En näe metsää kaupungilta
Julkaistu: 31.10.2010 | Kirjoittaja: Akseli | Kategoria: Elämänfilosofia | Tagit: metsä, pyrkiminen, suorittaminen | 2 kommenttia »Helsinki on todella täynnä voimaa, joka saa tekemään enemmän, paremmin ja isommin. Asuminen verrattain lähellä kaupungin keskustaa, eläen aktiivisten ja innostuneiden ihmisten keskellä saa minut tekemään kaikenlaista silloinkin, kun en välttämättä haluaisin tehdä mitään.
Mulla on nyt vähän kiire
‘Avantgardistiset’ kirjailijat ja muut ‘yhteisön normeja rikkovat’ tyypit viljelevät sanontaa, jonka mukaan “en kadu mitään mitä olen tehnyt, mutta katuisin, jos olisin jättänyt tekemättä”. Fraasi on latteuksien latteus. Minä ainakin kadun monia asioita joita olen tehnyt, en siksi, että ne eivät olisi täyttäneet yhteisön normeja, vaan siksi, että ne ovat loukanneet yksittäisiä ihmisiä ja olleet kaunan tai katkeruuden motivoimia. Ja vaikka en katuisikaan yksittäisiä tekojani, niin kadun joka tapauksessa sitä, että teen pakonomaisesti asioita, joita on tapana tehdä. Vaikka yhtä hyvin, tai jopa mielummin olisin välillä tekemättä mitään.
Pieni esimerkki ilmiöstä on se, että vaikka voisin juuri nyt vain istua ja kuunnella Jo Stancea, kirjoitankin itkunsekaisen blogikirjoituksen siitä, etten istu ja kuuntele Jo Stancea. Se johtuu siitä, että haluan kirjoittaa, koska haluan kehittyä kirjoittajana, tulla fiksummaksi, kiillottaa imagoani, saada lukijoita – kaiken kaikkiaan olla parempi monilla mittareilla. Vaikka älyllisesti asiaa tarkastellessa huomaan, että haluan olla parempi säilyttääkseni itsetuntoni aikaansaavien ihmisten keskellä, se ei vapauta minua pakosta olla parempi.
Tiesitkö, että kolmipyörässä on kiinteä välityssuhde, eli se on ns. fiksipyörä?
Viime aikoina ainoat hetket, jolloin en ole halunnut olla parempi, ovat tulleet vastaan metsässä, valistusfilosofien luonnontilan kaltaisina kokemuksina juurevuudesta ja kiireettömyydestä. Vaikka kesän lopussa ajattelin, että voisin tänä syksynä käydä hieman useammin metsässä, vaikkapa ihan vaan lenkillä puistossa, niin ei, istun mielummin koneella kirjoittamassa blogiin. Kaupungissa kerta kaikkiaan on niin paljon tilaa, mahdollisuuksia ja tarpeita tekemiselle, että minun on tehtävä. En näe metsää kaupungin houkutuksilta. Iso kuva, jonka luulin näkeväni kesällä Lapissa, on peittynyt kerrostalojen, kirjapinojen, kaljatuoppien ja kahvikuppien läpäisemättömän muurin taakse.
Nykyisin puhutaan downshiftingistä, elämän hidastamisesta ja vähemmän tekemisestä. Kuulostaa houkuttelevalta, mutta en oikein ymmärrä miten se olisi mahdollista kaupungissa. Haluaisin kovasti tehdä vähemmän ja antaa ajatuksen lentää, mutta tahdonvoima ei riitä rationaalisen päätöksen toteuttamiseksi. Minun on suoritettava toimintaa, ja pyrittävä paremmuuteen. Tai oltava Lapissa.
Tuskaa filosofia tuottaa klassisesti silloin, kun filosofi pohdintansa loppupisteessä ymmärtää, ettei mitään merkitystä enää ole. Tästä aiheesta kirjoitti 
Tämä dialektinen asetelma korostuu uuden yliopistolain mukanaantuomassa markkinayliopistossa: Tehokkuusvaatimus kasvaa yliopisto-organisaatiossa ja pian todennäköisesti myös Kelan tiskillä, ja toisaalta yliopistolaisten piirissä nousee kaipuu vapaampaa, kollektiivisempaa, luovempaa ja siten rikkaampaa yliopistoa kohtaan kuten opiskelijaliikehdinnästä näkyy. Jos tehokkuusvaatimus jyrää, jää jäljelle vain yksi kysymys: Mitä tehdään tulevaisuuden tehokkailla filosofeilla?