen muistojen tallentamisena on vähitellen tullut tiensä päähän, sillä kaikki kiinnostava on itse asiassa jo tallennettu. Ainoa kiinnostava seikka kuvaamisessa olisi taito kuvata omasta näkökulmastaan.
Ajatus on kuitenkin kypsynyt kuvaamisen, pohdinnan ja valokuvataiteeseen tutustumisen myötä puolessatoista vuodessa. Toki ilmiö, jota kutsutaan sosiaaliseksi mediaksi – mutta joka ei ole sen sosiaalisempi kuin aiempikaan media ja joka pikemminkin valtavan volyyminsä ansiosta ansaitsisi nimen tulvamedia – on pienentänyt yksittäisen valokuvan kiinnostavuutta sellaisenaan. Silti valokuvalla on edelleen arvoa.
Kuvaaminen omasta näkökulmastaan on oikeastaan vain laadukkaamman sisällön tuottamista sosiaaliseen tulvamediaan, jossa kuvia nykyisin pääasiassa jaetaan. Sen sijaan oman näkökulman kuvaaminen on itseisarvoista taidetta. Miksi? Koska se on ainutkertaista (toisin kuin vaikkapa miljoonat Facebook-kuvat Berliinin holokaustimuistomerkiltä), ja koska se vaatii niin osaamista kuin näkemystäkin, kuten taide yleensä.
Mitä oman näkökulman kuvaaminen sitten tarkoittaisi? Jotakin samaa, kuin valokuvaaja Antero Takala tarkoittaa käsitteellään mindscape. Mindscape, erotuksena landscapesta eli maisemakuvasta, on oman mielenmaiseman tallentamista valokuvaan, joka esittää ympäröivää maailmaa. Takala kutsuukin itseään kuvantekijäksi, ei valokuvaajaksi: hän ei tallenna eteentulevia kauniita tai kiinnostavia maisemia, vaan odottaa ja odottaa, kunnes asetelma muodostuu juuri sellaiseksi kuin hän itse haluaa. Kuvantekemiseen voi ajatella liittyvän myös kuvan vedostaminen ynnä muu kuvaushetken jälkeinen, jolloin kuvaan on laitettu myös paljon fyysistä vaivannäköä.
Juuri maisemakuvauksen vesittyminen alati läsnäolevien kameroiden aikakaudella ahdisti minua. Antero Takala ja Jussi Kivi osoittivat minulle, että maisemakuvaa on tehtävä omasta mielenmaisemastaan. Sitä on tehtävä paikoissa, joissa mielenmaisema pääsee esiin, ei klassisissa kauniissa erämaakohteissa, vaan karuuden kokemuksen tarjoavissa loukoissa: joutomailla, räntäsateessa Lapin kiveliössä tai missä vain, jossa oma kokemus on voimakkaampi kuin aiheen herättämät kulttuuriset konnotaatiot. Pentti Sammallahden kuvat osoittavat oivasti, että kohteen ei tarvitse olla kaunis tai kovin kiinnostavakaan, jotta kuvasta voi tulla vaikuttava.
En ole itse teknisesti taitava kuvaaja, eikä minulla ole huippulaatuisia välineitä, mutta sen sijaan minulla on jälleen uskoa valokuvataiteen potentiaaliin.
2 thoughts to “Valokuvataide tulvamedian aikakaudella”
Google Street Viewstä ja valokuvaamisesta tuli mieleen http://9-eyes.com/
En muista oonko linkittäny tota sulle joskus aikasemminki.
Ha, en oo nähny mutta aika makeita kuvia kyllä. Kuukausiliitteessä oli juttu Street View’stä, taisi olla saman tyypin kuvia.